torstai 27. joulukuuta 2012

Joulu ensimmäinen tuo.

Joulukuulla on nykyään tapana hurahtaa ohi ihan huomaamatta. Ensimmäisenä adventtina sitä vielä suunnittelee ennen joulua käyvänsä ainakin kerran kauneimmissa joululauluissa, kiertelevänsä joulumarkkinoilla ja ehtivänsä glögille yhden jos toisenkin kaverin kanssa. Loppujen lopuksi ehtii lähinnä ostaa ne pakolliset lahjat, siivota kodin edes jokseenkin säädylliseen kuntoon ja tarkistaa netistä, kuinka pitkään joulun jälkeen niitä kauneimpia joululauluja ehtikään laulamaan.

Pienen perheemme joulutraditiot hakevat vielä paikkaansa. Vietimme yhteistä joulua Matemaatikon kanssa nyt vasta neljättä kertaa, ja koossa on lähinnä melko vakiintunut ruokalista sekä joulukoristeet, joiden paikatkin pitää näköjään tarkistaa edellisvuotisista valokuvista. Miten niin fakkiutunut? Pohdimme pitkään, pitäisikö Jiin takia hankkia joulukuusi, mutta pitkän pohdinnan päätteeksi tuli lopulta aattoilta ilman kuusta. Toivottavasti lapsi ei nyt ihan tyystin traumatisoidu. Joulun ohjelma koostui lähinnä joulusaunasta (ilman lasta), hartaasta ruokailusta niin lapsen enon luona kuin kotonakin, lapsen kadehdittavan suuren lahjapinon avaamisesta (ensi vuonna tuskin enää saan sitä tehdä), joulukirkosta sekä aattoillan rauhallisesta iltakävelystä.

Yhtään valokuvaa emme jouluna tulleet ottaneeksi (vaikka Matemaatikko juuri tänä vuonna lahjoikin upouudella salamalaitteella), mutta jos jotenkin voisin, haluaisin säästää Jiille jonkinlaisen visuaalis-emotionaalisen muistikuvan tuosta aattoillan kävelystä: hiljaiset kadut, lumipyry ja lapsi kantoliinassa, miljoonan lämpimän kerroksen suojissa. Äiti laulamassa lapselle kauneimpia joululauluja. Lopulta rinnalle nukahtanut lapsi, kotiin palatessa hymystä tuikkivat silmät ja punaisena hehkuvat posket. Äärettömän onnelliset vanhemmat. 


keskiviikko 12. joulukuuta 2012

Nästa: Strömsö.

Olipas taas mummolan matka. Jii oli lähes koko viikonlopun kuin pieni päivänsäde, hymyili valloittavasti jopa seinähirsille, ja sai varmasti ne vähän kaukaisemmatkin isovanhemmat tuntemaan itsensä tärkeiksi ja rakastetuiksi. Ketään ei tarvinnut vierastaa, ja luulen, että lapsi olisi ollut yhtä hymyä kenen tahansa random-mummun sylissä. Otollinen aika vierailuun siis, seuraavaan kertaan kun menee pakostakin taas useampi kuukausi.

Menomatka sujui aivan loistavasti. Jii nukkui suunnilleen atomikellon tarkkuudella päiväunensa myös junan kyydissä, ja loppuajan virnisteli vuoroin isän ja vuoroin äidin sylissä. Ainoastaan lyhyt automatka juna-asemalta mummolaan sujui totuttuun tapaan kiljumisen ja kyynelten sekamelskassa. Koskaan ei ole 20 kilometriä tuntunut yhtä pitkältä matkalta! Ehdin sen lyhyen automatkan aikana katua moneen kertaan koko reissuun lähtöä. Muut viikonlopun automatkat sujuivat kuitenkin huomattavasti leppoisammin, kun saimme ajoitettua ne päiväuniaikoihin. Jiin unikello on todella suhteellisen hyvin ennakoitavissa, joten tuollaisen parinkymmenen minuutin matkan saa näköjään helposti ujutettua päiväunien sekaan. Harmi vain, että näissä tapauksissa ne päiväunet melko usein myös jäävät parinkymmenen minuutin mittaisiksi.

Mummolasta paluu puolestaan ei mennyt kyllä minkään ohjekirjan mukaan. Tai jos jonkun, niin sen epäonnistujan matkaoppaan mukaan ehkä. Yritin kovasti olla toistamatta aiempia, virheellisiksi todettuja matkustusmetodejamme, ja käytinkin todella paljon aikaa optimaalisten paikkojen valitsemiseen paluujunassa. Vaivannäöstä ei kuitenkaan ollut kauheasti hyötyä, kun VR oli päättänyt jättää ne optimaaliset paikat Helsinkiin. On kuulkaa hieno tunne seistä lumipyryssä asemalla rattaiden, kuljetuskopan ja miljoonan nyssäkän kanssa, ja huomata, että junanvaunujen numeroinnissa vaunua nro. 7 seuraakin vaunu nro. 9. Arvaatkaapa, mihin vaunuun meillä oli paikkaliput? Tämä yhdistettynä ääriään myöten täynnä olevaan junaan, jossa vihoviimeisetkin vapaat istumapaikat oli tarjottu niitä vailla oleville vanhuksille (kilttiä kyllä sinänsä), sekä neljän ja puolen tunnin matkustusaikaan, ja matkustusmukavuus oli meidän osaltamme taattu!

Saimme lopulta melko sujuvasti hyödynnettyä ravintola- ja leikkivaunussa asioivien matkustajien istuimia, mutta välillä päädyimme myös ihmisiä jo ennestään täynnä oleville käytäville seisoskelemaan. Ravintolavaunuun (joita muuten oli saatu junaan ujutettua kaksin kappalein) oli luonnollisesti turha yrittää, sillä meitä lähin ravintolavaunu oli sekä täpötäynnä että käytännössä tyhjäksi myyty. Rintaruokinnalla olevan sylilapsen kanssa yhdistelmä oli niin takuuvarma helmi, että seuraavana päivänä rautatieyhtiöön lähtenyt palautekirjelmä oli sellaista kevyesti sulakkeet polttavaa mallia. Antijännityksellä jään odottamaan vastausta palautteeseeni.

torstai 6. joulukuuta 2012

AI - äiti?

Jii heläytti kylvyn jälkeen hoitopöydällä kelliessään selvän ja kirkkaan "ai"-äännähdyksen. Oletusten vastaisesti kyseessä ei ollut reaktio ikävältä tuntuneeseen hoitotoimenpiteeseen, vaan ihan puhdasta juttelua. Hymyillen ja sillain hyväntuulisesti.

Pieni askel ihmiskunnalle ja niin edelleen, mutta hassulta se näin äidin silmin (tai korvin) tuntui. Melko tunnistamaton jokeltelu ja mölinä alkaa askel askeleelta muovautua puheeksi - yhteiseksi kieleksemme. Koko puheen oppiminen tuntuu itse asiassa ajatuksena niin kovin kummalliselta. Että lapsi vain poimii ympäristöstään kielen, ja alkaa itse käyttää sitä. Asettaa kielen oikeaan kohtaan kitalakea, laittaa huulet oikeaan asentoon, ja yhtenä päivänä, tuosta noin vain varoittamatta heläyttää ilmoille jonkun suloisen "ai":n.

Niin, ja äitiähän se tietysti yritti sanoa. Mitäs muutakaan.

keskiviikko 5. joulukuuta 2012

Pienen pieni veturi, aamulla kerran..

Mummolareissu odottaa taas. Viimekertaisesta vahingosta viisastuneena auton roppana jää tällä kertaa kotipihalle keräämään lunta ylleen, ja suuntaamme koko perhe matkaan viherpestyin vaunuin. Vai mikä se rautatieyhtiön uusi tunnuslause olikaan?

Mummolan lisäksi tarkoituksena on käväistä menomatkalla tervehtimässä opiskelukavereita Tampereella, joten ostoskoriin tuli kerättyä aikamoinen määrä matkalippuja. Loppusumma ei kauheasti naurattanut, mutta laskeskelin sitten, että jos lasken kuulolleni arvoa esimerkiksi 50 euroa ja ehjälle äiti-lapsi -suhteelle toiset 50 euroa, päästään jo melkolailla tasoihin automatkan kustannusten kanssa. Ja koska molemmat yllämainitut ominaisuudet ovat arvoltaan huomattavasti suurempia, voidaan junalla matkustamisen näin ollen katsoa todellisuudessa maksavan itsensä takaisin - jos ei enemmänkin.

Nyt vähän jännittää tämä neljän junamatkan viikonloppureissu. Melkein kaikki junamatkat kun osuvat päällekäin Jiin uniaikojen kanssa, eikä ole mitään takuita, että lapsi käyttäisi niistä mitään siihen, mihin ne on tarkoitettu. Nukkumiseen siis. Varmuuden ehkäisemisen välttämiseksi varasin kuitenkin paikat joka junamatkalle niistä sellaisista kopperoista. Jos Jii siis päättää kuorsaamisen sijaan esimerkiksi konsertoida kaikki matkat mennen tullen, kärsii siitä sitten enimmäkseen maksimissaan viisi muuta ihmistä vanhempien lisäksi, ja sitten vähimmäkseen koko muu junavaunu, koska eiväthän ne mitään äänieristettyjä koppeja ole. Valitettavasti.

No mutta. Toinen vaihtoehto on, että kaikki menee loistavasti. Jii nukkuu juuri silloin kun kello käskee nukkumaan, syö silloin kun syötetään ja hymyilee loppuajan. Vähän niin kuin parhaimmillaan kotona. Silloin matka on edelliskertaan verrattuna suorastaan laatuaikaa perheen parissa. Mistä tulikin mieleen, että pitääpä suunnata tästä eväsostoksille, sillä ei onnistunutta retkeä ilman ylenpalttisia eväitä. Jos niitä nyt sitten joku ehtii jossain välissä syömään..

Tietoja minusta