Puolikas.

Vauvavuoden puoliväli saavutettiin eilen Jiin puolivuotispäivän merkeissä. Päivänsankari ei saanut kakkua (niin pitkällä ruokamaisteluissa emme taida olla vielä pariin vuoteen), mutta banaanilla pääsi sotkemaan mielin määrin. Ja melko luovasti itseään sillä toteuttikin.

Puolen vuoden kunniaksi äiti pääsi pateettisena muistelemaan menneitä (puoli vuotta sitten tähän aikaan..) ja lapsi jälleen kerran kuvattavaksi ystäväpariskunnan studiolle. Mahdollisimman hyväntuulisen kuvaustuokion toteuttamiseksi suoritetut päiväunien optimointiyritykset (mahdollisimman myöhään päikkäreille, jotta heräisi mahdollisimman lähellä kuvausten alkamista) osoittautuivat turhiksi, kun lapsi päättikin ihan itse nukkua ennätyslyhyet päikkärit. Tämä tuntuu olevan aika vakiokaava: jos on jotain ohjelmaa sovittuna, lapsi nukkuu ennätyspitkään, jolloin tulee takuuvarmasti kiire. Ja vastaavasti silloin, kun pitkiä unia toivotaan ja niille olisi aikaa, niitä ei takuuvarmasti nukuta.

Ei se mitään. Jii innostui uusista naamoista, ja jaksoi kertyneestä unipaineesta huolimatta naureskella holtittomasti lähes koko kahden tunnin kuvaussetin ajan. Jii on hyvin kiitollinen kuvattava kuminaamansa kanssa, sillä kymmenestä peräkkäisestä ruudusta harvoin löytää kahta samanlaista ilmettä. Lapsi on helppo myös innostaa lähes hysteeriseen nauruun, esimerkiksi aloittamalla jokin suosikkiloruista (Ii, huusi auto, / olen iloinen..). Valtavan söpöjä kuvia lopulta saimmekin kasakaupalla.

Kotona ikuistimme vielä puolivuotiaat töpöjalat savimuottiin, koska tällainen naurettavan helppokäyttöinen askartelupakkaus oli meille sattumalta päätynyt. Siinä olikin ikärituaaleja kyllin puolelle vuodelle.

Puolivuotias pikku-Jii:

- hymyilee ja naureskelee edelleen suurimman osan valveillaoloajastaan

- harjoittelee kovaa vauhtia konttaamista sekä karhukävelyä. asento molempiin on oikea, mutta liike eteenpäin päätyy vielä useimmiten otsalleen. ryömienkin useimmiten peruuttaa.

- rakastaa lauluja ja loruja. lähes mikä tahansa epämukavuustila on muutettavissa mukavuustilaksi lauleskelemalla. suosikkilorut ovat lähes yksinomaan Kirsi Kunnasta.

- tutkii mielellään ihan kaikkea suullaan. koiraa ei onneksi ole vielä maistettu.

 - sormiruokailee kykyjensä mukaan. suurin osa ravinnosta saadaan silti edelleen maitona ja soseina.

- on alkanut vähitellen kiinnostua perheen koirista. juniorikoira saa selvät sympatiat hymyjen ja varovaisten silitysten merkeissä, senioriin sen sijaan pidetään vielä toistaiseksi kunnioittavaa etäisyyttä.

- hihkuu ilosta aina Matemaatikon palatessa kotiin. muutkin kotiin saapuvat vastaanotetaan hurmaavan hymyn kera. 

- osaa jo pikkuisen nukkuakin.. 

Atooppinen iltapuuroihottuma.

Satuinpa eräänä iltana huolestuneena pohdiskelemaan ääneen lapsen kasvoille ilmestynyttä ihottumaa.  

Ettei vaan olis alku jollekin atooppiselle ihottumalle. Tulee tietty astmat ja allergiat samantien. Kauhee lääkärikierre ja rasvausrumba.

Kauhuskenaario ei ehtinyt onneksi alkua pidemmälle, kun siinä lapsen kasvoja raivoisasti rasvatessani Matemaatikko muisti yhtäkkiä unohtaneensa pestä iltapuurot lapsen naamasta.

Näitä pieniä onnistumisen kokemuksia taas.

Note to self

Lapsella on tapana minkä tahansa Uuden Kokemuksen jälkeen nukkua megapitkät päikkärit. Normaali 45 minuuttia saattaa silloin olla esimerkiksi 2,5 tuntia. Tai enemmän.
Tämä aika kannattaa käyttää hyödyksi.
Sillä se ei enää toistu.

Lapsi - mikä ihana tekosyy.

Tänään saatiin harrastuskokoelmaan uusi tuttavuus Mami & Vaavi -bailatinon merkeissä. Itsehän olen käsittämättömän lahjaton, mitä tulee raajojen liikutteluun musiikin tahdissa, mutta uskaltauduin kuitenkin mukaan, kun arvelin, ettei siellä varmaan niin totisina tepastella. Kun on kerran vauvat ja kaikki.

Oli hauskaa. Saatoin olla ainut, jonka mielestä vasempaan voi mennä molempiin suuntiin, tai ainoa, joka nosti aina väärää jalkaa väärällä hetkellä, mutta viis siitä. Kieli keskellä suuta keskityin tuijottamaan ohjaajan jalkoja ja lähettämään vimmattuja liikekäskyjä omilleni, mutta eivät ne silti ihan rytmissä liikkuneet. Onneksi muiden huomiota veivät omien jalkojensa lisäksi ne omat vauvat, joten kukaan tuskin kovin keskittyneesti analysoi minun virheliikehdintääni.

En olisi ikinä uskaltanut mihinkään kuntokeskusten bailatinoihin juurikin sen takia, että vasempia jalkoja näyttää minulle kertyneen kaksin kappalein, mutta vauvat! Niiden varjolla voi tehdä melkein mitä vain, eikä kukaan ihmettele. Jos törmää vieruskaveriin, voi aina hämätä sitä kehumalla äkkiä sen vauvaa. Tai jos vasemmalle käännöksiä tulee muutama liikaa, voi vetäytyä vähäksi aikaa salin sivuun "rauhoittelemaan lasta". Eikä tartte olla niin tyylipuhdasta. Kun on kerran se vauva ja kaikkea.

Onnea ja onnettomuuksia

Onpa muuten unohtunut kertoa, että J ihan pyytämättä ja yllätyksenä alkoikin yhtäkkiä kelpuuttaa tuttipullon.

Kaikki alkoi perin hyväntuulisesta illanvietosta perheen kesken. Lapsi riekkui villinä sylistä toiseen ja tunki kauhealla raivolla suuhunsa kaiken, mikä käsiin sattui. Tai muuten vain lähettyville, sillä t-paitasillaan heiluvan äidin hauiskin (tai se kohta, jossa normaalisti pitäisi jonkinlainen hauislihas olla) kelpasi imeskeltäväksi. Samalla, kun nappula työsti komeaa fritsua äidin käsivarteen, keksi isäihminen kaivaa kaapista tuttipullon. Sattumankaupalla olin aiemmin illalla pumpannut hieman maitoa jääkaappiin pakastettavaksi, joten riskillä heitimme maidot pulloon syöttöratkaisuun, ja ääntä kohti. Jääkaappiviileä maito upposi ipanaan hyvällä halulla ja hymyillen. Tuo yritti vielä ihan oikeaoppisesti pidellä itse pullosta syöttöratkaisusta kiinni molemmin käsin.

Vahingosta viisastuneena pulloa on tarjottu nyt joka päivä. Yötä lukuun ottamatta kaikkina vuorokaudenaikoina, mahdollisimman monesta eri pullosta ja mahdollisimman monessa eri asennossa. Kylmä maito näkyy menevän alas melkolailla mukisematta, joten tuotteen lämmitysprosessista on luovuttu. Palkinnoksi tavaraa on tarjottu myös alkuperäisessä pakkauksessaan, jos lapsella jo jonkinlainen orastava palkkiojärjestelmän taju sattuisikin olemaan. Mutta siis. Ennusteet ensi sunnuntain työvuorolle ovat vähintäänkin kohtalaiset.

Mutta niin. Itku pitkästä ilosta ja niin edelleen. Kierivä lapsi on kierivä aikapommi. Ainakin mitä tulee vahinkoihin. Juuri eilen vakuuttelin neuvolan tädille, että tietenkään en jätä lasta enää hetkeksikään valvomatta, kun se jo kerran liikuskelee niin aktiivisesti. Hetkeksikään ei valitettavasti sillä hetkellä assosioitunut mielessäni siihen ohikiitävään ajanjaksoon, jonka aikana vedän hupparin pääni yli. Mutta eipä tarvittu kuin sellainen ohikiitävä ajanjakso siihen, että lapsi pyörii väkkäränä keskeltä sänkyä reunalle, ja hups - suoraan lattialle. Luojan kiitos, liikkumismuotona oli sivuttaissuuntainen pyöriminen, jolloin tämä oli myös lattialle siirtymisasento. Luojan kiitos toistamiseen, juuri sillä kohdalla oli paljaan lattian sijasta kaksikymmentä senttiä pehmeää koiranpatjaa. Ja Luojan kiitos kolmannesti, kohdasta oli juuri samanlaista ohikiitävää hetkeä aiemmin noussut yksi kappaletta koiraa pois.

Selvisimme pienillä itkuilla (lapsi) ja todennäköisesti vähintäänkin seuraavaan onnettomuuteen asti takaraivossa jyskyttävällä syyllisyydellä (minä). Huolestuneena seurailin vielä onnettomuutta seuranneessa muskarissa perin uneliaaksi käyvää lasta, mutta syynä lienee kuitenkin aivotärähdyksen sijaan ihan liian aikaisin alkanut päivä sekä sen myötä kadoksissa oleva unirytmi. Nyt rauhoitutaan siis hysteerisestä tarkkailusta normaalineuroottiseen tarkkailuun.

Niin. Lapsi siis liikkuu. Kovin vilkkaasti. Sekä kierimällä että ryömimällä.

Neuvostovisiitti.

5kk-neuvola.  

Aurinkoinen poika. Kasvaa tasaisesti rm:lla, maistelee kasviksia. 

Kasviksia maisteleva Naantalin aurinko pisteli kyllä neuvolassa parastaan. Kädet vispasivat hullun lailla, sylki vain pärskyi ja kaikkea käden ulottuvilla olevaa olisi pitänyt vähän maistella. Samoilla käyrillä mentiin edelleen (pituus -1, paino 0, päänympärys +1), vaikka itsestä tuntui, että vauva on sitten viime käynnin humpsahtanut melkein taaperon mittoihin. Tällä hetkellä hitaahkoon pituuskasvuun suhtaudutaan iloiten, mutta miksi - se selviää myöhemmin.

Sormiruokailu ei ole ihan kauheasti ottanut tulta alleen. Eri ruoka-aineiden maisteluirvistyksistä saisi mainion kuvakollaasin, ja todistettavasti jonkin verran tavaraa on mennyt läpikin, mutta parina edellisenä päivänä pelkkä ruoka-aineiden eteen asettaminen on synnyttänyt kovaäänistä protestointia. Pienet kädet kun eivät vielä toimi ihan niin kuin käyttäjänsä haluaisi, joten ruokailuhetkien lopputuloksena on ollut yleensä sotkuinen keittiö, turhautunut lapsi ja tyytyväinen koira. Maisteltu on tähän mennessä perunaa, maissinaksuja, parsakaalia, avokadoa ja kurkkua. Parsakaali siirtyi kahden kerran kokeilun jälkeen osastoon "palataan asiaan myöhemmin", kun perin ilmavaa vatsaa valvoivat yhden yön ajan niin äiti, isä kuin lapsikin. Seuraavaksi voisi kokeilla ehkä banaania. Vai lieneeköhän liian aikaista siirtyä makeiden pariin?

J:n ominaiskiljahtelu on muuten vaihtunut kuulijoidensa iloksi lauleskeluun. Myös jokeltelu on jälleen kuvioissa. Laulaminen on sellaista sympaattista, selvästi melodisempaa jokeltelunkaltaista ääntelyä. Kotona kyllä jatkuvasti kuunnellaan musiikkia ja lauleskellaan sekä lapselle että omaksi iloksi, välillä ihan rasittavuuteen asti, joten ääntelyn kehitys ei juuri yllätä. Onneksi tällaiset uutiset puoltavat perheen kommunikointitapoja.

Vakioveikkaus

Joka toinen aamu tuntuu nykyään alkavan sanoilla "siis viime yö oli kyllä varmaan huonoin ikinä!". Tänään on onneksi vuorossa se toinen joka toinen, joten todettakoon, että viime yö oli kohtuullista keskitasoa. Meillä se tarkoittaa nykyään yhtä kolmen tunnin unipätkää ja muuten vähän tiuhempaa, mutta itkutonta heräilyä. Ne joka toiset ovatkin sitten sellaista horrormatskua, että lienee parempi jättää kertomatta. Pyyhkiytyvät sitten onnellisesti muistista ennen pitkää.

En tiedä, missä kohtaa olemme tehneet ne ratkaisevimmat virheet, mutta lapsesta on kyllä viidessä kuukaudessa kuoriutunut käsittämättömän huono nukkuja. Koko elämänsä aikana J on kahdesti nukkunut viisi tuntia, ehkä kymmenisen kertaa kolme tuntia, ja lopun aikaa ilahduttanutkin meitä heräilemällä keskimäärin 1,5 tunnin välein. Sekä päivällä että yöllä. Ennen vaunukävely takasi vähintään parin tunnin unet, mutta nykyään myös liikkuvissa vaunuissa saattaa kolmen vartin jälkeen kuikuilla peippostakin pirteämpi nappula. Olen kokeillut vähentää vaatetta, lisätä vaatetta, syöttää, olla syöttämättä, heijata, olla heijaamatta ja kaikkea muuta mahdollista, mutta jonnekin ne unet vain aina kaikkoavat liian aikaisin. Öisin J ei vaikuta itse heräävän tietoiseen tilaan asti, mutta molemmat vanhemmat ovat kyllä kiusallisen tietoisia jokaisesta heräämisenkaltaisestakin. Lapsi saanee määrällisesti kyllä tarpeeksi unta, mutta miksi, oi miksi, niin lyhyissä pätkissä?

Itse olen normaalitilassa sellainen supernukkuja vailla vertaa, että geneettinen tämä ongelma ei takuulla ole. Muisteluillaan lievää katkeruutta herättävä isoäiti jaksaakin lähes joka käynnillään kertoa, kuinka "sinä kyllä nukuit jo ihan muutaman kuukauden ikäisenä kahdeksankin tunnin päiväunia". Myös Matemaatikko lienee koliikkivaiheensa jälkeen nukkunut ihan hyväksyttävästi verrattuna omaan jälkikasvuumme. Joko isoäiti valehtelee härskisti tai sitten ongelma on oikeasti ympäristötekijöissä eli minussa ja Matemaatikossa sekä meidän toimintatavoissamme.

Sen lisäksi, että vanhemmat itse eivät todellakaan saa tarpeeksi unta, ei perheessä kenelläkään ole myöskään minkäänlaista omaa aikaa. Nämä keskimäärin 45 minuuttia aamupäikkäreitä lienee pisin omiin hommiin käytettävä aika, jonka lapsi vanhemmilleen sallii. Ei siis juuri maksa vaivaa ihmetellä, miksi blogikin päivittyy niin harvoin. Siinä ajassa voikin sitten lukea viikon aikana pinoiksi kasautuvat lehdet (ja muut postit), vastailla sähköposteihin, nukkua omia univelkojaan pois tai mitä hauskaa sitä nyt ikinä keksikään.

Onneksi on jonkinlainen optimismivamma. Lapsen päiväunet tuntuvat ruhtinaallisen pitkiltä, kun ne sitten ajoittain kestävätkin kolmen vartin sijaan kokonaisen tunnin tai enemmän. Ja yöllä ne kolmekin tuntia yhtäjaksoista unta tuntuvat pelastavan koko seuraavan päivän. Ei väsytä ei - sentään kolme tuntia silkkaa unta! Ja niin. Vähintään joka toinen ilta sitä tulee hihkaistua kotiinpalaavalle Matemaatikolle, että "lapsi on tänään ollut kyllä söpömpi kuin koskaan!"

Kaks sanaa.

Univelka.

En nyt muista, mikä se toinen oli.

Omin sormin suuhun.

Vuosi vaihtui, ja Uuden Vuoden sekä kunnioitettavan 5 kk:n iän saavuttamisen kunniaksi Jii sai alkaa tutustua vähän muihinkin makuihin kuin äidinmaitoon. Alunperin tarkoituksena oli aloittaa kiinteä ruoka vasta >6kk, mutta sen aiemminkin mainitun allergianehkäisykampanjan sekä lapsella ilmenevän mitä ilmeisimmän herkkyyskauden vuoksi kiinteään ruokaan tutustumista vähän aikaistettiin.

Ensimmäiseksi Jii pääsi makustelemaan perunaa - tuota äidin suurta herkkua. Ensimmäiset peruna-annokset syötiin soseena, sillä olin jostain saanut sellaisen virheellisen käsityksen, että sormiruokailu tulisi kyseeseen vasta kun lapsi kykenee itse istumaan. Korjasin kuitenkin virheelliset käsitykseni (tuettuna istuminen riittää), ja eilen Jii pääsi ensimmäistä kertaa syömään samaa ruokaa äidin ja isän kanssa, kun perunaa tarjottiin miedosti maustettuna lohkoperunana. Soseena peruna aiheutti huvittavaa irvistelyä (samanlaisia kuin maitohappobakteeri ja d-tipat aikoinaan), lohkoina puolestaan perin villiksi äitynyttä riehumista. Perunan lisäksi Jii sai kokeiltavakseen maissinaksuja, noita liberolaukun kaltaisia joka perheen kestosuosikkeja, joiden aikaansaama reaktio oli jotakin lohkoperunan ja perunasoseen välimaastosta. Sellaista innostunutta irvistelyä.

Kyse on luonnollisesti vasta kielenkärjellisistä makuelämyksistä, ja ravitsemus muutoin vielä pitkään yksinomaan äidinmaidon varassa. Sormiruokailu tuntuu kuitenkin näin lyhyellä kokemuksella hyvältä ruokailumallilta meille. Lapsen innostus itse tekemisestä on silmiinnähtävä, eikä se sormiruokailun kohdalla usein puheeksi tuleva sottaisuuskaan näin koiraperheenä ole mikään ongelma. Kaikkiruokainen karvajuniori kun päivystää pöydän alla lähes jatkuvasti muutenkin.

Allergianehkäisyn nimissä yritän nyt hillitä omaa intoani lohkoa suurinpiirtein kaikkea jääkaapista tarjolle, ja pitäytyä siinä suositellussa 1-2 ruoka-aineen viikkovauhdissa. Hidas tahti ei siis ehkäise allergioita, mutta auttaa helpommin havaitsemaan aiheuttajan, jos sellaisia lapsella ilmenee. Toistaiseksi onneksi ei.