Varasin kirjastosta ikään kuin ennakoivasti Elizabeth Pantleyn kirjan "Lempeä matka höyhensaarille". Se yllättäen ilmestyikin noudettavaksi jo tänään, vaikka luulin varausjonoja vähintäänkin kuukausien mittaiseksi. Aamu-unikävelyllä suuntasinkin Jiin kanssa lähikirjastoon noutamaan teosta, joka oli jostain syystä ohjeistettu noudettavaksi musiikkiosastolta.
Musapuolella istui nuorehko mieshenkilö, joka vähän happamena katseli oveen törmäämisestä aiheutunutta näyttävää (tai ainakin nyt äänekästä) sisääntuloani. Jii heräsi törmäykseen ja alkoi kitistä vaunuissaan, ja minä epätoivoisesti hytkyttelin rattaita toisella kädellä kaivellessani toisella kirjastokorttia repusta. Näytin varmaan sen verran väsähtäneeltä sekoilijalta siinä heiluessani, että mies huikkasi lähtiessäni perääni: "parempia unia sitten vaan jatkossa!"
Niitä odotellessa.
Teidän tuoreiden äitien elämää seuratessani (näin etäisesti ja sitten ihan lähietäisyydeltäkin) ja omia äitiyden alkutaipaleita muistellessani mietin usein, että mikä on "normaalia siedettävää" väsymystä ja toimenkuvan sitovuuden aiheuttamaa uupumusta ja mikä enää ei. Näiden raja tuskin on selkeä, mutta se kuitenkin on olemassa. Haastavaksi tilanteen arvioinnin tuntuu tekevän väsymys itse. Kun on tarpeeksi univelkaa, ei ajatus luista ja ilman toimivaa ajattelua on aika hankala arvioida omaa jaksamistaan ja uupumuksen tasoa.
VastaaPoistaMeillä esikoisen vauvavuosi oli aika helvetillinen (yleensä muistelenkin vain tytön vauva-aikaa, joka oli tämän vastakohta), kun vauva nukkui hyvin katkonaisesti ja epäsäännöllisesti, alkeellinen vuorokausirytmikin muodostui vasta vuoden iässä. Vauva saattoi herätä iltakymmentä ja valvoa neljään, nukkua sitten päivällä puolen tunnin jaksoissa. Olin itse niin väsynyt etten nähnyt ratkaisuja tai helpotusta missään, vaan ajattelin, että tätä se nyt vaan on. Jälkiviisaana mun on helppo todeta, että olisi pitänyt kokeilla niitä iltavellejä, luopua yöimetyksestä, käyttää edes öisin kertakäyttövaippoja tai helpottaa arkea jollain tapaa, lämmittää vaikka eineksiä tai pyytää anoppia siivoamaan. Välillä olisi pitänyt irtautua vauvan luota edes hetkiksi ja opettaa mies ja vauva pärjäämään keskenään. Toisen lapsen kanssa opin tämän, mutta väitän, että ensimmäisen kanssakin vauvavuosi olisi ollut onnellisempi, jos olisin myöntänyt tilanteen vaikeuden ja toiminut sen mukaan.
Toivon ja rukoilen, että teidän väsymys on on siedättävyyden puolella ja ei siitä syvenekään, mutta jos koet, että voimat vain vähenevät ja toivottomuus meinaa painaa päälle, niin suosittelen kovasti miettimään jonkinlaisia keinoja, jotta saisit niitä pidempiä unenjaksoja ja helpotusta arkeen.
Voimia!
Nimenomaan noiden omien arviointikyvyn puutteiden vuoksi on hienoa kuulla kokeneempien näkemyksiä ja kokemuksia tällaisista asioista. Niistä pystyy vähän peilaamaan omaa tilannettaan. Itse kuvailisin ehkä väsymykseni tämänhetkistä tasoa jonkinlaiseksi "vaikuttaa vain lievästi kognitiivisiin taitoihin" -tapaukseksi. Meillähän ei öisin periaatteessa valvota, mutta kyllä nuo omat kahden tunnin välein tapahtuvat herätyksensä vaikuttavat silti omaan vireystilaan ja jaksamiseen. Niiden suhteen olo on silti toiveikas - jossain vaiheessa ne syöttövälit varmasti pitenevät (eikö niin?!).
PoistaJa täytyy tunnustaa, että niin omistautunut äiti-ihminen en sentään ole, ettenkö helpottaisi omaa oloani aina tarpeen vaatiessa. Yökestovaipoista siirryttiin kertakäyttöisiin heti kun huomasin jälkimmäisten mahdollistavan vaipanvaihdottomat yöunet. Myös koti pysyy melko tuskitta ihan siivottomassa kuosissa, jos omat päikkärit tuntuvat houkuttelevammilta kuin kodinhoito. Onneksi näistä prioriteeteista koko perhe on samaa mieltä.
Niin, ja aina ajoittain Jii yllättää nukkumalla sen viisikin tuntia putkeen. Ei niin kovin usein tapahdu, mutta antaa se yllättävän paljon toivoa tulevaisuuden suhteen..