sunnuntai 31. elokuuta 2014

Le Week-End

Matemaatikko ehti useampaankin kertaan pohtia lapsen kanssa kaksin mummolaan lähtemistä ennen kuin tuli oikeasti sellainen olo, että nyt. Nyt kokeillaan.

Omistushaluinen ja kontrollifriikki äiti kun olen, en ole aikaisemmin voinut kuvitellakaan päästäväni lasta ja miestä kaksin yön yli -reissulle. En ole koskaan joutunut huolehtimaan siitä, selviääkö Matemaatikko lapsen kanssa tai sattuuko reissussa jotain, sillä sen verran (yli)huolehtivaisesta ja pätevästä isäihmisestä on kysymys. Lähinnä molempia aikuisosapuolia on huolettanut lapsen henkinen selviäminen, kun isä ei ole kahden vuoden aikana kelvannut vielä oikein edes nukuttamaan - edes kotona. Vaan itsepä olemme tämän vuoteen toiminnallamme pedanneet, joten turha valittaa. Huolenaiheena on ollut sekin, että mummola on niin kaukana kotoa, ettei sinne noin vain lähdetä yhdeksi yöksi harjoittelemaan. Molempien mielestä on ollut myös tärkeä odottaa, että lapsi oppii ilmaisemaan itseään ja tunteitaan myös sanallisesti ennen isompia irtiottoja. On helpompi lohduttaa itkevää lasta, joka osaa itkun seasta kertoa, mikä itkettää.

No, tämän kesän ja syksyn aikana ovat planeetat asettuneet vähitellen paikoilleen. Lapsi on muodostanut äidin viikonlopputöiden aikana isäänsä paljon vahvemman ja toimivamman siteen, kun äiti onkin ollut yhden työpäivän sijaan joka viikko kaksi peräkkäistä päivää pois. Lapsi on myös oppinut haltioitumaan isäänsä olennaisesti assosioituvista asioista kuten traktorit (jyväjemmarin poikia kun on). Mummolaan oli kesälomareissulta jäänyt odottamaan kahden oikean traktorin lisäksi lapsen oma polkutraktori (syntymäpäivälahja isovanhemmilta), ihanat ja pelottavat "mulikat" (mullikat) sekä "palikat", joita traktorilla päästiin kesällä kuljettelemaan. Kun tähän soppaan lisättiin vielä setämiehen pihamaalla kasvavat omenapuut, ei omenaobsessoitunutta kaksivuotiasta tarvinnut juuri junaan houkutella. Varsinkaan, kun ne junamatkat itsessään jo houkuttivat lasta, joka pettyy hiukan joka kerta, kun matkustammekin Helsinkiin tylsästi lähijunalla pikajunan sijaan.

Viikonloppua pohjustettiin lapsen kanssa aika pitkään, juteltiin asiasta harva se päivä. Halusin varmistaa, että lapsi jollain tasolla sisäistää sen, mihin on menossa, ja että äiti ei ole tulossa mukaan. Lapsi ymmärsi ainakin verbaalisella tasolla hyvin, mitä on tapahtumassa. Totesi vain, että "äiti ei tule mukaan. Äiti tekee töitä äidin työpaikalla." Hiukan ennen lähtöä ilmeni pientä takertuvuutta ja itkeskelyä, mutta sitä nyt ilmaantuu silloinkin, kun lapsi on lähdössä vaikka lähipuistoon. Ja loppuu jotakuinkin siihen kun ovi takana sulkeutuu. Sinne siis menivät taakseen katselematta.

Ja on kuulemma ollut oikein onnistunut viikonloppu - huolimatta siitä, että mummolassa oli käynyt omenavarkaita. Navetassa oli vietetty aikaa sen verran, että taitaa pyykkikone pyörähdellä useammankin tangon tänä iltana. Traktoreita, mulikoita, syksyn satoa ja ties mitä kivaa. Äitiä kaipailtiin vasta toisena päivänä, kun lapsi oli soitellut leikkipuhelimella äidilleen ja kertonut "olevansa pettynyt ja haluavansa äidin työpaikalle". Eilen illalla oli sitten riittänyt vähän enemmänkin surua siitä, ettei äiti tule, vaikka kuinka haluaisi. Myös yöllä oli hiukan kysellyt, mutta heräillyt kuitenkin aamulla oikein pirteänä ja iloisena.

Ja mitäs äiti on sitten viikonlopun aikana tehnyt? Ennakkoon suunnittelin olevani molemmat päivät töissä, lukevani illat ensi viikon tenttiin ja lopun aikaa itkeväni silmät päästä ikävääni. Sen sijaan olenkin ollut sairaslomalla koko viikonlopun, käynyt silti hiukan shoppailemassa, leffassa, koiran kanssa lenkillä sen seitsemän kertaa, ja loppu ajan lähinnä dataillut taukoamattomasta rauhasta nauttien. Vähän lukenut kyllä siihen tenttiinkin. Karvakaveri on varmistanut vaelteluillaan yhtä katkonaiset yöunet kuin lapsenkin kanssa, joten univelka ei varsinaisesti ole päässyt vähentymään. Mieli on silti rauhoittunut hiljaisuudessa (tai itse valitun musiikin säestyksellä) ja vasta nyt olen tajunnut, kuinka hektistä se lapsen kanssa eläminen oikeasti onkaan. Antoisaa, mutta hengästyttävän hektistä.

Onneksi tätä taukoherkkua on luvassa jatkossakin. Tuo ihan mukavasti balanssia elämään.

maanantai 11. elokuuta 2014

Tunteiden tulva.

Täällä sitä taas istutaan junassa. Syksy tuli ihan varkain, aiheutti ennalta melkoisen määrän ahdistusta, eikä ole onnistunut vieläkään oikein vakuuttamaan.

Illalla aloitettiin pikainen valmistautuminen arkeen siirtämällä Jiin sänky vihdoin vähän kauemmas omastamme sekä kirjoittamalla isoäidille tärkeitä tietoja Jiin päivärytmistä ja muusta huomioon otettavasta. Kuten esimerkiksi sen, että päiväunet eivät saa venyä yli kahden tunnin, herätä pitää viimeistään kolmelta, eikä meillä lapsen pontevista pyynnöistä huolimatta juoda arkisin mehua. Herkut ja pitkät päikkärit, nuo isoäidin heikkoudet.

Lapsi on ennalta suhtautunut arjen alkamiseen vähintään yhtä nihkeästi kuin äitinsä. Puheet isoäidin tulemisesta ja äidin kouluun palaamisesta on kuitattu tyynellä "ei":llä. Eilinen kahvittelu isovanhempien kanssa todisti kuitenkin, että mummin syli on ihan yhtä mieluinen kuin aiemminkin. Kaikesta huolimatta.

Kaksivuotispäivä toi muuten mukanaan melkoisen puhetulvan. On Jii siihen astikin puhunut paljon, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että heräämisen ja nukahtamisen välissä ainoat hiljaiset hetket ovat silloin kun suu on täynnä ruokaa. "Äitii! Kuule!", ja jos et kuule, tarttuvat pienet kädet tiukasti pään sivuille ja kääntävät kasvot tiukasti katsomaan puhujaa. Osansa saavat myös naapurit, kaupan kassat sekä satunnaiset ohikulkijat. Naapurustossa ei liene enää montaakaan,  joka ei tietäisi, mitä Jiin äiti tekee työkseen,  ja että "äitin työpaakalla on ikioma paloauto!".

Myös tunne-elämän tulkinta on ottanut ison harppauksen puhetulvan myötä. Aiemmin Jii sanallisti surujaan lähinnä kertomalla jälkikäteen,  että "Jii ikki kovaa,  äiti (ei) tullut!". Nykyään lapsi osaa kertoa jo vähän tarkemmin, että "Jiitä tuututti" tai "haamitti", kun isi oli niin tyhmä, että pisti esimerkiksi veitset jonnekin pienten käsien ulottumattomiin. Ja jos äiti tyhmyyttään joskus vähän ärähtää lapselle, toteaa Jii sydäntä särkevästi, että "menen pois. Olen pahoillani."
Äidin pieni marttyyri. <3

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Yks kaks.

Kaksivuotiasta tuli juhlittua pitkään ja hartaasti. Ensin silloin varsinaisena syntymäpäivänä oman pienen perheemme kesken, ja sitten vielä seuraavana viikonloppuna perjantaista sunnuntaihin joka päivä jonkunlaisella porukalla. Pienessä asunnossa on hyvätkin puolensa, mutta mikään niistä ei kyllä liity juhlien järjestämiseen. Ensi vuoden juhlia ajatellen täytyykin muistaa tämä: vähemmän on enemmän. Erityisesti koristeissa. Ja tämä: huippuhyviä kakkuja saa kätevästi valmiina suhteellisen edullisestikin. Esimerkiksi kakkugalleriasta. Hyvästi edellisen yön itkupotkuraivarit lässähtäneen kakun parissa.

Tänä vuonna Jii jo ihan vähän ymmärsikin juhliensa päälle. Tarjoiluja arvostettiin erityisesti pienen simasuun toimesta, mutta kohteliaasti lapsi kuunteli myös onnittelulaulut, kiitti lahjoista (kolmevuotiasta kummityttöä kiitettiin jopa oikein kohteliaasti kumarruksen kera) ja jaksoi muutenkin juhlia kaikin puolin maltillisesti vierasmäärästä huolimatta.

Kaksivuotiaalle oli jo suhteellisen hankala keksiä mitään lahjatoiveita, mutta toiveista tai niiden puuttumisesta huolimatta lapsi sai kyllä hurjan kivoja lahjoja. Kaivinkoneen, lintukirjan, ensimmäisen oikean maatila-pelin, kassakoneen, Myyrä-hakan, supersöpön kettulätsän, potkuauton, uudet lakanat, kauko-ohjattavan junan, Koiramäen seitsemän veljestä ja jotain muutakin, mitä nyt en muista. Lapsella vain alkaa olla jo aikamoinen määrä leluja, enkä voi olla miettimättä, mitä sitten joskus niiden mahdollisten pienempien sisarusten kohdalla tapahtuu. Pyydetään lahjat rahalahjoituksina kehitysmaihin, kun kaikki mahdolliset kirjat ja lelut meiltä jo löytyvät?

Vielä tämä synttäreiden jälkeinen viikko saadaan höntsäillä rauhassa kaksin (ja kolmin), mutta ensi maanantaina äiti lähtee taas "pikatunalla kooluun tampeleelle, pikku kakkoten puitton lähelle". Onneksi hoitoarki sentään jatkuu tutulla mummimallilla myös tulevana vuonna. Saattaapa olla, että saamme myös pienen serkkutytön jossain vaiheessa Jiin hoitokaveriksi.



maanantai 28. heinäkuuta 2014

Vaipat/on.

Kesän aikana olen tajunnut mm. seuraavia asioita:

  • Päivärytmin säilyttäminen on kesällä järkyttävän vaikeaa. Meille näköjään ihan mahdotonta. Lapsi herää välillä seitsemältä, välillä puoli kymmenen. Päiväunet sitten sen mukaan joskus välillä 12-16. Yöunille nukahtaminen vastaavasti sitten joskus välillä ilta-aamu. No ei nyt ihan niin, mutta aika myöhään meillä on tänä kesänä myös Jii valvonut. 
  • Pienen lapsen kanssa parasta lomailua on kotilomailu. Parin viikon matkarumban jälkeen tuntuu siltä, että ens kesänä ei kiitos mihinkään. Koko kesänä. Oon vaan kotona toukokuun lopusta elokuun loppuun. Käydään korkeintaan Helsingissä.
  • On varmaan joku lakisääteinen aika, jonka jälkeen lapselle on pakko tarjota lämmintäkin ruokaa, vaikkei sille yhtään maistuisi. Kesäinen kurkunpääntulehdus kuitenkin varmisti, että noin pari viikkoa voi ruokkia lapsen vesimelonilla, pillimehuilla ja jäätelöllä ilman (ainakaan toistaiseksi näkyviä) seurauksia. 
  • On hitsin vaikeaa yrittää alennusvaateostoksia varten etukäteen miettiä, minkä kokoinen lapsi on ensi talvena. Mittasin jalan viime viikolla, ja se oli mun mielestä n.13 cm. Mittasin sen taas tällä viikolla, ja yhtäkkiä se olikin n.14 cm. Jalat eivät myöskään kesän alussa yltäneet potkupyörän satulasta maahan, nyt aika helposti. Entäs joulukuussa? 
  • Kesä on ihan parasta aikaa opettaa lapsi kuivaksi. "Pukkapissalle", pyytää Jii välillä sisälläkin. Mutta vaipat ovat tämän lapsen kohdalla historiaa. Pyykkikone kiittää.

lauantai 21. kesäkuuta 2014

Hoitovapaa.

Koulunkäynti vaihtui pikaisen amanuenssuurin kautta takaisin kotiäidin pestiin. Vielä juhannus varastolla, mutta sen jälkeen pääasiallinen hoitovastuu on jälleen minulla. Can't wait.

Jii on mahtavista hoito-olosuhteistaan huolimatta ottanut äidin opiskelu-uran vähän raskaasti, joten yhteinen loma tulee todella tarpeeseen. Hoitoväsymys alkoi selvästi kumuloitua kevättä kohden, mikä näkyi aina vain itkuisempina aamuina ja varhaisempina herätyksinä. "Äiti tyliin!", kuului makuuhuonesta lähes joka aamu aina samaan aikaan. Tuntui, että Jii halusi herätä ajoissa varmistaakseen, että ehtisi itkeä pienet ja lohduttomat lähtöitkut. Joko saadakseen äidin jäämään kotiin tai varmistaakseen ainakin koko päiväksi jyskyttävän syyllisyyden tunteen itkevän lapsen hylkäämisestä. En oletettavasti kykenisi vielä vähään aikaan viemään kirppua päiväkotiin.

Liittyneekö sitten jotenkin samaan erotuskaan, mutta Jii prosessoi tällä hetkellä kovasti omaa kasvuaan identifioimalla itseään vuoroin vauvaksi, vuoroin isoksi pojaksi, välillä jopa saman puheenvuoron aikana. Vauva-Jii pohdiskelee muun muassa äidinmaidon loppumista "Vauvana Jii juo äitin maitoa. Maito loppu. Kaupasta ottettaan maitoa". Iso poika -Jii sen sijaan osaa mennä rappusia ihan itse, syödä itse, avata oven avelilla, ja ties mitä muuta. Ja jos johonkin ei ihan mitta vielä riitäkään, niin "Jii kasvaa!" kyllä. Vauva-Jii tykkää ahtautua äidin paidan alle, iho ihoa vasten, ja nautiskella läheisyydestä. Iso poika -Jii taas nappaa kainaloonsa tyynyn, peiton, Viiru-kissan ja satunnaisen määrän muita unikavereita, ja siirtyy muuttokuormineen joko "äitin väliin" tai "omalle sänkylle". "Haluaisitko tulla makoilemaan tähän äidin masun päälle", kysyin yhtenä iltana. "Kuulostaa hyvältä!", totesi Jii.

Jiin jutut ovatkin puheen kehityksen myötä aina vain suurempi huvitusten lähde. Naurattaa, kun tyyppi pihistää äidin leivältä juustot ja toteaa vain silmät suurina, että "Jii maittaa ihan pikkuisen". Tai kun kadulle pysäköidyn skootterin kohdalla kirppu kertoo haluavansa "tettata mopoa ihan vähän". Tarinat ovat viime aikoina saaneet ihan kiitettävästi pituuttakin, ja yhdessä olemme käyneet läpi muun muassa sen, että "Aamulla äitin pakko ajaa junalla tampeleelle. Jii ikkekkelee [itkeskelee] vähän". Ja sen, kuinka "Jii ajaa tolla (kullanvärisellä rättisitikalla), mummi on kyylissä, Jii ajaa poosaan [Forssaan]".

Mahtavaa olla taas kotona.

tiistai 6. toukokuuta 2014

Lörpötys.

Terveisiä täältä kuolemanlaaksosta! Toisin kuin ilmeisesti pitäisi, meillä ollaan kyllä kovasti tyytyväisiä myös tähän alle kaksivuotiaan arkeen. Tyhjästä ilmestynyt uhmaikä luo toki arkeen omat haasteensa, mutta mottoni uhmaiän selättämisen suhteen on yksinkertaisesti "päivä kerrallaan". Olisi toki helpompaa, jos tietäisi, kuinka monta kertaa lasta täytyy vielä kieltää esimerkiksi lyömästä ennen kuin tuo todella sisäistää asian, mutta sen tiedon puutteessa mennään päivä kerrallaan, kielto (ja kiitos) kerrallaan. Uhmaiästä huolimatta kaksivuotiaan kanssaeläjän arki on kuitenkin lopulta ennen kaikkea aika ihmeellistä.

Ihmeellisintä on pienen ihmisen ajatuksiin tutustuminen. Laajeneva sanavarasto on kuin karttakirja, josta aukeaa uusien sanojen myötä aina uusia sivuja. Ensin oli pelkkä "ka", sitten mukaan putkahti toinen tavu, kolmas, ensimmäinen kaksisanainen lause, ja nyt jo pitkiä kertomuksia osiin pilkottuna. Omasta näkökulmasta kovin arkisetkin asiat jäävät näköjään kohta kaksivuotiaan mieleen elämään ihan omaa elämäänsä. Meillä esimerkiksi käydään monta kertaa viikossa yhdessä läpi, kuinka "paalin  taato (meni) kikki (ja kuinka) paali koojaa (vaari korjaa)". On myös mahtavaa päästä neuvottelemaan lapsen kanssa asioista, kuten vaikkapa siitä, koska ja miten sitä maitoa nykyään juodaan. Yöimetykset ovatkin vihdoin taakse jäänyttä elämää, kun satuin yhtenä iltana kysymään Jiiltä, josko juotaisiin seuraavat maidot vasta aamupuurolla. "joo, hyvä!", vastasi Jii. Yöllä herättiin totuttuun tapaan haluaamaan "paapulaa" (maitoa), mutta kun muistutin illalla tehdystä sopimuksesta, lapsi totesi vain hitusen ääni väristen "joo", ja jatkoi nukkumistaan. Noinkin voi näköjään siis imetyksen lopettaa. [Pitkään sitä kyllä kestikin, vuoden ja yhdeksän kuukautta]

Puhetta tulee nykyään niin paljon, että Jiitä voi hyvällä syyllä kutsua melkoiseksi lörpöttelijäksi. Puhe pulppuaa heti heräämisestä alkaen ja sammuu monesti vasta, kun vähän tiukemmalla äänensävyllä käskee laittamaan silmät kiinni ja alkamaan nukkua. Usein pimeässä kuuluu vielä senkin jälkeen vaimeana muminana lapsen tarinointi. Retorisena tehokeinona lapsella on selvästi käytössä toisto, ja samoja asioita käydään monesti sana kerrallaan läpi noin kahdenkymmenen toiston taktiikalla.

Lapsen kanssa elämistä helpottaa kyllä huomattavasti yhteinen kieli, vielä vähän kehitysvaiheessa oleva sellainenkin. Ajatusten lisäksi lapsi oppii sanoittamaan tunteitaaan ("turullinen" onkin meillä viikon sana) ja osaa kertoa esimerkiksi sen, mitä vielä vierestä puuttuu ennen kuin uni tulee. Meillä on ollut aina tapana käydä Jiin kanssa iltaisin läpi seuraavan päivän ohjelma. Ajatuksena on ollut, että se helpottaisi seuraavaan päivään orientoitumista, eikä esimerkiksi äidin aikainen kouluunlähtö aiheuttaisi niin suurta ikävää, kun se olisi tiedossa jo etukäteen. Vaikka lapsen aikakäsitys onkin vielä todennäköisesti ihan omanlaisensa, luulen, että helpotus on molemminpuolinen, kun äidin perään itkevälle lapselle voi aamulla kertoa, mihin äiti on mennyt ja koska äiti palaa. "Koo, pee, tee, äs", sanookin Jii aina, kun tulee puhe äidin opiskeluista ("äiti lukee, opettaa mummi lapselle).

Pitää silti varoa sekä yli- että aliarvioimasta niin lapsen ymmärrystä kuin puhetaitoakin. Apinoinnista päätellen lapsi kuuntelee kaikkea ympärillään olevaa tarkkana kuin haukka, ja koska ymmärryksen määrää on vaikea kartoittaa, pitää hyvin paljon miettiä, mitä ja mistä lapsen aikana voi puhua. Suorittajaäidin on syytä pitää myös mielessään, ettei lapsen kuuliainen vastaus tarkoita, että lapsi olisi oikeasti sisäistänyt asian ja toimisi jatkossa johdonmukaisesti äidin toiveiden mukaan. Myöskään joo/ei vastauksena kysymykseen ei todellakaan ole tae mistään sen enempää myöntävästä kuin kieltävästäkään. Joskus on vaan kiva sanoa joo!

maanantai 10. maaliskuuta 2014

Arvoitus.

"Kuu-va!", hoki Jii illalla koulusta kotiuduttuani. Mikä ihme on "kuuva", kyselin, mutta sain vastaukseksi pelkkää kiherrystä ja toistuvia halauksia. Piti ihan keskittyä pohtimaan lapsen kielioppia ja miettimään ratkaisua, kunnes analogia löytyikin lähihistorian leivontaepisodista: puu-va = pulla, joten kuu-va = kulta?

Arvoitukseksi lopulta jäi, mutta halaukset kyllä kertoivat enemmän kuin tuhat selitystä.

maanantai 3. maaliskuuta 2014

Puoltoist.

Tai oikeastaan jo vuosi ja seitsemän kuukautta, mutta tarkkuus riittää.

Puolitoistavuotias Jii. Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet melkoista harppomista lapsen kehityksessä. Yhtään liioittelematta tuntuu joskus päivän poissaolon jälkeen, että kotona odottaa ihan eri lapsi kuin sinne aamulla jäi. Vauvakirjasta olisivat loppuneet sivut jo aikoja sitten, jos jollain olisi aikaa raportoida sinne kaikki uudet asiat, joita lapsi päivien aikana on oppinut.

Jii oppi kävelemään verrattain "myöhään", vasta vuoden ja kolmen kuukauden iässä, mutta horjuva harjoittelu muovautui taitavaksi askellukseksi ja sittemmin jo ihan juoksuksi asti aika haipakkaa tahtia. Pieni kaksiomme tavararöykkiöineen onkin kyllä melkoinen parkour-rata, jossa koordinaatiokykyään kehittää. Nyt lapsi viilettää pitkin pientä asuntoamme "kaa-kuun" milloin mitäkin, koiraa, vaippaa, ulkovaatteita tai ihan muuten vaan.  

Ensimmäisiä oikeita sanojakin odoteltiin aika pitkään. Jossain vaiheessa epäilin jo jotain pienimuotoista kehityspoikkeamaa, kun lapsen suusta kuului vain hieno valikoima erilaisia eläinten ääniä, mutta ei mitään muuta. Ei äitiä, ei isää. Kraa-kraa, kurr-kurr, tsk-tsk, vuh-vuh, grrr-grr ja niin edelleen. Sitten tapasin puistossa toisen vastaavan ja lakkasin huolehtimasta. Ja aika pian sen jälkeen lapsi selvästi alkoikin oikein imeä sanoja itseensä. Se kuunteli ihan eri tavalla kuin aikaisemmin, yritti kovasti tavoitella suullaan jotain saman suuntaista ja lopulta niitä alkoikin putkahdella; kukka, kakka, pupu, kukko, takki, lakki, hattu, kengät, kissa, tyyny, isi, äiti, tipu, rummut, tähti, kuu ja niin edelleen. Luonnollisesti näistäkin osa on vielä melko gibberishiä tyyliin "kingat" (kengät), "ummut" (rummut), "tää-ti" (äiti), "tytty" (tyttö), kaa-kaa (sorsa), ku-ku (juna), tuu-tuu (liitu) jne., mutta enenevissä määrin puhe alkaa jo muistuttaa ihan oikeaa kieltä. 

Vähitellen sanoja on alettu myös yhdistellä toisiinsa mallilla "ej-ja pi-pi" (täti-ihminen oli sairaana), "tik-ka ak-ka" (tikka hakkaa) ja "et-ta auk-kuu" (perheen koira puhuu aina välillä sekin..).  Lapsi osaa myös käyttää kieltä melko luontevasti ja luovasti muun muassa vastaamalla "kiitti" aina kun saa jotain (erityisesti kuullessaan "ole hyvä") ja pyytämällä "kak-ki" (kaksi), kun kädessä on vasta yksi asia, ja lattialta pitäisi saada poimittua vielä toinen. Tällaista kielen kehitystä on ihan mielettömän hauska seurata! Ja voi, miten paljon me joskus isäihmisen kanssa käytimmekään aikaa pohtiessamme sopivia nimityksiä molemmanpuolisille isovanhemmille. Isoäiti? Mummu? Mummi? Tummu? Joku muu, mikä? Puhumaan opittuaan lapsi teki oman valintansa, ja nykyään lasta hoitaa vanhempien työpäivien aikana mummi eli "pum-mu". Pummu it is.

Jiin maailmassa hauskimpia asioita tällä hetkellä taitavat olla sorsat (kaa-kaa! KAA-KAA!), joita pitäisi käydä katselemassa ja ruokkimassa vaikka joka päivä. Toinen vähemmän salainen rakkauden kohde ovat kengät, joita lapsi sovittelisi jalkaansa varmaan yöt ja päivät läpeensä. Usein kotona "et-taa kaa-kuun" viilettääkin pieni kikkarapää pelkkä vaippa päällään, kumisaappaat jalassa. Tyyppi tykkää myös vilkuttaa, ja onkin nykyään lähes poikkeuksetta ikkunassa heilumassa jonkun tullessa tai lähtiessä. 

Ruokailun suhteen meillä asuu nykyään melko kaikkiruokainen kaveri. Vielä pitkälle syksyyn lapsi söi lähinnä purkkiruokia eikä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suostunut edes maistamaan äidin ja isän vaivalla keittelemiä kotipöperöitä, mutta kun purkkiruokailulle laitettiin vanhempien toimesta parasta ennen päiväys vuoden loppuun, alkoivat kotiruoatkin vähitellen kuin ihmeen kaupalla tehdä kauppansa. Nykyään tyyppi popsii hyvällä halulla melkein mitä tahansa, mitä eteen laitetaan. Maustamatonta tofua, margariinia suoraan rasiasta, makirullia ja muutamaa muuta vähän erikoisempaa ruokalajia niiden peruspiirakoiden ohella. Ja täytyy tunnustaa, että on tuo puolitoistavuotias syönyt jo niin lettuja, pullaa kuin jäätelöäkin. Herkuton lapsuus olisikin tällaisilta sokerihiiri-vanhemmilta ollut jokseenkin kaksinaamainen ratkaisu. 

Lapsen ruokavalioon kuuluu edelleen myös äidinmaito. Tämä ei ollut missään vaiheessa suunniteltua, vaan arvelin lapsen vieroittuvan maidosta ihan itsestään opiskeluarjen alkaessa. Aikataulujen sallimat päiväimetykset roikkuivat mukana melko pitkään, ja lopulta ne piti ihan tietoisesti lopettaa, mikä tapahtuikin aika kivuttomasti. Ainoastaan aamuöinen "kello viiden tee" jäi elämään omaa elämäänsä, ja elelee sitä edelleen. Kerran siitä jo huonolla menestyksellä hetkeksi luovuttiin, mutta melko pian palautettiin osaksi yöllistä aikataulua sujuvamman arjen nimissä. Sen avulla unia riittääkin vaihtelevasti puoli kahdeksasta aina kymmeneen asti. 

Ja jos ei tästä jo saa tarpeeksi höyrähtänyttä hippiäiti-kuvaa, niin kyllä - meillä nukutaan edelleen perhepedissä. Eikä lapsi ole ollut vielä kertaakaan yötä hoidossa. Ei edes isän kanssa, ilman äitiä. Vasta ihan viime päivinä Jiitä on alettu vähitellen muistutella myös oman sängyn konseptista, ja sielläpä tuo tälläkin hetkellä tuhisee. Ja aamuyöllä sitten taas äidin ja isän välissä, äidin naaman päällä, isän tyynyllä. Missä milloinkin. 

Ai niin. 81.3 cm, 11.5 kg. Tasaisen varmaa etenemistä kasvukäyrilläkin. 

 

 ("Kuk-kuu!" huutaa lapsi - piiloon mennessään)

 

tiistai 14. tammikuuta 2014

Käypä hoito?

Lapsi pääsi ensimmäistä kertaa lääkäriin. Aika kauan siinä kestikin. Onneksi.

Työdiagnoosin teki äiti itse huterilla taidoillaan. Kun sattui niin somasti, että meneillään oli juuri valmistautuminen infektiojakson tenttiin. Kumea tynnyrimäinen yskä, joka sai yöllä vanhemmat pomppaamaan säikähdyksestä pystyyn, sekä vinkuva sisäänhengitys. Lapsen ensimmäinen laryngiitti. Päädyimme kuitenkin naapurin lääkäriasemalle diagnoosia varmentamaan, mikä olikin paha virhe.

On nimittäin niin, että ilmeisesti lastenlääkäriksi voi erikoistua oppimatta lainkaan käsittelemään lapsia. Ja lääkäriksi ilman, että osaa lainkaan kohdata asiakasta. Käynti itsessään oli kyllä lääkäriksi opiskelevalle äidille hyvin opettavainen kokemus, sillä mistäpä muusta sitä paremmin oppisi kuin muiden virheistä.

Ai että mitä se sitten teki? Pääsin juuri ja juuri istumaan hyväntuulinen, mutta väsynyt lapsi sylissäni, ja sain kerrottua omat epäilyni, kun lääkäri kirjaimellisesti syöksyi stetareiden kanssa meitä kohti. Säikähdin itsekin, joten en ihmetellyt lapsen purskahtamista hätääntyneeseen itkuun. Kurkku suorana karjuvalta lapselta tuntuu aika turhalta kuunnella keuhkoja, mutta se tehtiin heti sen jälkeen kun lääkäri oli tiukkaan tahtiin neuvonut, mistä pitää kiinni, ettei lapsi pääse rimpuilemaan. Perustutkimukset risat punaisena huutavalta kaverilta, sen jälkeen hoito-ohjeet mutisten sinne lapsen huudon sekaan, ja lapselle pari käskevää "ei sulla hei oo mitään hätää" -rohkaisua. Käypä hoito päypä hoito, näytti lääkäri tuumivan, kun kysyin infektiotautien kirjassa mainitusta "helposta, halvasta ja yksinkertaisesta hoidosta, jota voi suositella kaikille avohoitopotilaille". Kiitti hei ja kahekskytviiseuroa.

Ei harmittanut hinta eikä hoidon puute. Harmitti täysin vuorovaikutuskyvytön lääkäri, joka ei osannut yh-tään kohdata pientä lasta potilaana. Harmitti, että lapsen ensimmäinen kokemus lääkäristä oli noin karmiva. Harmitti, etten lähtenyt reissaamaan vähän pidemmälle sen omasta lapsuudesta tutun luottolääkärin luokse. Ja no joo, tottapuhuen harmitti se kahekskytviis euroakin noin onnettomasta vastaanotosta. Harmittaa kaikkien niiden muiden vanhempien puolesta, jotka eivät välttämättä tajua, että ei sen ihan noin pitäisi mennä. Ja harmittaa, että tuollainen on ylipäänsä päätynyt lastenlääkäriksi.

Mutta lapsi. Ihan entisellään jo. Yksi yö valvottiin vinkuvaa hengitystä kuunnellen, makuuhuoneen ikkuna auki palellen, ja siinä se sitten oikeastaan olikin. Kiitti hei laryngiitti, ei tartte tulla uudestaan!

Tietoja minusta