Olen näemmä päässyt raskaudessani siihen pisteeseen, jossa siitä ei enää tarvitse varsinaisesti kertoa ihmisille, vaan viesti välittyy...miten sen nyt kauniisti sanoisi...sivuprofiilin suosiollisella avustuksella. Onhan se hyvä, että on sentään aidosti olemassa jokin selitys tälle kotoisalle kummulle, mutta valitettavasti todellisuudessa siitä kummusta vain pieni osa on tänään noin kaksikymmentäsenttisen ja neljänneskilon kokoisen kirpun aiheuttamaa, loppu tulevan äidin ihan itse itselleen hankkimaa maallista omaisuutta.
Alkuraskauden lyhyt, noin kuukauden mittainen pahoinvointijakso oli mainio tekosyy syödä ihan mitä tahansa mieleen juolahti. Syöminen oli tehokas keino estää pahoinvointia, joten kyllä sitä sitten näin ennaltaehkäisevän lääketieteen ystävänä syötiinkin. Toisilla pahoinvoinnin konkretisoituminen pitää yllä edes jonkinlaista balanssia sisäistettävän ja ulkoistettavan ravinnon määrissä, mutta itselläni - äitini raskaustarinoita lainaten - "on koko ajan vain nälkä, eikä okseta sitten yhtään". (Lienee geeneissä siis.) Yhden ainoan kerran oksensin, ja silloinkin vain ennaltaehkäisevien hoitotoimenpiteiden (eli syömisen) unohtuessa. En sitten ole unohtanut toista kertaa. Ja vaikka pahoinvointi on ollut kohta kolme kuukautta historiaa, ei syöminen ole vieläkään palautunut sen enempää määrältään kuin laadultaankaan haluamaani suuntaan.
Kohta viiden kuukauden tehokkaan ennaltaehkäisyn seurauksena paidan alla kohoaa nyt siis oiva kumpu. Vähän isompi kuin tässä vaiheessa raskautta ehkä pitäisi. Jotenkin toivoisin, että Nysän kasvu tasapainottaisi nykyistä kummun lapsi-rasva -jakaumaa tasaisemmaksi ja saisi vatsanseudun ehkä jossakin vaiheessa muistuttamaan myös omissa silmissäni enemmän vauvamahaa kuin ylensyömisen lopputulosta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti