sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Puolivuotias!

Pikkusisko on salaa kasvanut puolivuotiaaksi. Tai no, nyt jo viikon päälle, koska äiti on vähän väsynyt. Kaikki oletukset ja odotukset on heitetty romukoppaan, hän kasvaa ja kehittyy ihan omaa vauhtiaan.

Puolivuotiaalla oli mittaa neuvolassa vain 67.3 cm. Komea pituuskasvu laski nollan alle kuin lehmän häntä. Rauhoittelin itseäni, että niinhän siinä usein tässä vaiheessa käy, ja samalla syyttelin itseäni liian sattumanvaraisesta kiinteiden syöttämisestä. Niitähän meillä on siis syöty jo nelikuisesta, mutta koska mitään varsinaista tarvetta ei ole ollut, olemme tutustuneet ruokiin todella rauhassa ja ihan fiilispohjalta. Eikä lapsi nytkään siis ravinnotta ollut jäänyt, painoa oli tullut mukavat puoli kiloa lisää, ja leuan alla kasvavasta elintasotaskusta päätellen Pikkusiskolla on vain jonkinlainen massakausi menossa. Varsi tulee varmaan mukulan perässä. Heh.

Puolivuotisneuvola oli kyllä huonon pituuskasvun lisäksi muutenkin kertakaikkisen masentava käynti. Edellisenä yönä puhjennut flunssa oli kai vienyt kaiken vedon vauvasta, joka kölliskeli kyllä tyytyväisenä lattialla, ja vähän kääntyi napansa ympärillä, mutta ei jaksanut kiinnostua mistään terveydenhoitajan houkutteluleluista. Samaisesta flunssasta johtuen oma olo oli aika jyrän alle jäänyt, ja kokonaisten lauseiden muodostaminenkin tuntui haastavalta. Vähän huvitti terveydenhoitajan kovin irralliseksi jäänyt "saatko sä sitten itse missään välissä nukuttua?", kysymys, johon ei tullut mitään jatkoehdotuksia, vaikka vastaus olikin "no enhän mä oikeastaan saa". Mitäpä siihen toisaalta vastaisikaan, kun mitään vastauksia ei ole.

Puolivuotias Pikkusisko:

  • on maailman hurmaavin pullaposki. Posket ovat kuin pullataikinan palaset, joita tekee koko ajan mieli pussailla.
  • on erittäin tavoitteellinen lapsi, erityisesti asioiden tavoittelun suhteen. Kaukanakin sijaitsevat objektit päätyvät useimmiten pieniin käsiin ihan yllättäen, vaikkei varsinaista liikehdintää vielä esiinnykään.
  • löytyy useimmiten lattialta mahaltaan, kaikki raajat ilmassa, ns. lentokoneasennossa sätkimässä. Jonain päivänä hän ehkä oivaltaa, että ihmistä ei vain ole luotu liikkumaan linnun lailla.
  • tavoitteellisuuteen liittyen omistaa mahtavan tiukan tartuntaotteen. Ote on sitä luokkaa, että "ken tähän joutuu, saa kaiken toivon heittää". Useimmiten nyrkkiin päätyy kaikki käsien ulottuville asettuva.
  • ei vielä konttaa, eikä juuri ryömikään. Pyörii kyllä sekä napansa että akselinsa ympäri ja etenee tällä mekanismilla useita metrejä. Uusimpana etenemismuotona on sitterissä liikkuminen sitä heiluttamalla. 
  • rakastaa isoveljeään täysin rinnoin, ja osoittaa sen sätkimällä, huitomalla, hihkumalla ja räkättämällä aina veljen viihdytystuokioita katsellessaan.
  • jokeltelee paljon enemmän sanoja muistuttavia äänteitä kuin isoveljensä aikanaan. 
  • vihaa nenän pyyhkimistä
  • on kiitollinen syötettävä. Sormiruokailut on jätetty maissinaksuja lukuun ottamatta vielä odottamaan, mutta soseita syö oikein mielellään. 
  • syö yhtä huonosti tuttipullosta kuin isoveljensä. Tästä voimme kiittää ainoastaan laiskaa harjoittelua, koska pullosta syöminen sujui aikaisemmin jo oikein mainiosti. 




maanantai 23. marraskuuta 2015

Kehu äiti päivässä.

Kirpun kerhossa järjestettiin jonkinlainen pakollinen, varhaiskasvatussuunnitelmaan kuuluva vanhempainvartti. Sisältönä Kirpun mietteitä kerhosta, vanhempien ajatuksia sekä ohjaajien näkemyksiä Kirpusta kerholaisena.

Keskustelun sisältö oli kaikin puolin positiivista, niin kuin nyt voi odottaakin. Kuulimme, että Kirppu on reipas kerholainen, jonka vahvuuksia ovat rikas mielikuvitusmaailma lukuisine leikkirooleineen, sekä musikaalisuus. Muskaritausta kuulemma näkyy. Kirppu on ohjaajien mukaan myös reipas ja sinnikäs pukemaan vaatteita (kerhossa vaihdellaan ulko- ja sisäliikuntavälineiden välillä, ystävällinen kaikille ja kaikkien kanssa toimeen tuleva.

Vaikka mitään edellämainituista emme voi laskea omaksi ansioksemme (no tietty muskariin kuljetuksen sekä mielikuvituselämää varmasti rikastuttaneiden kirjojen lukemisen), niin silti keskustelusta jäi todella hyvä ja positiivisella tavalla ylpeä mieli omasta lapsestaan. Olen toki ollut ylpeä Kirpusta ennen kerhokeskusteluakin; meillä asuu aivan upea, fiksu ja hauska kolmevuotias, mutta jotenkin teki vain hyvää kuulla ne jonkun muun sanomana.

Koskan pidän perheemme vuorovaikutus- kiintymys- ja mitä tahansa perhelehdissä koskaan mainittuja suhteita vähintäänkin keskivertaisina tai parempina, ja silti koen niin voimakkaasti positiivisena lapsestani saadun positiivisen palautteen, voisin kuvitella, että vähän huonommillakin suhteilla varustetun perheen elämässä moiset kehumistuokiot tekisivät älyttömän hyvää. Välillä törmää vanhempiin, joille suorastaan toivoisi jonkun ammattikasvattajan vähän kehuvan heidän lapsiaan, jotta nämä itsekin näkisivät lapsissaan edes jotain positiivista. Varmasti jonkinlainen ylpeys kuultaa jokaisen vanhempi-lapsi -suhteen taustalla, mutta voi olla, että ympäristön antama negatiivinen palaute onnistuu sellaisen helposti hämärtämäänkin. Yksi vartin kehutuokio vaikka neljännesvuosittain voisi palauttaa mieleen, että jokaisessa lapsessa ihan aidosti asuu onnistumisen siemen - aina siihen asti, että ympäristö sen onnistuu routimaan pois.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tule tule hyvä hammas.

Pikkusiskon kuukausipäivät seuraavat toisiaan samalla intensiteetillä kuin voisi kuvitella Kirpun repivän kalenterista sivuja irti. Ihan hurja ajatus, että meillä on kohta jo puolivuotias!

Pikkusisko kasvaa isoveljeensä verrattuna käyrän paremmalla puolella, aika tasaisesti 2cm ja n.500g kuukaudessa. Ja molemmilla päät tasaisesti +2 -viivaa pitkin. :D Jälkimmäinen lienee yksinomaa isopäisen isän ansiota.

Pikkusisko on muutenkin ihan oma persoonallisuutensa. Kovasti muistuttaa kyllä ulkoisesti veljeään (98% luuleekin ensi näkemältä pojaksi, kiitos kekkostyylin), mutta on siinä ulkonäössäkin oma persoonallinen vivahteensa. Ja vaikka Kirppukin aikoinaan mylläsi mahassa melkoista tahtia, oli Pikkusiskon aktiivisuus siihen verrattuna ihan omaa luokkaansa. Ja ihan niin kuin väitetään, sama tahti on jatkunut mahan ulkopuolellakin. Heti kun tartuntaote löytyi, alkoivat raivoisat istumaannousuharjoitukset. Kaukalossaan istuva vauva on jotenkin koominen näky, varsinkin, kun raajat vielä välillä heiluvat holtittomasti eri suuntiin lapsen tavoitellessa jotain.

4kk kunniaksi Pikkusisko löysi kääntymisen riemun, ja nyt 5kk jälkeen löytyy vihdoin etunojakin. Alavartalo hakee kovasti jotain matomaista liikettä eteenpäin ja polvia mahan alle, mutta äidin onneksi etenevä liikehdintä on vielä aika pienimuotoista. Välillä koko pieni vartalo heilahtaa sylistä isoveljen perään sellaisella voimalla, että voisin uskoa tuon juoksevan heti, kun ensimmäistä kertaa saa jalat alleen.

Pikkusiskon lempiasioita taitaa tällä(kin) hetkellä olla isoveli. Ja päinvastoin. On vaikea kuvitella, että pikkusiskoaan voisi rakastaa niin täysin rinnoin kuin Kirppu tekee. Jopa koroke, jonka äiti osti vessaan käsien pesemistä helpottamaan, esiteltiin isille "vauvanhoitopöydälläkatsomisjakkarana". Pikkusisko saa edelleen monta kertaa päivässä ylitsevuotavia hellyydenosoituksia isoveljeltään, ja voisin kuvitella, että kylmä maailma lyö vielä joskus vasten kasvoja, kun joka ikinen aamu ei alakaan nykyisen kaltaisella suukotteluseremonialla. Kirppu myös ahkerasti valvoo perheemme lastenhoidon laatua, ja ilmaisee kritiikkinsä melko suoraan. "Kuka jätti vauvan yksin olohuoneeseen? Hassu äiti! Menepäs nyt hakemaan se!"

Neuvolassa Pikkusisko sai kehuja aurinkoisesta ja leppoisasta luonteestaan sekä sinnikyydestä. Jaksan itsekin hämmästyä vähintään neljä kertaa päivässä siitä, miten vauva voikin aina herätä hyvällä tuulella. Esikoisen kohdalla hämmästelin päinvastaista, ja pohdiskelin, onko jatkuvasti itkuisena heräävällä vauvalla kaikki hyvin. Pikkusisko sen sijaan saattaa herättyään kölliskellä hiljaa sängyssään, ja vasta pidemmän ajan päästä hihkaista hakemaan. Ja saatuaan jonkun luokseen, välähtää kasvoille niin vastustamaton hymy, että väsymys ja kiukku sulavat kyllä hetkessä pois.

Pikkusiskon ominaispiirteitä tuntuu olevan myös yksityiskohtien havaitseminen. Vaatteiden napit, heijastimet tai kuviot saavat usein vauvan jakamattoman huomion. 5kk-neuvolassa th yritti lelun avulla saada vauvan kääntymään, mutta tyyppi jäikin jumittamaan terveydenhoitajan pilkullisen paidan pariin. Ja siinä missä isoveli useimmiten samanikäisenä hihkui kaikille ja kaikille suu korvasta korvaan avoimena, on Pikkusisko muutenkin selvästi tarkkaavaisempi kaveri, jonka usein huomaa kasvot vakavina ja silmät tapittaen tarkkailevan ympärillään heiluvia ihmisiä.

Viikon teemana tuntuvat olevan ensimmäiset hampaat. Sama teema on kyllä jatkunut jo reilun kuukauden, joten diagnoosi on vielä epävarma. Jäljet äidin olkapäässä, leuassa, rinnoissa, sormissa ja missä tahansa muussa ruumiinosassa johtanevat kuitenkin kohti sylkitehdasta. Tule tule hyvä hammas. Ja nopeasti kans.

perjantai 2. lokakuuta 2015

Mies mäessä

Kuherruskuukaudet ohi. Nyt tuntuu jyrkähköltä alamäeltä.

Ensimmäiset kolme kuukautta menivät todella hyvin. Vauva söi 1-2x/yö, äitiä ei väsyttänyt ja arki rullasi ihan kohtuullisen mukavasti.

Sitten lähti liukuun. Jiin kerhoinnostus vaihtui kaksi kertaa viikossa tapahtuviin kerhoitkuihin, pikkusisko lakkasi nukkumasta öisin, ja alkoi sen sijaan ruokailla jotakuinkin tauotta. Myös Jii alkoi heräillä, ja herättää nykyään vähintään kerran yössä keskustelemaan unistaan, välillä vähän äänekkämmin kuin muun perheen unessa pysyminen vaatisi.

Yöunien lisäksi pikkusisko rupesi pätkimään myös päiväuniaan. Parin tunnen torkut vaihtuivat puolen tunnin pikauniin. (Tuttua jo edelliseltä vauvavuodelta.) Valveilla ollessaan myös pikkusisko haluaisi olla koko ajan äänessä, joten seminaareissa käyminen vauvan kanssa on muuttunut astetta vaikeammaksi.

Ja isoveli. Alkoi viimein osoittaa pieniä mustasukkaisuuden merkkejä. Pikkusiskoa on kiva säikytellä, ja välillä otteet vauvan kanssa ovat jotain hellien ja vähemmän hellien tunteiden sekamelskaa. Ehkä edelliseen liittyen Jiillä alkoi myös melko kamala uhmavaihe. "Enhän tee!", "Haluan muffinssia ruoaksi nyt heti!", loputtomat uloslähtötaistelut ja se, ettei isän kanssa taas vaihteeksi voi tehdä yhtään mitään. Esimerkiksi käydä yöllä vessassa. Tai nousta aamulla katsomaan lastenohjelmia, jotta äiti ja pikkusisko saisivat vielä hetken nukkua.

Kaikki tämä yhdessä on yhtä kuin käsittämättömän väsynyt ja huono äiti. Välillä kuvittelen jonkun pienen Sinkkosen olkapäälleni puistelemaan päätään näille kasvatustaidonnäytteilleni, joista suurin osa tuntuu ajoittain perustuvan lähinnä uhkailuun. Öisin on sitten mukava kuluttaa niitä muutamia nukkumiseen säästyviä tunteja esimerkiksi järkyttävässä syyllisyydessä vellomiseen. Auttaa merkittävästi seuraavan päivän vireystilaan. 

Voihan uhmaikä.

torstai 17. syyskuuta 2015

Kirppu kerhotiellä vol 2.

Kirpun kerhotie on muuttunut kevyestä ja iloisesta askelluksesta raskaaksi, itkunsekaiseksi laahustamiseksi. "En halua mennä kerhoon. Kerhossa on ihan tylsää. En halua leikkiä muiden lasten kanssa". Nyt olen kolmesti jättänyt itkevän lapsen kerhon ovelle, ja kerta kerralta itku on vain voimistunut. Kirppu itkee kerhon ovella, äiti oven ulkopuolella.

Ja niin kuin lapsilla kai aina, itku loppuu ilmeisesti samantien, kun äiti poistuu näköpiiristä (tämänpäiväisen perusteella ei selvästikään ihan samantien, mutta toivottavasti pian kuitenkin), mutta äiti miettii, jääkö itkun aiheuttava suru kuitenkin oleilemaan jonnekin taustalle. Ei se seuraus, vaan se syy.

Joka kerta kerhosta hakiessa Kirppu kertoo, että kivaa on ollut, ja monesti marisee kotimatkalla haluavansa heti takaisin kerhoon. Kerhoon jääminen tuntuu kuitenkin tällä hetkellä ylivoimaiselta tehtävältä, enkä keksi muuta syytä kuin sen, että äidin syli on nykyään liian usein varattu. Ehkä Kirppu ei vain saa tarpeeksi tankattua läheisyyttä, ja siksi kerhoon jääminen tuntuu ylivoimaiselta. Tänään alkaa taas neljän päivän mittainen tauko kerhosta, ja yritän nyt keskittyä tarjoamaan Kirpulle läheisyyttä koko ajan edestä. Ajattelin aloittaa rakentamalla olohuoneen lattialle ison siskonpedin, johon muutamme pariksi yöksi, jotta myös Kirppu pääsee yöksi kainaloon. Oman ajan rippeet siis unohtukoot hetkeksi. Katsotaan, tehoaako tehostettu syliterapia kerhotien kuoppaisuuteen.

torstai 10. syyskuuta 2015

Kolme.

Kolmevuotias Kirppu:

  • 95 cm ja 15 kg. Täyttä timanttia.
  • Ihana isoveli. Rakastaa pikkusiskoaan koko kolmevuotiaan pohjattomalla kapasiteetilla ilman merkkiäkään mustasukkaisuudesta.
  • Nykyinen ja tuleva palomies. Kaikki vähänkään punaiseen vivahtava on aina palojotain. Rakkaimmat lelut Palomies Sami -leluja, ja potkupyörä nimetty Jupiteriksi, Samin paloauton mukaan. On luvannut, että äiti, isi ja pikkusisko saavat sitten tulla hänen paloautonsa kyytiin, kun hän on aikuinen ja oikea palomies.
  • Tärkeitä leluja myös Paavo-nukke, puhelin (äidin vanha kännykkä) sekä tuttipullo. Jälkimmäiset äärettömän tärkeitä lastenhoidossa, ja useimmiten aina matkassa mukana.
  • Puhuu. Paljon. Kyselee, kertoo tarinoita, keksii omia lauluja. On oikeastaan heräämisestä nukkumaanmenoon asti aika tauotta äänessä. Paitsi silloin kun katsoo lastenohjelmia. Esittää mielenkiintoisia ja ajatuksia herättäviä kysymyksiä, joihin äiti ja isi yrittävät vastata mahdollisimman totuudenmukaisesti. "Voiko samaan aikaan kasvaa sekä isoksi että pieneksi?"
  • Lempilastenohjelmia Palomies Sami, Ryhmä Hau, Matikkahirviöt ja Touhulan arvoitukset. Moni muukin kelpaa paremman puutteessa.
  • Melko herkkä ja tunteellinen lapsi. Ei pidä jännittävistä lastenohjelmista. Jännitykseksi riittää sekin, jos ohjelmassa aikuinen komentaa lasta. Ilmaisee tunteitaan vuolaasti. Tänäänkin totesi ensimmäiseksi aamulla, että "oli kiva herätä". Osoittaa erityisesti äidille ja pikkusiskolle runsaasti rakkaudenosoituksia. Isi jää näissä vielä vähän paitsioon, mutta saa aina välillä osansa hänkin. Ainakin, jos on ajanut "piikit" pois naamasta.
  •  Ei nuku enää päiväunia. Iltaisin menee nukkumaan kahdeksalta, herää noin seitsemältä. 
  • Syö suhteellisen reippaasti, vaikka ruokapöydässä istuminen ei olekaan hänen vahvuuksiaan. Lempiruokia ovat kaikki kalaruoat, inhoaa hernekeiton tapaisia asioita, joista tulee "roskia suuhun". Lempihedelmä ei ole enää pulla, vaan vesimeloni. Pitää myös omenoista, "bankuista", viinirypäleistä, mustikoista ja mansikoista. Erityisesti mansikoista, joita kesän aikana syötiin lähes koominen määrä. Paikallinen torimyyjä tuli tutuksi.
  • Harrastaa liikuntakerhon lisäksi vain muskaria. Toisin kuin viime vuonna, menee nykyään taas mielellään muskariin. Onneksi tuli otettua riski ja ilmoitettua mukaan, vaikka koko viime kevät muskarissa käytiinkin hyvin vastahakoisesti. Nyt on taas silkkaa musisoinnin iloa ilmassa. 
  •  Liikkuu useimmiten paikasta toiseen pii-paa -äänen säestämänä. Tykkää huudella ohikulkijoille ja kanssa-asujille, mutta ei meinaa saada sanaa suustaan, jos joku vähänkään vieraampi kysyy jotain. 
  • Pitää eläimistä, mutta ei oikein tule toimeen perheen koirien kanssa. Suosikkeja ovat tädin kissat, seuraavana arvojärjestyksessä omat muovieläimet. Eläimiin liittyvää empatiakasvatusta harrastamme parhaillaan James Herriotin kirjojen kanssa. 
  • Pitää myös lukemisesta. Iltasatuna on tahkottu läpi jo paksu Katto Kassinen ja useampi Heinähattu ja Vilttitossu. Söisi mieluiten kirjan ääressä ja jaksaisi muutenkin kuunnella satuja äidin tai isin äänen käheäksi. 
  •  On kova venyttämään sääntöjä ("eikun kakki kekkiä ja sitten liittää") ja nykyään myös kiristämään vanhempiaan: "jos en saa kahta tallaa, en mene kelhoon". Äiti ja isi ovat vain valitettavan itsepintaisia vastuksia.
  • Fiksu, temperamenttinen, tunteellinen ja päivästä toiseen vanhempiaan (ja pikkusiskoaan) viihdyttävä vauhtiviikari. Kuten sanottua, täyttä timanttia.

keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Kirppu kerhotiellä

Kirpulla on kohta kuukauden verran takana kerhoilua. Sekä vanhempia että Kirppua itseään kovasti etukäteen jännittänyt kerho on peloista huolimatta lähtenyt hyvin käyntiin, ja Kirppu vaikuttaa viihtyvän mainiosti omanikäisessään seurassa. Kerho on kaupungin päivähoitopalvelujen tuottama urheilukerho, ja kokoontuu kaksi kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan kaupungin liikuntatiloissa ja läheisten päiväkotien pihoilla. "Opetussuunnitelma" on hyvin laadittu ja pyrkii leikin ohella esittelemään lapsille erilaisia liikuntamuotoja. Meillä kotona ei nykyään harrasteta enää juuri edes penkkiurheilua, joten pidän hyvin positiivisena sitä, että edes joku esittelee Kirpulle keihäänheiton ja kuulantyönnön kaltaisia kuriositeetteja aktiviteetteja.  Ja pakottaa näköjään vanhemmat huolehtimaan myös luistelun ja hiihdon kaltaisesta yleissivistyksestä.

Itse jännitin etukäteen eniten sitä, saako Kirppu kerhosta kavereita. Osaako se toimia muiden lasten kanssa? Vetäytyykö se vain omiin oloihinsa eikä edes yritä kommunikoida kenenkään kanssa. Tähän asti puistoissa kontakti muihin lapsiin on jäänyt aika olemattomaksi, kun Kirppu on halunnut leikkiä vain äidin ja isän kanssa, eikä ole suostunut tekemään muiden lasten kanssa mitään. Kirppu on myös luonteeltaan aikamoinen lörpöttelijä, joten jännitin myös sitä, jaksaako kukaan kuunnella tauotonta puhetta. Tuleeko lapsi kuulluksi vai käsketäänkö siellä vain olemaan hiljaa? Saako kukaan puheesta mitään selvää? Uskaltaako lapsi pyytää päästä vessaan tai kertoa, jos on joku hätänä?

Suurin osa peloista oli luonnollisesti ihan aiheettomia. Parin ensimmäisen kerran jälkeen Kirpun ääni oli mystisesti käheytynyt, ja kun kysyin asiasta, kuulin, että kerhossa ei lapsia hyssytellä (paitsi silloin kun ohjaaja puhuu). Kirppu olikin kuulemma leikkinyt paloautoa tauottomalla pii-paa -äänitehostuksella. Ymmärsin käheytyneen äänen. Kuulin toisaalta myös, että siinä missä muut lapset huutavat vastauksensa esitettyihin kysymyksiin, Kirppu käy aina kuiskaamassa oman vastauksensa ohjaajalle. Äärilaidasta toiseen siis.

Jo ensimmäisen kerhoviikon jälkeen Kirpun sosiaaliset taidot olivat parantuneet suunnilleen 100%. Yhtäkkiä puistossa ruvettiinkin ensimmäisenä etsimään sopivaa leikkikaveria, eikä äidille jäänyt muuta virkaa kuin istua penkille katselemaan ja välillä kommentoimaan lasten leikkiä. Kaikki "minun leluni" -jutut katosivat saman tien, ja melkein yhdessä yössä ryppyisten kulmien alta lelujaan vahtineesta pojasta kuoriutui nauru naamalla muiden kanssa juokseva leikkikaveri. Vielä harjoittelemme kuitenkin ymmärtämään vauhdikkaiden leikkien lomassa tapahtuvia onnettomuuksia. Kirppu kun ei oikein kunnolla vielä ymmärrä sitä, että toiseen törmääminen ei juostessa välttämättä ole kenenkään 3-vuotiaan pitkään haudottu sotasuunnitelma.

Tähän asti Kirppu on jäänyt kerhoon joka kerta reippaasti, mutta viime kerralla tulivat ensimmäiset kerhoitkut. Negatiivisena puolena muuten hyvin toimivasta kerhosta täytyy sanoa, että ulkona tapahtuvan kokoontumisen jälkeen sisälle siirtyminen ei koskaan tapahdu ohjaajien kontrolloimana, vaan lopputuloksena on aina kaoottinen kasa toisiinsa kompuroivia, osa itkeviä ja osa nauravia lapsia. Sinne se Kirppukin viimeksikin vastahakoisesti ja itkien lähti taapertamaan rappusiin ilman, että kumpaakaan ohjaajaa näkyi missään. Joku toinen pieni poika tuli kuitenkin reippaasti perässä, otti Kirppua kädestä ja totesi, että "mennään yhdessä". Vertaistuki. <3

torstai 20. elokuuta 2015

Juhlien jälkeen

Meillä tapahtuu nykyään niin paljon, etten ehdi edes ajatella tapahtunutta. Saati sitten kirjoittaa niistä.

Oli ristiäiset. Pikkusisko sai pitkän harkinnan jälkeen nimen, johon totuttelen itse edelleen. Samaan aikaan se tuntuu ja ei tunnu oikealta.

Tulin vahingossa panostaneeksi ristiäisiin enemmän kuin aikoinaan omiin häihini, mutta mikäs siinä - kerran se nimi vaan annetaan. Naimisiin voi (teoriassa) mennä vaikka kuinka monta kertaa..

Oli myös Kirpun kolmoset. Edellisistä juhlista uuvahtaneena nämä vedettiin läpi vähän pienemmällä panostuksella. Kirppu sai itse valita kakkunsa ja juhlien teemana oli yllättäen Palomies Sami. Nykyään on kaikki tehty niin helpoksi, ja kakkukin saatiin teemaan sopivaksi netistä tilatun kakkukuvan avulla. Vielä Sami-aiheiset mukit, lautaset, servetit ja ilmapallo, ja pieni palomies oli onnensa kukkuroilla. Yllättäen lahjapaketeistakin löytyi lähinnä erilaisia palomiesaiheisia lahjoja. Äidin toivomuksesta kylläkin myös pyyhittäviä puuhakortteja ja -kirjoja sekä kummitädin mahtavan oivalluksen ansiosta myös soiva sähköhammasharja.

Kolmevuotias pääsi myös vuoden tauon jälkeen neuvolaan  (jossa ollaan viime aikoina rampattu vauvan ansiosta ihan absurdilla frekvenssillä). Kaikista tehtävistä suoriuduttiin ihan liukuhihnalta, mikä ilahdutti sivusta seuraajaa. Yhtenä tehtävänä terveydenhoitaja ojensi kirpulle nuken ja käski viemään sen nukkumaan. Kirppu teki työtä käskettyä, mutta totesi pian, että "nyt vauva on herännyt ja itkee". Paita ylös ja vauva rinnalle. Kaikki on mahdollista, kun tarpeeksi uskoo.

Kirppu oli vähän onnistunut kirimään aikaisemmin varsin onnetonta pituuskasvuaan. 95.2cm ja 15.2kg. Kohti nollakäyrää ollaan menossa, vaikka ruokailumaltti on välillä niin onnetonta, että arvoitukseksi jää, mistä se kaikki energia kasvuun on hankittu. Varmaan niistä päivittäisistä jäätelöistä, joita meillä nykyään harrastetaan..

keskiviikko 5. elokuuta 2015

Kaunis ihminen.

Nukutus kolmevuotiaan kanssa meni jälleen kerran vähän riehumiseksi. "Älä pompi siinä sängyllä!", "siis haluatko sä, että mä luen vai et?", "pistä nyt pää tyynyyn ja kuuntele". Päätä oli särkenyt koko illan ja vatsassa velloi migreenin aiheuttama pahoinvointi. Oksetti se kaikki pyöriminen ja riehuminen viereisellä sängyllä. Kimpaantuneena viskelin vähän pehmolelujakin sivuun, ja uhkailin ottavani ne kokonaan sängystä pois, jos ei lapsi nyt vähitellen rauhoitu nukkumaan.

Sitten. Hiljainen kuiskaus hämärässä huoneessa.

"Äiti!"

No mitä?

"Sinä olet kaunis ihminen".

Tekisi mieli ulvoa ääneen.
En ole, rakas. En todellakaan. Sinä olet.

lauantai 18. heinäkuuta 2015

Hymytyttö

Vauva täytti 2kk, sai ensimmäisen rokotteensa ja hörähti nauruun. Ei tokikaan tässä järjestyksessä, sillä rokotuksella oli oikeasti ihan päinvastainen vaikutus.

Naurun lisäksi Hoo-vauva on osoittautunut muutenkin kovin puheliaaksi tyypiksi. En tiedä, onko kyseessä ns.pikkusiskosyndrooma, jossa jatkuva huomionpuute saa kommunikoimaan hanakammin, vai oliko Jiikin samanlainen hihkuja? Kovin yksityiskohtaisia muistoja ei näköjään kolmen vuoden takaisesta ole jäänyt.

Pikkusisko on veljeensä verrattuna selkeästi samasta puusta, mutta ihan eri oksa - ihan niin kuin pitääkin. Nukkuu hyvin (päivisin kyllä lähinnä liikkeessä), syö hyvin (nyt takana jo muutama yhden syöttökerran yö) ja varmaan edellisistä johtuen kasvaa hyvin. Siinä missä isoveljen kasvukäyrät matelevat hitusen  nollan alapuolella, pikkusiskon käyrät kulkevat saman verran yläpuolella. Ainoastaan päänympärys kulkee molemmilla tasaisesti +2-käyrällä. Eivät nuo silti onneksi mitenkään isopäisiltä näytä.

Vauva ei viihdy kovin hyvin kantorepussa eikä rattaissa. Jälkimmäistä en kyllä ihmettele, kun tuplissa vauvalle varattu tila on käsilaukun luokkaa, ja näköyhteys ainoastaan päälaen yli taaksepäin. Kantoreppuun tyyppi nukahtaa kyllä parissa minuutissa, mutta ennen sitä yleensä huutaa sen pari minuuttia. Kokee kai parhaimmaksi nukahtaa, kun ei poiskaan pääse.

Jonkinlainen orastava vuorokausirytmikin jo löytyy. Iltaisin nukahtaa 22-23 keikuttuaan ensin kahdeksasta asti isin ja äidin sylissä isoveljen nukkuessa. Aamuisin unta riittää yleensä lähes kymmeneen asti veljen herätessä vuorostaan kolme tuntia aikaisemmin äidin huomiosta (eli lastenohjelmista) nauttimaan. Kaikki tältä väliltä on kuitenkin menemisten ja tekemisten mukaan vaihtelevaa sekamelskaa, johon toivon mukaan saadaan lähikuukausina jotain muutosta.

Isoveli alkaa olla vauvalle jo silminnähden kiinnostava tyyppi. Silmät nauliutuvat veljeen heti, kun tuo saapuu näkökenttään (mikä on usein), ja veljen puuhailut saavat aikaan melkoisia hymysarjoja. Isoveli käykin ilahduttavan usein suukottelemassa siskoaan ja höpöttelemässä selkeästi äidiltä ja isältä lainatuilla äänenpainoilla ja sanavalinnoilla. "Mitä te pikkuinen täällä puuhailee?", "meilän pikkuinen hymytyttö", "olet tinä kyllä tosi töpö". Hitustakaan mustasukkaisuutta meillä ei ole esiintynyt, mikä mainittakoon tämän suhteellisen suuren ikäeron hyväksi puoleksi. Ainakin luulen niin.

tiistai 23. kesäkuuta 2015

Arkea ja aktiviteetteja

Rupesin muistelemaan Jiin vauvavuosilta hyviksi havaittuja keinoja nukkumiseen. Jos olisi jotenkin vaikka oppinut virheistään ja osaisi tehdä jotain tämän seuraavan kanssa vaikka vähän fiksummin. Ne ensimmäiset "virheet" kun on jo onnistuneesti toistettu: vauva nukkuu perhepedissä eikä tuttiakaan ole opetettu syömään, vaikka niin vannoin tunkevani sen seuraavalle suuhun jo ennen kuin ehtii päästää ensiparkaisuaan.

No, aika vähissä ne "hyviksi havaitut keinot" näköjään ovat. Olisi kai voinut päätellä jo siitä, että taisin Jiin vauva-aikana nukkua ensimmäiset täydet yöunet jossain 11kk:n kohdalla. Mutta oli se yksi aikanaan arkea mullistanut menetelmä: EASY. Eat - activity - sleep - you. Toisen lapsen kanssa sen Y:n voi kyllä unohtaa heti kättelyssä, mutta syöminen heräämisen jälkeen, ei ennen nukahtamista - se on jotain, mikä muistaakseni kannattaa pitää mielessä.

Valitettavasti tällaisen kuukauden vanhan "activity" on lähinnä sitä syömistä, joten vielä ei ole arki mullistunut isoveljen aiheuttamia paikallisia mullistuksia lukuun ottamatta, joten tämän kikkakolmosen käyttöönotto jää vielä taka-alalle odottamaan. Tuossa tuo nytkin nukkuu onnellisena rinnalla..

Tänään oli vauvan kolmas neuvola, ja kolmas neuvolantäti. Alkaa muistuttaa ensimmäisen odotuksen aikaisia neuvolakäyntejä, jolloin uskoakseni terveydenhoitajien "kerää koko sarja" tuli suoritettua. Nyt uusintakierroksella. Vaan mikäpä siinä. Lapsi kasvaa omaa uskomatonta tahtiaan. Painoa on jo melkein viisi kiloa (+1.3kg kotiutumispainosta), ja komea elintasopussukka leuan alla todistaa, että maito maistuu. Pikkusisko on myös todistettavasti samaa isopäistä sukua kuin isänsä ja isoveljensä. Iho siisti ja "ihana tyttö". Ihastuttavasti jaksaa hymyillä ja pikkuisen jo jutellakin.

Vauva on saanut myös nimen. Ristiäisiin on vielä 2,5 vkoa, mutta nimi on jo lyöty lukkoon. Enää pitäisi opetella käyttämään sitä.

tiistai 9. kesäkuuta 2015

Vitamiini-iässä

Synnärillä oli hetken hölmö olo, kun kätilö kysyi, haluaisinko yhdessä käydä läpi navan putsausta ja muita perushoitotoimenpiteitä. Ajattelin, että kyllähän mä nyt ne muistan, ja kieltäydyin kohteliaasti. Pumpulipuikon pyörittelyn navassa toki hyvin edelleen muistinkin, eikä kakka ja sen koostumuksen muutoksetkaan aiheuttaneet ongelmia. Mutta on se melkein kolme vuotta näköjään liian pitkä aika ihan kaiken mielessä pitämiseksi.

Esimerkiksi nää lisäravinneasiat. (Joita vauvoillahan siis on lukuisia..) Tuttu d-vitamiinipurkki löytyi apteekista, vaikka oli nimeään vaihtanutkin, mutta piti kyllä vähän kaivella muistista, että paljonkos me näitä Jiille aikanaan annettiinkaan. "Todennäköisesti jotenkin virallisten suositusten vastaisesti", tuumi Matemaatikko vähän happamasti. Jotenkin se tippamäärä ei kuitenkaan ollut synkassa jostain selkärangan syövereistä nousevan "tip-tip"-runoilun kanssa, jonka avulla Jii saatiin joskus huijattua ottamaan tipat. Hetken mietinnän jälkeen muistin, että loppuosa tulikin toisesta pullosta. Maitohappobakteereja! Vaan minkäs takia niitä nyt annettiinkaan? Muistan vain että kalliita olivat. Ja jotain tutkimustuloksia taisi olla niiden käänteisestä korrelaatiosta lapsen allergiariskeihin. Kai niitä hommataan sitten pikkusiskollekin.

Välillä mieleen palautuu myös ihan irrallisia muistikuvia satunnaisista vauvoihin liittyvistä asioista. Kuten esimerkiksi se, että niitä piti muistaa välillä laskea myös mahalleen - muistaakseni motoriikan kehittymiseksi. Voi olla, että tällainen kuopus helposti jäisikin möllöttämään selälleen ilman näitä elintärkeitä muistikuvia.

Mutta vaikkei vauvanhoito esikon ja kuopuksen välillä niin kovasti ole muuttunutkaan, niin kovin erilaisia vauvoja täällä kyllä hoivaillaan. Kaksiviikkoinen kiukkuaa kyllä jo paljon enemmän kuin vielä viime viikolla, ja jaksaa jo jonkun verran olla hereilläkin, mutta vaikuttaa muuten vielä ainakin toistaiseksi perustyytyväisemmältä vauvalta kuin veljensä. Yöt on tähän asti menty käytännössä yhdellä tai kahdella syötöllä, mikä ei oikein vastaa muistikuviani Jiin vauva-ajoista. Vauva osaa myös ainakin toistaiseksi vielä nukahtaa itsekseen ja nukkua itsekseen - mutta enköhän minä tällaiset kyseenalaiset taidot onnistu karsimaan ennen pitkää.

perjantai 5. kesäkuuta 2015

Synnytyskertomus, osa 2

Pikkusisko antoi odotuttaa itseään syntyväksi jo 37 raskausviikon aikoihin. Sattumalta samana viikonloppuna, kun isäihmisen ja isoveljen oli tarkoitus matkustaa mummolaan. Mummolan matka peruuntui, mutta niin peruuntui myös mahdollinen synnytys siltä erää mystisen vatsakivun kadotessa yhtä kummallisesti kuin oli ilmestynytkin. Liekö ollut jotain psykosomaattista kuitenkin.

Kaikista kummallisista vatsaoireista johtuen olin aivan varma, ettei lapsi pysy vatsassa laskettuun aikaan asti, mutta niin vain saapui sunnuntai, 17.5. ilman merkkiäkään synnytyksestä. Tai itse asiassa täsmälleen sinä päivänä tuntemukset vatsassa muuttuivat aivan uudenlaisiksi, mutta mitään muuta ei sitten tapahtunutkaan. Muutama päivä myöhemmin valvoin yhden yön kipeän ja supistelevan vatsan kanssa, ja aamulla kielsin isäihmistä lähtemästä töihin mahdollisen synnytyksen pelossa. Mutta jälleen kerran supistelut lakkasivat suurin piirtein samaan aikaan kun isäihminen napsautti herätyskellon pois päältä ja soitti töihin. Seuraavan yön henkisesti raunioitunut äiti valvoikin sitten varmana siitä, että tämä yksilö ei synny koskaan, ja jos syntyykin, niin ryppyisenä viisikiloisena viiden päivän käynnistyksen jälkeen, repien kaiken mahdollisen tullessaan.

Viimeinen neuvolakäynti tuntui lamaannuttavalta. Supisteli, mutta sen verran kivuttomasti, etten jaksanut kiinnittää niihin edes huomiota. Terveydenhoitajakin vaikutti vakuuttuneelta siitä, että yliaikaiseksi tuo menee, ja kehotti viikon päästä soittelemaan yliaikapolille. Masentunut äiti raahusti neuvolasta kampaajalle, jota oli lykätty synnytyksen pelossa toivossa jo viikkoja. Saisi edes asialliset hiukset piristykseksi.

Kampaajalta kotiin kävellessä tuntui ajoittain jo etäisesti tutulta, ja parin tunnin päästä isoveljeä päiväunille nukuttaessa aloin jo varovasti toivoa, että ei tämä välttämättä yliaikaiseksi menisikään. Iltapäivällä miehen kotiuduttua aloin jo kellottaa suhteellisen säännöllisen oloisia supistuksia, jotka yllätyksekseni tulivatkin melko täsmällisesti seitsemän minuutin välein. Pelkäsin kuitenkin edelleen niiden hiipumista, joten keskityin supistusten lomassa ruuvailemaan vaatekaappiin uusia hyllyjä. Parin tunnin jälkeen alkoi tuntua siltä, että eivät nämä tästä ole enää hiipumassa, ja hälyttelin jo isoäitiä hoitoavuksi. Seitsemän aikoihin illalla soitin kätilöopistolle, josta annettiin lupa tulla samantien, ja kivuliaan taksimatkan jälkeen kirjauduimme synnärille 20.15 - suhteellisen hyvässä kunnossa kotona nautitun särkylääkecocktailin jäljiltä. Hieman jopa hävetti, kun supistukset hieman laantuivat ja hidastuivat käyrille päästessä, mutta "onneksi" tila oli hyvin väliaikainen. Kohdunkaula oli sairaalaan tullessa 4-5cm auki ja hengailin supistusten lomassa suhteellisen hyvävointisena. Hoitaja ehdotteli puudutuksia, mutta koska en kokenut mitään tarvitsevani, en mitään pyytänytkään.

Ikiliikkujaksi raskausaikana ristitty kuopuksemme veteli käyrillä melkoisilla sykkeillä, ja sai kätilön huolestumaan. Itse en osannut olla huolissani, koska sykkeet olivat olleet korkeahkot läpi raskauden. Kätilö konsultoi kuitenkin lääkäriä, joka käski puhkaista kalvot varmuuden vuoksi. Kalvot poks ja jotakuinkin ensimmäisen puhkaisun jälkeisen supistuksen jälkeen pyysinkin jo epiduraalia. Nähtävästi jälkikasvullani ei ole tapana laskeutua loppuraskaudesta hillitysti ja hallitusti kohti lantion ala-aukeamaa, vaan laskeutuminen tapahtuu aina vasta synnytyksen aikana. Näin oli Kirpun kanssa ja näin oli myös pikkusiskon kohdalla. Pikkusisko rojahti siis kalvojen puhkaisun jälkeen kertarykäisyllä yläaukeamasta ala-aukeamaan, 4-5cm humpsahti sekin kertaheitolla 9 cm:iin, ja pian päästiin niin sanotusti tositoimiin. Huolestuttavan korkeat sykkeet laskivat kuitenkin yhtäkkiä huolestuttavan mataliksi, ja kohta olinkin kontillani sängyllä lääkärin kohottaessa lapsen päätä sisäkautta käsillään. Ilokaasukin vaihdettiin lennosta puhtaaseen happeen lapsen hapetuksen varmistamiseksi. Onneksi nämä toimenpiteet auttoivat, syketaso nousi ja synnytys sai jatkua omalla painollaan. Syketason lasku johtui kaulan ympärille kietoutuneesta napanuorasta, jota lapsi lisäksi puristi tiukasti sylissään.

Se, mikä teki tästä synnytyksestä niin paljon paremman kuin edellisestä, oli pienestä draamanpoikasesta huolimatta itsellä säilynyt kontrollin tunne. Kontrollin tunteesta suurin osa muodostui siitä, että aidosti koin ponnistamisen tarvetta. Tämä jäi ensimmäisessä synnytyksessä kokonaan kokematta, ilmeisesti jotenkin pieleen menneen pudendaalipuudutteen takia. Ponnistaminen ilman ponnistamisen tarvetta on absurdi tunne, kun taas ponnistaminen ponnistamisen tarpeen vuoksi tuntuu kohtuullisen järkevältä ja kontrolloidulta toiminnalta. Synnytyksen iloa lisäsi se, että pikkusisko syntyi vain yhdeksän minuutin ponnistamisen jälkeen, jättämättä pienintäkään vauriota jälkeensä. Palautuminen synnytyksestä oli siis nopeaa, ja runsaahkoa jälkivuotoa lukuun ottamatta olo ei synnytyksen jäljiltä tuntunut hetkeä myöhemmin lainkaan hassummalta. Erittäin hyvävointisena tuntui hassulta viettää sairaalassa ne pakolliset 1,5vrk, mutta pääsipä rauhassa tutustumaan uuteen tulokkaaseen. Joka vaikuttaa muuten kaikin puolin oikein ihanalta tyypiltä!

tiistai 26. toukokuuta 2015

Perhedynamiikkaa

Kirpusta on tullut isoveli. Pikkusisko syntyi neljä päivää sitten pitkältä tuntuneen odotuksen päätteeksi melkoisella vauhdilla. Kesän haasteena onkin nyt sitten nelihenkisen perheen arjen sävelten opetteleminen. Ensimmäiset soinnut ovat olleet kovin duurivoittoiset, ja sellaisista saamme toivottavasti nauttia vielä pitkään.

Kirppu on asialleen omistautunut ja liikuttavan vahvasti pikkusiskoonsa ihastunut isoveli, joka käy mahdollisuuksien mukaan joka välissä suukottamassa tai silittämässä siskoaan, koristelee rattaita voikukilla ja on valmis lahjoittamaan jopa suuresti rakastamansa Palomies Sami -lelut pikkusiskolle "ihan ikiomaksi". Kirppu, joka vielä synnyttämään lähtiessä tuntui niin pieneltä, kasvoi yhden yön aikana ainakin kymmenen senttiä pituutta ja muuttui hetkessä taaperosta joksikin paljon isommaksi. Vanhempien henkilökohtaisena haasteena onkin yrittää muistaa se, ettei isoveli ole lopulta kuitenkaan niin kovin iso, vaikka pituutta sen puoli metriä enemmän olisikin.


Tietoja minusta