8kk.

Kahdeksankuinen. Melkein vuoden jo! Ja ihan oikeasti - vastahan se syntyi!

Kahdeksankuisella on mittaa 70cm ja 8.6kg. Lähes täsmälleen samat mitat kuin Kirpulla samanikäisenä. Päänympärystää myöden.

Ei vielä konttaa, mutta ryömii hurjaa vauhtia, toinen käsi koukussa, toinen suorana. Istuu tukevasti ja on todistettavasti pari kertaa saanut itse itsensä istuma-asentoon. Löytynyt myös polviseisonnasta pinnasängyn reunaa vasten. Hakeutuu välillä kokeilevasti konttausasentoon, mutta tavoitteellinen eteneminen vaatii toimivaksi havaitut työkalut, joten eteneminen tapahtuu siis ryömien. Ryömisi sitten senkin edestä. Ihan mihin tahansa.

Syö paremmin kuin isoveljensä aikanaan. Mutta juuri kun tämän lapsen kohdalla ajattelin olla sortumatta mihinkään sormiruokailuihin, on juuri tämä yksilö viime aikoina antanut hyvin vahvoja viitteitä siitä, että soseiden aika on ohi. Syötäväksi kelpaa lähinnä omin sormin suuhun viety. Sen turvin onneksi vielä vähän sosemaisempikin tavara. Jos pitäisi valita lempiruoka, sanoisin porkkanasose. Sormiruoista mieluisinta tuntuvat tällä hetkellä olevan sitrushedelmät. Hampaita on tullut kaksi alaleukaan, ja näillä terävillä talttahampailla taitavasti veistelläänkin joko appelssiininlohkoja tai äidin leukaa.

Ei edelleenkään malta päivisin keskittyä rintaruokintaan, mutta syö senkin edestä öisin. Kukaan ei jaksa edes ajatella mitään ylvieroituksia tai unikouluja.

Kiinnostavinta tällä hetkellä ovat puhelimet ja hammasharjat. Nämä saavat useimmiten herpaantumattoman huomion ja pelottavan päättäväisen liikehdinnän tavoiteltua esinettä kohden. Rakastaa rummuttamista ja muita ääniä tuottavia asioita. Tuottaa myös itse runsaasti ääntä juttelemalla (maama-määmä, paapa-pääpä) ja kiljahtelemalla. Takuuvarma kiljahtelun aiheuttaja on hetkeksi näköpiirin ulkopuolelle kadonneen isoveljen paluu.

On kodin ulkopuolella usein kovin vakavan ja tuumivan oloinen, mutta repeää useimmiten riemuun jo kotirappusissa. Kotona onkin sitten yhtä hymyä ja hihkumista. Meidän rakas! ♡

Pikkusiskon osa.

Jotenkin aavistelen, että tätä joudun vielä tulevaisuudessa pyytelemään anteeksi. Anteeksi, etten sinun lapsuudessasi kirjoittanut niin paljon kaikkea muistiin! Anteeksi, että sinulle ei ole jäänyt niin paljon muistoksi todisteita varhaislapsuudestasi kuin isoveljellesi.

Kirjoittamisen sijaan olen ihan täysin hurahtanut tuijotteluun. Arki on pitkälti samaa kuin Kirpun kanssa, (vaikka todellisuudessa ei yhtään - yhtä arkista silti), mutta ehkä ensimmäisen vauvavuoden ohikiirehtimisestä säikähtäneenä olen oppinut katselemaan Pikkusiskoa kuin harvinaista taideteosta, jonka saa nähdä vain kerran elämässään. Tuijottelen nukkuvaa vauvaa, ruokailevaa vauvaa, leikkivää vauvaa. Vauvaa isänsä sylissä, isoveljensä paijattavana, omilla käsivarsillani. Ryömimässä, istumassa, makoilemassa.

Ja voi, mikä taideteos hän oikeasti onkaan! Niin ihana, että sydäntä särkee! Tarkkaileva katse, tähtinä tuikkivat siniset silmät, niin avoin ja rajaton hymy. Vahvat kädet, jotka kiskovat hiuksia juurineen päästä, taputtavat naaman lyttyyn ja puristavat hedelmänpalat mehuksi. Jalat, jotka eivät malta olla hetkeäkään paikallaan, vaan polkevat ilmassakin syliin nostettaessa tai syliä vaihdettaessa. Ilosta ja innostuksesta kiljahteleva ääni.

Ja mikä päättäväisyys! Jos tästä vauva-ajan tahdonvoimasta säilyy hippunenkaan, luulen hänen pääsevän elämässään vielä pitkälle.

Niinpä niin. En muista tänään, mitä eilen sinulle syötin. Ehkä parsakaalia ja päärynää. Tai tofua ja mangososetta. En muista, nukuitko puoli vai puolitoista tuntia. Montako kertaa vaihdoin vaipan. Kuinka monta kertaa heräsimme yöllä. Mutta toivottavasti muistan tästä ikuisuuteen sinun ihanat pulleat kätesi kaulallani, sinun päättäväisen ryömimisesi kohti syliäni, korvia särkevät ilonkiljahdukset, ja sen vastustamattoman hymyn, joka kasvoillesi leviää aina, kun katseemme kohtaavat.