Kun sanon päivää.

Maaliskuun teemoja ovat olleet eroahdistus, hampaat sekä uniongelmat. Ensimmäiset kaksi lienevät pääosin syynä jälkimmäiseen.

Eroahdistus. On päiviä, jolloin lasta ei saisi laskea sylistä lainkaan. Edes siksi aikaa, että saisi puettua vaatteet päälle. Raukka konttaa tavaroiden perässä ympäri asuntoa juoksevan äidin jalanjäljissä ja vaikeroi kovaan ääneen. Päiväunien läheisyydessä vaikerointi saa kunnon itkupotkuraivareiden sävyjä. Tekee ulos lähtemisestä toisinaan hieman haastavaa. Onneksi eroahdistusta on ilmassa vain ajoittain, ja esimerkiksi töissä saa käydä tuulettumassa ihan rauhassa. Isäihminen kelpaa hyvin korvikkeeksi.

Hampaat. Tyypillä on kohta kunnon pupunvarustus. Kaksi alahammasta ja kaksi ylähammasta keskellä edessä. Ylähampaista toinen odottaa vielä puhkeamistaan, mutta siihen liittyneet yöähinät lienee jo kärsitty. Siinä missä alahampaat ilmaantuivat suuhun suhteellisen vähällä tuskalla, ovat ylähampaat aiheuttaneet vähintään seitsemän richterin järistyksiä yöunien laatuun sekä yleiseen hyvinvointiin. Kontiainen, jonka perusilme on korvista korviin ulottuva hymy, on näinä päivinä näyttänyt vähän happamampiakin ilmeitä, ilmeisesti johtuen suussa piilevistä aikapommeista. Hammasasiat tunnistaa nykyään muun muassa siitä, että lapsi saattaa kesken syömisen purskahtaa itkuun. Ei vaan tunnu hyvältä.

Uniongelmat. Jos jaksaisin, pitäisin yhden yön kirjaa meidän yöelämästämme. Voisi antaa perspektiiviä niille, joiden mielestä pari herätystä yössä on paljon. Välillä etenkin lapsen äiti pääsee väsymään äärimmilleen asti, mutta onneksi satunnaiset lisätunnit silloin tällöin pitävät kuitenkin vielä suht tolkuissaan. Tällä hetkellä lohdutamme isäihmisen kanssa toisiamme sillä, että nukkumisen väitetään parantuvan noin vuoden ikään mennessä. Siihen on enää neljä kuukautta (hurja ajatus muuten!), joten pahimman uskotaan olevan jo takana. Jos ei aika auta, niin isoäiti auttaa. Siinä vaiheessa isä ja äiti pakkaavat reppunsa, ja muuttavat yöksi tai pariksi tien toisella puolella olevaan hotelliin, ja antavat isoäidin opettaa lasta nukkumaan. Isoäidillä on onneksi hurjan pitkä kokemus lasten kanssa työskentelemisestä, joten kunhan pelisäännöistä sovitaan, uskaltaisin hyvinkin jättää Jiin unikouluilemaan isoäidin kanssa. Toivon silti, ettei siihen tarvitse mennä.

Ylläolevien lisäksi perhettä on viime aikoina työllistänyt matkasuunnittelu. Ne kaikki noin kolme varttia vapaa-aikaa, jotka lapsen ja koirien hoidon jälkeen vanhemmille jäävät, ovat viime aikoina tehokkaasti kuluneet matkaoppaiden parissa. Perhe on suuntaamassa pääsiäisen jälkeen pariksi viikoksi Japaniin, ja tarkoituksena on reppureissata vähän eksoottisemmissakin nurkissa. Kielitaitoa on juuri ja juuri "arigatoon" ja "konnichiwan" verran, joten huolellinen etukäteissuunnittelu on nyt ollut se tämän reissun juju. Enää pitäisi viimeiseksi viideksi yöksi löytää jostain katto pään päälle, muuten ainakin suuret linjat alkavat olla kuosissaan. Olisi sitä kai voinut jotain leppoisampaakin keksiä, kuin lähteä reppureissaamaan univelkaisena kahdeksankuisen kontiaisen kanssa, mutta meillä onkin yleensä ollut tapana oppia virheistä, ei vältellä niitä. Sitä paitsi fifty-sixty -prosenteilla tästä voi tulla ihan hyväkin reissu.

Ruoka-aika.

Ruokailu oli ehkä asia, joka eniten herätti ajatuksia ja mielikuvia etukäteen - siis, että mitä se on sitten lapsen kanssa. Niissä mielikuvissa hellalla höyrysivät luomumuhennospadat ja syöttötuolissa istui onnellinen sormiruokailija, joka pisteli hyvällä halulla poskeensa kaikenlaisia värikkäitä kasvisaterioita, joita olin hyväntuulisena hänelle loihtinut. Unelmana oli tarjota lapselle monipuolista, itse tehtyä, ravintoarvoiltaan rikasta, maukasta ja tuoretta ruokaa joka päivä.

Ja kuinkas sitten kävikään? Muhennospadat ovat kyllä höyrynneet aika ajoin hellalla, ja äitikin pysynyt ihan hyväntuulisena. Aika pian alkoi kuitenkin tuntua, että lapsi syö sitä yhtä ja samaa bataattisosetta tai porkkanasosetta taas kymmenettä päivää peräkkäin. Että mitäs sille nyt sitten keksisi vaihteluksi? Oli jotenkin vaikea suunnitella syömisiä kovin pitkälle etukäteen niin, että lapsi saisi samanaikaisesti reippaalla tahdilla uusia makuja, toisaalta riittävän pitkään aina yhtä uutta makua tottuakseen siihen, ja vielä kaiken lisäksi jotenkin ravitsemuksellisesti tasapainoista purtavaa.

Sitten jonain heikkona hetkenä kauppareissulla lastenruokahyllyn ohi kävellessäni ihan ohimennen vilkaisin niitä valmisruokapurkkeja. Että jos saisi vaikka vähän jotain ideoita siitä, mitä niihin muhennoksiin laittaisi. Sitten ostettiin muutama purkki kokeeksi - että saisi vähän tuntumaan siihen, mistä lapsi pitää. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.

Ja ei - ei niissä valmisruoissa tosiaan ole mitään pahaa. Kaupasta saa todella herkullisen oloisia valmissoseita, vieläpä luomuna. Lapsi pitää niistä, ne ovat helppoja, ja jopa omaan makuuni ihan ookoo. Eivät todellakaan mitään harmaata velliä, niin kuin usein kuulee sanottavan. Ne myös puoltavat paikkaansa tässä elämänvaiheessa, jossa lapsi ei vielä syö ihan samaa ruokaa kuin vanhempansa. Tulevaa ulkomaanmatkaa vartenkin on hyvä vähän testailla mieltymyksiä, kun sinne on kuitenkin tarkoituksena viedä omat ruoat mukana. Ja toimivat ne kyllä todella myös ideoiden lähteenä. Ei olisi itselle tullut ensimmäisenä mieleen yhdistää parsakaalia ja pastaa, mutta näköjään kannattaisi, sillä lapsi vetelisi kyseistä makuyhdistelmää juuri niin paljon kuin suuhun lappaisi.

Ei meillä pelkkää purkkiruokaa syödä, mutta lähes päivittäin joka tapauksessa. Aurinkoisen Äidin Muhennospadat höyryävät kyllä hellalla säännöllisesti edelleen, mutta valmisruokapurkeista on tullut ihan mukava helpotus ruokasuunnitteluun - joka ei näköjään ole niitä omia vahvuusalueitani. Purkkiruoan myötä myös Matemaatikko on vähän kiinnostunut osallistumaan ruokasuunnitteluun, sillä jyväjemmarin lapselle valmisruoan syöttäminen on näköjään astetta kamalampi asia kuin itselleni. Monenlaista hyötyä siis niistäkin lasipurkeista. Joista muuten saa sitten askarreltua esimerkiksi mukavia lasilyhtyjä käytön päätteeksi..vinkvink.:)

Entäs sitten se onnellinen sormiruokailija-osuus? Jii on kyllä alusta asti saanut soseiden ohella sormiruokaa. Aamuisin ja iltaisin tarjolla on puuroa hedelmäsoseen tai marjojen kera, ja sormiruokana hedelmänpaloja. Lounaalla ja päivällisellä soseena joko äidin tai kaupan sosetta ja sormiruokana vihannestikkuja tai leivänpaloja. Välipalana yleensä maissinaksuja, apinaevästä, hedelmänpaloja tai hedelmäsosetta. Alunperin tarkoituksena oli kyllä tarjota soseita sormiruokien ohella, mutta painotukset ovat toistaiseksi olleet vähän toisinpäin.

Jii tuntuu suhtautuvan ruokiin lähtökohtaisesti vähän epäluuloisesti. Ilmeet uusien (ja välillä vanhojen tuttujenkin) ruokien kohdalla vaihtelevat huvittuneesta kuvottuneeseen, ja pahinta irvistelyä aiheuttavat joko maultaan tai tekstuuriltaan liian voimakkaat ruokalajit. Kuten esimerkiksi mustikka. Tuttukin ruoka saattaa toisinaan syystä tai toisesta tuntua suussa ikävältä, ja aiheuttaa sen, että muutamat seuraavat kerrat kyseistä ruokalajia tuijotellaan kädessä vastenmielisyyttä huokuen ilman aikomustakaan maistaa sitä.

Sormiruokailun kompastuskivet ovat tällä hetkellä:

a) liian isoina irtoavat palaset, jotka jäävät suuhun pyörimään, ja joista ei tiedä, mitä niille tekisi. Nieleminen ei onnistu ja tietoisesti ei sylkeäkään osaa. Niitä sitten pyöritellään kasvavan kiukun vallassa, kunnes sattuma tai tarpeeksi kova rääkäisy saa palasen jatkamaan matkaansa suuntaan tai toiseen.

b) tekstuuriltaan vääränlaiset palaset (esimerkiksi hedelmäliha, leipämuhu), jotka jäävät kurkkuun kutittamaan, aiheuttavat ensin kakomista ja sitten lopulta - vanhempien suureksi riemuksi - kaiken viimeisen puolen tunnin sisällä syödyn oksentamista. On kuulkaa helmeilevä tunne, kun on ensin imettänyt lapsen esimerkiksi nyt vaikka päällä seisten, jotta saisi sen keskittymään kaiken muun kiinnostavan sijaan imemiseen, sen jälkeen palkannut suurin piirtein sinfoniaorkesterin iltapuuroa jouduttamaan ja lopulta kaiken työskentelyn jälkeen pienenpieni appelsiinin pala saa lapsen oksentamaan sekä iltapuurot että maidot ulos.

En tiedä, johtuneeko jälkimmäisestä, mutta nähtävästi nykyään lapselle tulee ruokailun ajaksi tarjottua käteen esimerkiksi muovieläimiä tai naksahtelevia purkinkansia minkään syötävän sijaan, mikäli sopivan pehmeää sormiruokaa (esimerkiksi banaania) ei juuri sillä hetkellä satu kotoa löytymään. Kumma juttu.

Jottei nyt ihan liikaa paskamutsi-pisteitä kerättäisi yhdellä kerralla, niin kerrottakoon vielä, että parsakaali-pastasoseen jälkeen toiseksi parhaalla ruokahalulla lapseen upposi äidin tekemä linssikeitto. Hymyhuulin valmistettu, tietenkin.

Kotonassa.

Niin tuli maanantai ja viides sairasteluviikko.

Olo alkaa olla aika turhautunut. Se siitä vauvauinnista. Lapsi on tuskin enää millään muotoa vauvaksi määriteltävissä siinä vaiheessa, kun tämä flunssa on voitettu. Eikä oppinut äitikään sitten niitä bailatinon askelia, kun ehtii koko bailatino päättyä ennen tervehtymistä.

Sitkeän flunssan tiimoilta olen ehtinyt nyt tunnin jos toisenkin pohtia näitä lasten tartuntatauteja. Jiin isoäidillä on tapana väittää, että "ne tulevat kyllä, jos ovat tullakseen". Isoäiti saattaa olla oikeassakin, mutta itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että tautien ehkäisyn hyväksi olisi vielä jotain tehtävissäkin. On esimerkiksi mahdotonta välttää muskariebolaa (uusi nimitys pitkäkestoiselle flunssalle, jonka alkuperä on todennäköisesti muskarin marakasseissa), jos niitä samoja marakasseja nuolee n määrä lapsia ilman että niitä desinfioidaan välissä. Ja kukas niitä nyt desinfioisi, kun isoäidin lisäksi moni muukin tuntuu ajattelevan, että "tulee, jos on tullakseen". Sama pätee toki muihinkin harrastusvälineisiin. Enkä kyllä mitenkään kauhean usein näe lasten käsiä pestävän julkisilla paikoilla, mikä olisi sekin omiaan vähentämään pöpöjen leviämistä lattioilta suuhun. Ja tietysti olisi ihan toimiva ehkäisykeino sekin, että näiden nuhanenien kanssa pysyttäisiin mahdollisimman paljon kotona. Vaikka täytyy sanoa, että kohta 1,5kk eristyksissä olleena alkaa vähän jo hapottaa tämä omien seinien tuijottelu.

Jii ei kärsi tällä hetkellä vain flunssasta, vaan oman osansa soppaan heittävät myös puhkeavat hampaat, jotka aiheuttavat melkoista kränää ilman näkyvää tulosta. Ensimmäiset kaksi hammasta puhkesivat melko hyvällä teholla ilman kummempia vaivoja, mutta nyt pientä suuta pakottaa niin kamalasti, ettei mikään ole kivaa. Ei nukkuminen, syöminen eikä leikkiminen. Avuksi on annettu pieniä annoksia panadolia, jonka avulla esimerkiksi öistä selvitään ilman massiivisia silmäpusseja, mutta yleistä pahantuulisuutta nekään eivät karkoita. Ja temperamentiltaan äitiinsä tullut lapsi kyllä kertoo, milloin meno ei miellytä. On siis vuotavan nenän lisäksi toinenkin hyvä syy sille kotona pysymiselle..

Ett ögonblick.

Aina sanotaan, että lapsi kasvaa ihan silmänräpäyksessä. Väittäisin, että se on kyllä karkeaa vähättelyä. Ei niitä silmiä ehdi paljon räpyttelemään, kun ensin konttaamista vasta harjoitteleva lähtee liikkeelle, sen jälkeen nousee polvilleen ja heti kohta jo seisomaan. Ei varmaan mene enää kovin montaa kuukautta ennen kuin kontiainen muuttuu pesunkestäväksi taaperoksi ja lähtee kävelemään.

Muuten helmikuun, ja nyt näköjään myös maaliskuun, teemana on ollut sairastaminen. Sitä helpohkoa flunssaa podetaan nyt neljättä viikkoa. Välillä herää aina toiveita paranemisesta, mutta yleensä heti seuraavana yönä valvotaan taas joko tukkoista nenää tai vuotavaa nenää. Lämpö pysyy tasaisesti ylhäällä ja räkä roiskuu. Lapsi on silti - aina vain - virkeä ja hyväntuulinen, joten lääkäriin ei ole vieläkään lähdetty. Jokin pieni tulehdus saattaa jossain lapsen onkaloissa pesiä, mutta voinnin perusteella vielä ei ole antibioottien aika, joten kotisairaalametodilla jatketaan edelleen.

Sivujuonteena tässä sairastelutarinassa on unettomuus. Vanhempien unettomuus. Yöt ovat nykyään melkoista karnevaalia, jossa lasta nostellaan rinnalta toiselle, hyssytellään, kanniskellaan, hytkytellään, saalistetaan ympäri sänkyä, etsitään kännykän valossa tuttia, joka ei jostain syystä yleensä öisin kelpaa, vaihdetaan vaippoja, piereskellään, raavitaan äidin kasvoja, kaivaudutaan kainaloon, tuhistaan ja rohistaan. Lopputuloksena on jälleen kerran väsynyt äiti, joka toivoo hartaasti, että kaikki tämä on taas vain jonkinlainen vaihe. Johtuu vaikka tästä flunssasta. Tai hampaista. Tai lisääntyneestä liikkumisesta. Mutta mikä tärkeintä - menee kyllä itsestään ohi.