perjantai 30. marraskuuta 2012

Kolmannes.

Lapsen elämä navan tällä puolen täytti eilen kolmannesvuoden. Juhlapäivän kunniaksi Jii sai pahaisen flunssan, ja viime yö juostiinkin koko perheen voimin niistämässä pienen nuhanenän nokkaa. Toimenpide ei saanut ansaitsemaansa arvostusta, vaikka oloa selvästi helpottikin. Aamuun mennessä lähti lämpö nousemaan, ja nyt nuhanenä torkkuu viltin alla tautiaan pois. Toivottavasti uni auttaa yhtä paljon kuin karhunpojilla konsanaan, ja tauti lähtee yhtä nopeasti kuin tulikin.

Neljässä kuukaudessa Jiistä on kasvanut hurmaava pölisijä, joka väläyttelee hymyään niin kanssaeläjille kuin satunnaisille ohikulkijoillekin melko varauksettomasti. Painoa on kertynyt kuusi ja puoli kiloa, pituutta oli 3kk-neuvolassa 61cm, tällä hetkellä varmasti, ja toivottavasti, pari, kolme senttiä enemmän. Lapsen olemus on kaikenkaikkiaan melko leppoisa ja hyväntuulinen - aivan päinvastaista sille, mitä ensimmäiset kaksi kuukautta antoivat ymmärtää. Leppoisuus lienee suurimmaksi osaksi isältä perittyä - hän kun ei turhia hötkyile tai helposti tulistu. Lapsen luonne on kuitenkin hieman häilyvää sorttia, sillä leppoisuuden vastapainona löytyy oletettavasti äidin puolelta perittyä temperamenttia ja omapäisyyttä, jotka näyttäytyvät salamana epämukavuusalueelle jouduttaessa.

Tällä hetkellä Jiin epämukavuusalueiden top-kolmosessa ovat turvakaukalo, vaunukoppa silloin kun ei väsytä sekä mikä tahansa muu paikka silloin kun ei vain huvita. Näissä tilanteissa itku yltyy noin kolmessa sekunnissa tärykalvoja halkovaksi kirkumiseksi (en nyt puhu siitä ilohihkumisesta), joka ei yksinkertaisesti pääty ennen kuin lapsi siirretään epämukavuusalueen ulkopuolelle. Sitä voisi kuvitella, että "kyllä se sinne ennen pitkää rauhoittuu", mutta ei se rauhoitu. Kokeiltu on. Epämukavuusaluepoliittisissa ristiriitatilanteissa, kuten automatkoilla, tai kaupungilla kärrytellessä, vanhempien vaihtoehtona on joko iskeä peltorit omaan päähän, ja antaa lapsen karjua, tai keskeyttää kaikki muu toiminta ja siirtää lapsi takaisin mukavuusalueelleen. Joskus käy niinkin, että Jiin mukavuusalue on siirtynyt jonnekin Mikä-mikä -maan rajojen sisäpuolelle, vanhempien ulottumattomiin, jolloin lapsen itkuun saattaa lopulta yhtyä jokunen ulkopuolinenkin. Ainakin äiti noin alkuunsa.

Mukavuusalueiden kärjestä sen sijaan löytyy tällä hetkellä ainakin hoitopöytä. Matemaatikko hyödyntääkin tätä tietoa, ja löytyy useimmiten vaihtamasta lapsen (kuivaakin) vaippaa, jos epämukavuusalue pääsee yllättämään lapsenhoitovuorolla. Itku katkeaa usein kuin seinään, usein jo hoitopöydälle laskettaessa, mutta yleensä viimeistään siinä vaiheessa, kun lapsi nostetaan ilman vaippaa katselemaan itseään vessan peilistä. Ei se hymynaama, vaan oma naama. Onneksi myös äidin syli lasketaan vielä toistaiseksi mukavuusalueiden kärkikolmikkoon.

Mukavuusalueellaan nelikuukautinen Jii onkin tosiaan pakahduttava ilopilleri. Ensimmäinen hymykuopan alku on jo bongattu, ja sen kehittymistä seuraillaan innolla. Useimmiten pelkkä vilkaisu lapseen saa silmät tuikkimaan ja ikenet loistamaan, eikä kuplivaan kikatukseen tarvita paljon sen enempää. Hymyn ja naurun määrästä kodissamme kertoo ehkä jotain se, että luulin jossakin vaiheessa purevani hampaita öisin yhteen, kun poskilihakset olivat jatkuvasti niin arantuntuiset. Sitten eräänä aamuna sohvalla Jiin kanssa naureskellessa lihassäryn todellinen syy paljastui. Siitähän se syntyi - jatkuvasta hekottelusta. Lapsen hymyyn kun on jokseenkin mahdoton olla vastaamatta. Parasta lihastreeniä ikinä! Voin vain toivoa, että Jii pysyy yhtä hyväntuulisena vastakin, ja levittää iloa ympärilleen samalla aktiivisuudella kuin tähänkin asti.


keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Jotain maanista ja jotain depressiivistä.

Hiljaiset ajat asunnossamme lienevät auttamatta ohi, viestittelin yhtenä aamuna Matemaatikolle. Syynä moiseen spekulaatioon olivat makuuhuoneen pimeydestä, peittojen kätköistä kuuluvat riemunkiljahdukset. Äiti! Oon hereillä! Uus jännä päivä! (Ei se siis vielä puhu, mutta The Äitinä luonnollisesti tulkitsen lapseni viestejä pelkistä kiljahduksista). Lapsen kommunikaation tarve tuntuu lisääntyvän päivä päivältä, ja valtaosa kommunikoinnista toteutetaan nykyään kiljahtelemalla. Ja nyt ollaan siis vaiheessa, jossa pirskahteleva kiljahtelu alkaa heti silmien auettua. Se vauvoille tyypillinen, suloinen jokelteluvaihe kiiti kai meidän osaltamme ohi yhtä nopeasti kuin päiväkorennon elämänkerta, ja vaihtui täksi ajoittain jopa maaniseksi äityvään ilonpitoon. Välillä äitiä ottaa vähän korviin lapsen laajahko yliäänien valikoima, mutta lähinnä moiset ilonpurskahdukset saavat äidinkin hihkumaan riemusta. Haukotus tarttuu, hymy tarttuu, kiljahdukset tarttuvat.

Sen sijaan lapsella ei tunnu olevan kummoistakaan tarvetta edetä liikkumalla itse. Ei toisaalta mikään ihme, kun kiljahtelemalla saa näköjään asiat liikkumaan puolestaan. Jalat ja kädet kyllä viuhtovat joka hetki samaan tahtiin kuin aikoinaan navan tuolla puolenkin, mutta lattialla kölliessään jopa se pään nosto näyttää välillä ylivoimaiselta tehtävältä. Aktiivista ryömimisen yritystä kyllä on, mutta yritykseksi se on toistaiseksi jäänytkin. Välillä lapsi saa jonkinlaisen purskahduksenomaisen liikkumiskohtauksen, ja esimerkiksi kääntyy kolmesi vatsalta selälleen, mutta tuntuu sen jälkeen unohtavan koko taidon ihan tyystin. Eikä luonnollisestikaan suostu näyttämään sitä kenellekään muulle kuin äidille, jonka väitteet lapsen taidoista alkavat varmaankin jossakin vaiheessa menettää uskottavuuttaan muiden silmissä.

No, äidille riittää, että jalat ja kädet viuhtovat, koska sitähän se uiminen periaatteessa on. Vauvauinti on nimittäin tällä hetkellä ihan pop, ja äidin lisäksi lapsikin tuntuu nauttivan uusimmasta harrastuksestaan. Vauvauinnin ohjelma vain on viime aikoina muistuttanut vähän liikaa muskaria (laululeikkejä piirissä), ja hartaasti odotammekin kehitystä enemmän sinne liikuntaharrastuksen suuntaan. Vaikka veteen totuttelemisestahan koko vauvauinnissa on enemmän kyse.

Päivittäisillä vaunukävelyillä tulee muuten törmänneeksi jos jonkinlaisiin nähtävyyksiin. Päivän depressiivisestä tarjonnasta vastaakin varmasti Suomen Suosituin Leikkipuisto. Oi, ollapa jälleen lapsi!

torstai 22. marraskuuta 2012

Tasauspäivä.

Matemaatikon päiväsuunnitelmat peruuntuivat yllättäen, joten pääsimme eilen koko perheen voimin nauttimaan harvinaisesta arkivapaasta. Tarkoituksena oli ensin osallistua muskariin koko porukalla, ja muskarin jälkeen pyrähtää päikkäreitään nukkuvan Jiin kera Helsingin kiipeilykeskukseen treenaamaan seinille kiipeämisen jaloa taitoa.

Jii antoi kuitenkin jälleen kerran vanhemmilleen muistutuksen liiallisen suunnittelun turhuudesta, ja muskaria seurasikin Pitkien Päikkäreiden sijaan Karmea Raivokohtaus, joka hiipui vasta turhautuneen äidin käännettyä rattaiden renkaat kotia kohti. Kotona itkuunsa nukahtanut kiukkupussi siirrettiin varovasti vanhempien sängylle jatkamaan päikkäreitä, ja ensimmäisen havahtumisitkun seurauksena sängylle siirtyivät myös vanhemmat. Sieltä sitten kolmen tunnin päästä heräsivät tokkuraisina entinen kiukkupussi, äiti ja isä - joista jälkimmäiset olisivat voineet hyvin jatkaa uniaan vielä toisetkin kolme tuntia.

Kiipeilemään ei siis päästy, ja arvokas arkivapaa kului lähinnä päikkäreihin, mutta tulivat ne kyllä tarpeeseenkin.

Sillä. Jiin unet ovat olleet viimeiset kaksi viikkoa täysin luokattomia. Tai no niin. Kahden viikon aikana on ollut yksi hyvä yö, ja hyvä yö tässä kontekstissa tarkoittaa yötä, jolloin sain nukkua 3+2+3,5 tunnin unipätkät. Muuten yöt ovatkin olleet yhtäjaksoista syöttörumbaa ja loputtomia ilmavaivaitkuja. Lähes joka yö olen päätynyt koomassa myös vaihtamaan falskannutta vaippaa ja kastunutta yöpukua. Samalla kun itse pyörin ympyrää sängyssä ja kääntelen kitisevää lasta puolelta toiselle, näyttää Matemaatikko koisivan vieressä suloisen sujuvasti. Näky on omiaan herättämään katkerahkoja ajatuksia, mutta kompensaationa todettakoon, etten se kuitenkaan ole minä, joka illalla viimeisenä ja aamulla ensimmäisenä raahustaa kahden vetohurtan kanssa säässä kuin säässä.

Tänä aamuna pääsi pelkästä väsymyksestä pieni itku. Lohdutukseksi olenkin sitten saanut viettää koko päivän ihan keskenäni Jiin seurassa Matemaatikon viettäessä vapaailtaa työpaikan teatteri-illassa. Jotenkin homma haiskahtaa nyt vähän epäreilulta, mutta kai tämä tästä tasoittuu viimeistään ravitsemusvastuun siirtyessä äidiltä jääkaapille.

Jälleen kerran - sitä odotellessa.

torstai 15. marraskuuta 2012

Mar-ras-kuu.

No huokaus. Huomaa kyllä, että on marraskuu!

Yhtä matkaa lyhentyvien päivien ja sateesta synkkien ilmojen kanssa saapuivat pieniä ikeniä kutittelevat hampaanalut, loppumaton tarve liikkua omin voimin sekä niiden summana hurjasti huonontuneet yöunet. Yöunien laatuun tosin vaikuttanee myös oma lääkekuurini, joka ähinästä ja piereskelystä päätellen vaikuttaa myös vauvan vatsaan, vaikka farmaseutti toisin lupasikin. Ja edelleen, toisin kuin farmaseutti lupasi, lääkkeet eivät, harmi kyllä, ole myöskään "erittäin piristäviä" - tai sitten väsymykseni aste on sitä luokkaa, ettei edes amfetamiini aiheuttaisi mitään erityistä piristymisen kokemusta.

Päivien harmaus ja tietynlainen elämäntilanteen pysähtyneisyys (vaikka päivät melkoisella vauhdilla ohi kiitävätkin) ovat omiaan herättämään jotain melkein kaamosmasennuksen kaltaista. Jatkuvasti liian lyhyeksi jäävät yöunet eivät luonnollisestikaan auta asiassa. Ensiavuksi päädyin kirppikselle etsimään jotain vähän värikkäämpiä lastenvaatteita tuon lähinnä valkoisen ja harmaan eri sävyistä koostuvan lastenvaatekokoelman piristykseksi. Mustan makuupussin (voi, miten värikäs!) seuraksi löysinkin iloisen kirjavat, sivutoimisesti puolison ainaista koti-ikävää lievittävät traktoripökät (Matemaatikkohan on siis juuriltaan ihan oikea jyväjemmari) sekä ihanan Iso Rex -pehmokirjan vihdoin viimein vauhtiin päässeitä lukutuokioita varten. Sentään jotain väriä tänne hämärään!


 Viikon luontoääni: kuolakuplien välistä tulvivat riemunkiljahdukset. 


maanantai 12. marraskuuta 2012

Neuvoja ja neuvottomuutta.

On ollut muka kiire. Ehkä tavallista enemmän väsymystä. Uudet harrastukset ja kauheasti ohjelmaa. Ajatukset keskeytyvät juuri sillä hetkellä, kun alan raapustaa niitä näytölle. Ja jos ei kukaan ulkopuolinen keskeytäkään, niin vähintäänkin huono omatunto siitä, että lapsi juttelee jo vähän turhautuneella äänensävyllä ampparilleen, ja rapsutuksia kaipaavat koirat kyhjöttävät tyhjänpanttina olohuoneessa yksinään.

Lapsi on tässä välissä oppinut miljoona asiaa. Esimerkiksi kääntymään kyljeltä mahalleen, mahalta kyljen kautta selälleen, kieltäytymään tekemästä näitä kumpaakaan näytösluonteisesti, tarttumaan asioihin, nauttimaan kaikenlaisesta riepottelemisesta silminnähtävästi, ja viimeisenä muttei takuulla vähäisimpänä - oppinut kirkumaan korviahyytävästi, kovaa ja kauan, aina kun asiat eivät mene juuri niin kuin lapsi tahtoisi niiden menevän. Mies kuvaa niitä yliääniksi, itse puolestani joudun kohtauksen aikana vakuuttelemaan itselleni, ettei kolmikuista ole oikeasti vielä voitu kasvattaa piloille hemmotelluksi rääkyjäksi. Kirkuminen on sitä luokkaa, että esimerkiksi bussissa eräs kanssamatkustaja totesi lapsemme takuulla pärjäävän elämässään, kun nyt jo niin hienosti osaa pitää puoliaan. Muutenkin äänenkäyttö saa nykyään herkästi kanssaihmiset osallistumaan lapsenhoitoon entistä aktiivisemmin. Kassajonossa nälkäänsä huutanut lapsi sai takana seisovan mummun vakuuttuneeksi siitä, että ongelma on liian runsaassa vaatetuksessa. "Sillä on varmasti kuuma, ota siltä nyt vähän vaatetta pois!". Voisin melkein vannoa, että täti oli jo kädet ojossa tulossa kuorimaan lasta peitteistään, mutta ei sentään ehtinyt ennen kuin oltiin jo jatkamassa matkaa.

Oi tutti tutti, mikset sinä kelpaa?!

Työhaaveet ovat pullottomuuden vuoksi toistaiseksi jäissä. Onneksi töissä saa käydä välillä vaikka vain muutaman tunnin fiilistelemässä - ihan palkan kanssa. Sen muutaman tunnin jälkeen kotona odottaakin lähes takuuvarmasti tyytymättömyyttään kitisevä lapsi, joka hiljenee vasta äidin kuoriuduttua työvaatteistaan siihen toiseen rooliin. Voi, miten motivoivaa sekä minulle että Matemaatikolle.

Motivaatiosta puheen ollen, tänään oli Jiin 3kk-neuvola. Oma terveydenhoitaja oli lähes vakiintuneeseen tapaansa kipeänä, joten parin viikon pallottelun jälkeen päädyimme taas uudelle sijaiselle. Kerää terveydenhoitajat -kokoelma alkaa olla kasassa! Kyseessä piti olla jonkinlainen "laaja neuvolakäynti", johon mieskin vannotettiin mukaanotettavaksi. Etukäteen piti lisäksi täyttää sekä päihdekysely että vauvaperheen voimavarat -lomake. Lienee turha edes kertoa, että molempien vanhempien läsnäolo oli ihan yhtä yhdentekevää kuin niiden lomakkeiden täyttäminenkin. Jälkikäteen vähän ärsytti, että mies käytti lomapäiviään päästäkseen mukaan täysin turhalle neuvolakäynnille - etenkin kun se alkuperäinen aika oli nimenomaan sovittu niin, että mies olisi ehtinyt sieltä vielä töihinkin.

Jii ei saanut neuvolasta kuin mittoja papereihinsa (päänympärys 43cm, painoa 6,3kg ja pituutta 61cm), mutta äidille napsaistiin influenssa-rokote käsivarteen. En noista influ-rokotteista ole aiemmin oikein innostunut, vaikka tulevan viran puolesta ehkä pitäisikin, mutta tällä kertaa rokotteen puolesta puhui neuvolan infolapun lisäksi odotusaikana uudelleen puhjennut astma. Joka siis lisää vakavan influenssan riskiä lähes viisinkertaiseksi. Lapsi on toistaiseksi välttynyt niin allergioilta kuin astmaltakin (onneksi on Matemaatikko ja sen geenit!), ja sellaisena tilanne toivottavasti pysyykin. Voinpa sitten uskotella itselleni, että niistä odotusajan d-vitamiini-maitohappobakteeri-kalaravinto-mustaherukansiemenöljy-magnesium -cocktaileista on ollut jotain hyötyä. Nyt otetaan kuitenkin fläsäreitä omaan lapsuuteen ja sieltä niin tuttuihin astmaoireisiin. Vinkuva hengitys ei kelpaa lapselle tuutulauluksi, eikä yöllisistä yskänpuuskistakaan saa perhepedissä riemua revityksi. Tällä hetkellä mennään aika kovalla lääkityksellä, mutta toivo elää, että hormonitoiminnan tasoittuminen joskus tulevaisuudessa imetyksen päätyttyä veisi ehkä oireet mukanaan yhtä yllättäen kuin raskaus ne toikin. Sisko ehti jo ehdottaa vastalääkkeeksi uutta raskautta, mutta ehkä nyt kokeillaan kuitenkin sitä kortisonia ensin. Tulee halvemmaksikin.

torstai 1. marraskuuta 2012

Möykkyinen matka höyhensaarille

Varasin kirjastosta ikään kuin ennakoivasti Elizabeth Pantleyn kirjan "Lempeä matka höyhensaarille". Se yllättäen ilmestyikin noudettavaksi jo tänään, vaikka luulin varausjonoja vähintäänkin kuukausien mittaiseksi. Aamu-unikävelyllä suuntasinkin Jiin kanssa lähikirjastoon noutamaan teosta, joka oli jostain syystä ohjeistettu noudettavaksi musiikkiosastolta.

Musapuolella istui nuorehko mieshenkilö, joka vähän happamena katseli oveen törmäämisestä aiheutunutta näyttävää (tai ainakin nyt äänekästä) sisääntuloani. Jii heräsi törmäykseen ja alkoi kitistä vaunuissaan, ja minä epätoivoisesti hytkyttelin rattaita toisella kädellä kaivellessani toisella kirjastokorttia repusta. Näytin varmaan sen verran väsähtäneeltä sekoilijalta siinä heiluessani, että mies huikkasi lähtiessäni perääni: "parempia unia sitten vaan jatkossa!"

Niitä odotellessa.

Karman kapalo

Hah, käänteinen karma toimii!

Eilisen kylpyhetken päätteeksi lapsi pujahti yöpukuunsa jotakuinkin minuutilleen samoihin aikoihin kuin The Päivärutiini käskee, ja siirryin siitä vähän epäluuloisena, mutta erittäin toiveikkaana olohuoneeseen iltaimetyksen pariin. Odotin virkeiden nappisilmien pojottavan sylistä vielä tunnin tai pari myöhään venyneiden iltapäikkäreiden takia, mutta niin vain alkoi silmä lupsua ihan aikataulussa. Keskeytin ruokinnan kääriäkseni lapsen puolikapaloon (yöllistä viuhtomista vähentääkseni), ja jatkoin ruokkimista. Lapsi nukahti rinnalle, ja vaikka varovasti yritin häntä havahduttaa ennen sänkyyn laskemista (sohva-autotalli -ilmiön välttääkseni), niin tyyppi veteli sikeitä syvemmässä unessa kuin koskaan aikaisemmin.

Ensimmäinen yönälkä tuli minuutilleen kahden tunnin kuluttua, ja mielessäni jo orientoiduinkin heräämään koko yön samalla rytmillä, mutta yllätyksekseni seuraava ateria popsittiin vasta viiden tunnin päästä! Viiden tunnin! Meidän ennätys! Viisi tuntia silkkaa unta! Luulen, että lapsi olisi saattanut posotella pidempäänkin, mutta heräsi, kun jouduin itse yskimään siinä vieressä. Joka tapauksessa - viisi tuntia tuntui viime yönä niin voitolta, että pelkästä ilosta en itse saanut seuraavaan tuntiin unta. Meinasin herättää Matemaatikonkin ihan vain kertoakseni, että lapsi on nukkunut viisi tuntia putkeen ensimmäistä kertaa elämässään.

Ennätyspitkän unipätkän lisäksi lapsi oli ennätyshelppo saatella takaisin unten maille ensimmäistä nukahtamista seuranneiden havahtumiskitinöiden jälkeen. Vähän kädellä paijasi, niin lapsi vaipui saman tien takaisin uneen. En tiedä, oliko kaikki tämä pelkän kapalon ansiota, mutta taidan kääräistä ne jalat pakettiin kyllä ensi yöksikin.

Tietoja minusta