maanantai 22. elokuuta 2016

Neljä.

Kun Kirppu täytti kolme, tuntui kuin joku olisi pistänyt vaihteen vapaalle, ja aika olisi lähtenyt rullaamaan kiihtyvällä tahdilla. Viimeinenkin vauvamaisuus karisi kai sinä syntymäpäivän vastaisena yönä, ja sen jälkeen meillä asui vinhaa vauhtia kasvava leikki-ikäinen. Seuraavan vuoden aikana tuli pituutta kuutisen senttiä, humps vain, hiukset käpertyivät supersuloisille kiharoille, keskustelut vuoroin vakavoituivat ja vuoroin muuttuivat ihan riemastuttavan sekopäisiksi. Kai isoveljeyskin kasvatti - uusi vauva talossa sai kaikki katsomaan asioita ihan uudesta perspektiivistä.

En tiedä, tottuiko siihen vapaalla rullaamiseen jossain vaiheessa, vai onko aika jo armollisempi, mutta harppaus neljävuotiaaksi ei tuntunut äidistä enää ihan yhtä hurjalta kuin edellinen ikäloikka. Kuten syntymäpäivillä mummin kysyessä Kirpulta, miltä neljävuotiaana olo nyt tuntuu; "aika samalta kuin eilenkin".

Neljävuotiaan elämässä hänen omien sanojensa mukaan "ei mikään ole tärkeämpää kuin Pikkusisko". Kirpulla ja Pikkusiskolla onkin erittäin tiivis sisarussuhde, jossa vuorotellen halataan ja purraan (lähinnä Pikkusisko on vastuussa jälkimmäisestä), työnnetään edellä tai estetään etenemästä, halutaan syliin tai kokonaan pois näkyvistä, mukaan leikkiin tai kauas kaikesta leikkiin liittyvästä. Kirppu ei vielä oikein hahmota, kuinka tärkeä hän Pikkusiskolle onkaan. Jos hahmottaisi, todenäköisesti halkeaisi ylpeydestä.

Toisiksi tärkeintä lienee Batman. Tai äiti. Järjestys on vähän epävarma. Tiivis suhde Palomies Samiin hiipui joskus kevään aikana, ja ihan varkain kaikki olikin vain batmanbatmanbatman. Lahjatoiveet ja syntymäpäiväjuhlien teeman voikin tästä varmaan jo päätellä.

Neljävuotias Kirppu on luonteeltaan alkanut muistuttaa yhä enenevissä määrin isäänsä. Kai vastapainoksi tuolle pienemmälle tuittupäälle, joka monen mielestä muistuttaa kovasti äitiään. Kirppu on vilkas lapsi, joka mieluiten juoksee, ja vielä mieluummin lentää kädet ojossa vinhaa vauhtia eteenpäin. Oppi pyöräilemään keväällä viuh vain, ja kiitää nyt pitkin katuja punaisella paronillaan. Kirppu on hiljaa vain nukkuessaan, joten lopputuloksena on tauotta lörpöttelevä ikiliikkuja, joka pysähtyy lähinnä päästessään keskustelukontaktiin ohikulkijoiden kanssa.

Ja kuitenkin. Äänekkäästä virtalähteestään huolimatta Kirppu on samaan aikaan tunteellinen pohtija, joka kyselee vaikeita asioita kuolemasta ja aikuistumisesta, äidin ikävästä ja Laika-koiran kohtalosta. Tykkää halata ja olla lähellä, istua sylissä ja pitää kädestä nukahtaessaan. Ja toisaalta kaipaa selvästi jo enemmän omaa tilaa, kieltää joskus halaamasta, pyyhkii dramaattisesti märät suukot poskiltaan ja haaveilee omasta huoneesta, jonka oveen voisi laittaa lukon, ettei Pikkusisko pääsisi käsiksi hänen tavaroihinsa.

Neljävuotias on niin käsittämättömän moniulotteinen kokonaisuus. Niin pieni ja vauvanpehmeä vielä, mutta silti jo pieniä irtiottoja tekevä, itsenäinen yksilö. Ei välttämättä osaa edes ärrää sanoa, mutta ajatukset kulkevat silti omia polkujaan niin kaukana laatikon ulkopuolella, että sivustaseuraajaa huimaa. Tarvitsee vielä apua saadakseen housun napit kiinni, mutta kiipeää silti puuhun ketterästi kuin pieni orava. Neljävuotias on kuin picassolaiseen käärepaperiin kääritty schrödingeriläinen paketti, jonka sisältö on aina jotain muuta kuin kuvittelit edes osanneesi odottaa.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Vuosikas.

Meillä ei asu enää yhtään vauvaa.

Pikkusiskon vauvavuosi tulee jäämään historiaan tähänastisen elämäni nopeimmin kuluneena vuotena. En muista tänä vuonna mitään kevättä nähneenikään, kun ensin oli talvi, ja suunnilleen suoraan toppahaalareista vaihdettiin shortseihin ja t-paitaan. Viime vuonna odoteltiin koivuihin lehtiä pitkään ja hartaudella, tänä vuonna ne vain yhtenä aamuna olivat siellä. Samaa tahtia tuntuu kuluneen muukin vuosi. Ja jossakin siinä sivussa minun pieni nykerönenäinen vauvani on kasvanut taaperoksi, joka melkein jo kävelee ja melkein jo puhuu.

Melkoinen taapero meille onkin muuttanut. Hän on kyllä jotain aivan erilaista kuin olisimme koskaan osanneet odottaakaan. Hyvä niin, sillä romutettuaan lähes kaikki kuvitelmat heti ensimmäisen vuoden aikana, hän saa nyt toivottavasti kasvaa rauhassa ihan omaksi itsekseen ilman kenenkään luomia muotteja ja rajoitteita.

Meidän 1-vuotiaamme:

  • on 76,5 cm pitkä ja painaa 9,8 kg.
  • on vilkas. Jopa paikallaan istuessa vähintään toinen jalka vispaa aivan tauotta. Paikallaan hän makoilee ainoastaan nukkuessaan tai ollessaan kuumeessa (kuten eilisten rokotusten jäljiltä).
  • ei kuitenkaan kävele vielä, paitsi tuen kanssa joitakin askelia. Konttaa silti aivan koomisen kovaa.
  • rakastaa kiipeämistä. Kiipeää vaivatta sohvalle, nojatuoliin, syöttötuoliin, sekä vanhempien korkealle sängylle. Osaa onneksi myös peruuttaa nätisti ja turvallisesti alaskin. Ainakin useimmiten.
  • rakastaa isoveljeään. Antaumuksella ja ehdoitta. Roikkuisi mieluiten siellä missä veikkakin on, ja useimmiten heti herättyään kiipeää veikan sänkyyn vähän paijailemaan ja halimaan. Nauraa hersyvästi veikan hölmöimmillekin tempuille ja irvistelyille. 
  • rakastaa musiikkia. Sai elämänsä ensimmäisessä konsertissa (Ammuu) totaalisen kajahduksen, ja tarpeeksi iloluontoiset rytmit saavat nykyään koko vauvan heilumaan ja pomppimaan kuin napista painamalla. 
  • tykkää kiljahdella, muussata erilaisia ruoka-aineita ja tiputella niitä sitten pienissä erissä lattialle, kerätä ja kumota melkein loputtomalla loopilla ihan mitä tahansa, paukuttaa kattiloita yhteen, kylpeä, tehdä pitkiä tutkimusretkiä ja oikeastaan mitä tahansa, mikä sisältää liikettä ja toimintaa.
  • ei malta oikein pysähtyä esimerkiksi kuuntelemaan kirjoja. Kirjojen tuhoaminen sen sijaan luonnistuu vaivatta.
  • nukkuu vielä vaihtelevasti yhdet tai kahdet päiväunet, kestoltaan mitä tahansa 15 minuutin ja 1,5h väliltä. Öisin unta kertyy keskimäärin 12h, josta valitettavan iso osa käytetään edellen yöruokailuihin (2-4x/yö). 
  • pitää ruoasta ja syö välillä isompiakin annoksia kuin isoveljensä, mutta vaatii välillä omat temppunsa ja viihdykkeensä, että ylipäänsä suostuu maistamaan. Kun on päättänyt olla syömättä, ei mikään taikatemppu enää saa suuta avautumaan. Ruoka sen sijaan lentään komeissa kaarissa milloin minnekin, kun rautakoura salamannopeasti pamauttaa lusikan pöytään.
  • hakee kovasti ensimmäisiä sanojaan. On jo monta kertaa kuultu sanovan selkeä "äiti" (useimmiten "äittä"), ojentavan kätensä ja sanovan "anna" sekä veljen napa-lauluja matkien hokenut "apa, apa". Muuten juttelu on useimmiten suloista pääpättämistä. Halutessaan maitoa aloittaa surkean "mämmämmämmämmämmäm"-valitusvirren. 
  • on kaikkea tätä kotona ja tuttujen ihmisten läsnäollessa, mutta vieraammassa seurassa muuttuu yhtäkkiä hiljaiseksi tarkkailijaksi, joka pistävällä katseellaan tutkii kaiken ympärillään. Useimmiten pillahtaa itkuun intensiivisen tuijottelusession päätteeksi.
  •  muistuttaa kovasti isoveljeään ollen samalla kuitenkin aivan omannäköisensä mussukka. Vieraiden silmissä toimittaa useimmiten sujuvasti "pikkuveljen" virkaa.

On ollut ihana olla kotona taas yhden vauvavuoden verran. Seurata sekä Kirpun että Pikkusiskon kasvua, ja olla huolehtimatta päivähoidoista ja edes osan vuotta omista opiskeluasioistakin. On tämä silti ollut paljon raskaampaakin kuin ennalta osasin kuvitella. Tuntuu, että käteen jää näistä molemmista vauvavuosista päälimmäisenä väsymys, ja olisikin ihana päästä kokemaan myös sitä kotiäidin arkea, kun yöt ovat jo ehjiä eikä omaa ajatusmaailmaa ja käyttäytymistä säätele lähinnä unenpuute.

Nyt meillä on vielä kesä aikaa hengähtää, mutta sitten alkaa taas uusi arki, joka on suurimmaksi osaksi vielä aivan hämärän peitossa. Minä palaan vielä vajaaksi kahdeksi vuodeksi opiskelemaan, Matemaatikko jää syksyksi hoitamaan lapsia, kevääksi etsitään ja toivottavasti löydetään ihana hoitopaikka lapsille, muutetaan joko täällä tai toiseen kaupunkiin, suunnitellaan soittotunteja ja uimakouluja ja ennen kaikkea yritetään kaiken kiireen keskellä muistaa se kullanarvoinen lause, että "minun arkeni on jonkun lapsuus".





lauantai 23. tammikuuta 2016

8kk.

Kahdeksankuinen. Melkein vuoden jo! Ja ihan oikeasti - vastahan se syntyi!

Kahdeksankuisella on mittaa 70cm ja 8.6kg. Lähes täsmälleen samat mitat kuin Kirpulla samanikäisenä. Päänympärystää myöden.

Ei vielä konttaa, mutta ryömii hurjaa vauhtia, toinen käsi koukussa, toinen suorana. Istuu tukevasti ja on todistettavasti pari kertaa saanut itse itsensä istuma-asentoon. Löytynyt myös polviseisonnasta pinnasängyn reunaa vasten. Hakeutuu välillä kokeilevasti konttausasentoon, mutta tavoitteellinen eteneminen vaatii toimivaksi havaitut työkalut, joten eteneminen tapahtuu siis ryömien. Ryömisi sitten senkin edestä. Ihan mihin tahansa.

Syö paremmin kuin isoveljensä aikanaan. Mutta juuri kun tämän lapsen kohdalla ajattelin olla sortumatta mihinkään sormiruokailuihin, on juuri tämä yksilö viime aikoina antanut hyvin vahvoja viitteitä siitä, että soseiden aika on ohi. Syötäväksi kelpaa lähinnä omin sormin suuhun viety. Sen turvin onneksi vielä vähän sosemaisempikin tavara. Jos pitäisi valita lempiruoka, sanoisin porkkanasose. Sormiruoista mieluisinta tuntuvat tällä hetkellä olevan sitrushedelmät. Hampaita on tullut kaksi alaleukaan, ja näillä terävillä talttahampailla taitavasti veistelläänkin joko appelssiininlohkoja tai äidin leukaa.

Ei edelleenkään malta päivisin keskittyä rintaruokintaan, mutta syö senkin edestä öisin. Kukaan ei jaksa edes ajatella mitään ylvieroituksia tai unikouluja.

Kiinnostavinta tällä hetkellä ovat puhelimet ja hammasharjat. Nämä saavat useimmiten herpaantumattoman huomion ja pelottavan päättäväisen liikehdinnän tavoiteltua esinettä kohden. Rakastaa rummuttamista ja muita ääniä tuottavia asioita. Tuottaa myös itse runsaasti ääntä juttelemalla (maama-määmä, paapa-pääpä) ja kiljahtelemalla. Takuuvarma kiljahtelun aiheuttaja on hetkeksi näköpiirin ulkopuolelle kadonneen isoveljen paluu.

On kodin ulkopuolella usein kovin vakavan ja tuumivan oloinen, mutta repeää useimmiten riemuun jo kotirappusissa. Kotona onkin sitten yhtä hymyä ja hihkumista. Meidän rakas! ♡

Pikkusiskon osa.

Jotenkin aavistelen, että tätä joudun vielä tulevaisuudessa pyytelemään anteeksi. Anteeksi, etten sinun lapsuudessasi kirjoittanut niin paljon kaikkea muistiin! Anteeksi, että sinulle ei ole jäänyt niin paljon muistoksi todisteita varhaislapsuudestasi kuin isoveljellesi.

Kirjoittamisen sijaan olen ihan täysin hurahtanut tuijotteluun. Arki on pitkälti samaa kuin Kirpun kanssa, (vaikka todellisuudessa ei yhtään - yhtä arkista silti), mutta ehkä ensimmäisen vauvavuoden ohikiirehtimisestä säikähtäneenä olen oppinut katselemaan Pikkusiskoa kuin harvinaista taideteosta, jonka saa nähdä vain kerran elämässään. Tuijottelen nukkuvaa vauvaa, ruokailevaa vauvaa, leikkivää vauvaa. Vauvaa isänsä sylissä, isoveljensä paijattavana, omilla käsivarsillani. Ryömimässä, istumassa, makoilemassa.

Ja voi, mikä taideteos hän oikeasti onkaan! Niin ihana, että sydäntä särkee! Tarkkaileva katse, tähtinä tuikkivat siniset silmät, niin avoin ja rajaton hymy. Vahvat kädet, jotka kiskovat hiuksia juurineen päästä, taputtavat naaman lyttyyn ja puristavat hedelmänpalat mehuksi. Jalat, jotka eivät malta olla hetkeäkään paikallaan, vaan polkevat ilmassakin syliin nostettaessa tai syliä vaihdettaessa. Ilosta ja innostuksesta kiljahteleva ääni.

Ja mikä päättäväisyys! Jos tästä vauva-ajan tahdonvoimasta säilyy hippunenkaan, luulen hänen pääsevän elämässään vielä pitkälle.

Niinpä niin. En muista tänään, mitä eilen sinulle syötin. Ehkä parsakaalia ja päärynää. Tai tofua ja mangososetta. En muista, nukuitko puoli vai puolitoista tuntia. Montako kertaa vaihdoin vaipan. Kuinka monta kertaa heräsimme yöllä. Mutta toivottavasti muistan tästä ikuisuuteen sinun ihanat pulleat kätesi kaulallani, sinun päättäväisen ryömimisesi kohti syliäni, korvia särkevät ilonkiljahdukset, ja sen vastustamattoman hymyn, joka kasvoillesi leviää aina, kun katseemme kohtaavat.

sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Puolivuotias!

Pikkusisko on salaa kasvanut puolivuotiaaksi. Tai no, nyt jo viikon päälle, koska äiti on vähän väsynyt. Kaikki oletukset ja odotukset on heitetty romukoppaan, hän kasvaa ja kehittyy ihan omaa vauhtiaan.

Puolivuotiaalla oli mittaa neuvolassa vain 67.3 cm. Komea pituuskasvu laski nollan alle kuin lehmän häntä. Rauhoittelin itseäni, että niinhän siinä usein tässä vaiheessa käy, ja samalla syyttelin itseäni liian sattumanvaraisesta kiinteiden syöttämisestä. Niitähän meillä on siis syöty jo nelikuisesta, mutta koska mitään varsinaista tarvetta ei ole ollut, olemme tutustuneet ruokiin todella rauhassa ja ihan fiilispohjalta. Eikä lapsi nytkään siis ravinnotta ollut jäänyt, painoa oli tullut mukavat puoli kiloa lisää, ja leuan alla kasvavasta elintasotaskusta päätellen Pikkusiskolla on vain jonkinlainen massakausi menossa. Varsi tulee varmaan mukulan perässä. Heh.

Puolivuotisneuvola oli kyllä huonon pituuskasvun lisäksi muutenkin kertakaikkisen masentava käynti. Edellisenä yönä puhjennut flunssa oli kai vienyt kaiken vedon vauvasta, joka kölliskeli kyllä tyytyväisenä lattialla, ja vähän kääntyi napansa ympärillä, mutta ei jaksanut kiinnostua mistään terveydenhoitajan houkutteluleluista. Samaisesta flunssasta johtuen oma olo oli aika jyrän alle jäänyt, ja kokonaisten lauseiden muodostaminenkin tuntui haastavalta. Vähän huvitti terveydenhoitajan kovin irralliseksi jäänyt "saatko sä sitten itse missään välissä nukuttua?", kysymys, johon ei tullut mitään jatkoehdotuksia, vaikka vastaus olikin "no enhän mä oikeastaan saa". Mitäpä siihen toisaalta vastaisikaan, kun mitään vastauksia ei ole.

Puolivuotias Pikkusisko:

  • on maailman hurmaavin pullaposki. Posket ovat kuin pullataikinan palaset, joita tekee koko ajan mieli pussailla.
  • on erittäin tavoitteellinen lapsi, erityisesti asioiden tavoittelun suhteen. Kaukanakin sijaitsevat objektit päätyvät useimmiten pieniin käsiin ihan yllättäen, vaikkei varsinaista liikehdintää vielä esiinnykään.
  • löytyy useimmiten lattialta mahaltaan, kaikki raajat ilmassa, ns. lentokoneasennossa sätkimässä. Jonain päivänä hän ehkä oivaltaa, että ihmistä ei vain ole luotu liikkumaan linnun lailla.
  • tavoitteellisuuteen liittyen omistaa mahtavan tiukan tartuntaotteen. Ote on sitä luokkaa, että "ken tähän joutuu, saa kaiken toivon heittää". Useimmiten nyrkkiin päätyy kaikki käsien ulottuville asettuva.
  • ei vielä konttaa, eikä juuri ryömikään. Pyörii kyllä sekä napansa että akselinsa ympäri ja etenee tällä mekanismilla useita metrejä. Uusimpana etenemismuotona on sitterissä liikkuminen sitä heiluttamalla. 
  • rakastaa isoveljeään täysin rinnoin, ja osoittaa sen sätkimällä, huitomalla, hihkumalla ja räkättämällä aina veljen viihdytystuokioita katsellessaan.
  • jokeltelee paljon enemmän sanoja muistuttavia äänteitä kuin isoveljensä aikanaan. 
  • vihaa nenän pyyhkimistä
  • on kiitollinen syötettävä. Sormiruokailut on jätetty maissinaksuja lukuun ottamatta vielä odottamaan, mutta soseita syö oikein mielellään. 
  • syö yhtä huonosti tuttipullosta kuin isoveljensä. Tästä voimme kiittää ainoastaan laiskaa harjoittelua, koska pullosta syöminen sujui aikaisemmin jo oikein mainiosti. 




maanantai 23. marraskuuta 2015

Kehu äiti päivässä.

Kirpun kerhossa järjestettiin jonkinlainen pakollinen, varhaiskasvatussuunnitelmaan kuuluva vanhempainvartti. Sisältönä Kirpun mietteitä kerhosta, vanhempien ajatuksia sekä ohjaajien näkemyksiä Kirpusta kerholaisena.

Keskustelun sisältö oli kaikin puolin positiivista, niin kuin nyt voi odottaakin. Kuulimme, että Kirppu on reipas kerholainen, jonka vahvuuksia ovat rikas mielikuvitusmaailma lukuisine leikkirooleineen, sekä musikaalisuus. Muskaritausta kuulemma näkyy. Kirppu on ohjaajien mukaan myös reipas ja sinnikäs pukemaan vaatteita (kerhossa vaihdellaan ulko- ja sisäliikuntavälineiden välillä, ystävällinen kaikille ja kaikkien kanssa toimeen tuleva.

Vaikka mitään edellämainituista emme voi laskea omaksi ansioksemme (no tietty muskariin kuljetuksen sekä mielikuvituselämää varmasti rikastuttaneiden kirjojen lukemisen), niin silti keskustelusta jäi todella hyvä ja positiivisella tavalla ylpeä mieli omasta lapsestaan. Olen toki ollut ylpeä Kirpusta ennen kerhokeskusteluakin; meillä asuu aivan upea, fiksu ja hauska kolmevuotias, mutta jotenkin teki vain hyvää kuulla ne jonkun muun sanomana.

Koskan pidän perheemme vuorovaikutus- kiintymys- ja mitä tahansa perhelehdissä koskaan mainittuja suhteita vähintäänkin keskivertaisina tai parempina, ja silti koen niin voimakkaasti positiivisena lapsestani saadun positiivisen palautteen, voisin kuvitella, että vähän huonommillakin suhteilla varustetun perheen elämässä moiset kehumistuokiot tekisivät älyttömän hyvää. Välillä törmää vanhempiin, joille suorastaan toivoisi jonkun ammattikasvattajan vähän kehuvan heidän lapsiaan, jotta nämä itsekin näkisivät lapsissaan edes jotain positiivista. Varmasti jonkinlainen ylpeys kuultaa jokaisen vanhempi-lapsi -suhteen taustalla, mutta voi olla, että ympäristön antama negatiivinen palaute onnistuu sellaisen helposti hämärtämäänkin. Yksi vartin kehutuokio vaikka neljännesvuosittain voisi palauttaa mieleen, että jokaisessa lapsessa ihan aidosti asuu onnistumisen siemen - aina siihen asti, että ympäristö sen onnistuu routimaan pois.

maanantai 2. marraskuuta 2015

Tule tule hyvä hammas.

Pikkusiskon kuukausipäivät seuraavat toisiaan samalla intensiteetillä kuin voisi kuvitella Kirpun repivän kalenterista sivuja irti. Ihan hurja ajatus, että meillä on kohta jo puolivuotias!

Pikkusisko kasvaa isoveljeensä verrattuna käyrän paremmalla puolella, aika tasaisesti 2cm ja n.500g kuukaudessa. Ja molemmilla päät tasaisesti +2 -viivaa pitkin. :D Jälkimmäinen lienee yksinomaa isopäisen isän ansiota.

Pikkusisko on muutenkin ihan oma persoonallisuutensa. Kovasti muistuttaa kyllä ulkoisesti veljeään (98% luuleekin ensi näkemältä pojaksi, kiitos kekkostyylin), mutta on siinä ulkonäössäkin oma persoonallinen vivahteensa. Ja vaikka Kirppukin aikoinaan mylläsi mahassa melkoista tahtia, oli Pikkusiskon aktiivisuus siihen verrattuna ihan omaa luokkaansa. Ja ihan niin kuin väitetään, sama tahti on jatkunut mahan ulkopuolellakin. Heti kun tartuntaote löytyi, alkoivat raivoisat istumaannousuharjoitukset. Kaukalossaan istuva vauva on jotenkin koominen näky, varsinkin, kun raajat vielä välillä heiluvat holtittomasti eri suuntiin lapsen tavoitellessa jotain.

4kk kunniaksi Pikkusisko löysi kääntymisen riemun, ja nyt 5kk jälkeen löytyy vihdoin etunojakin. Alavartalo hakee kovasti jotain matomaista liikettä eteenpäin ja polvia mahan alle, mutta äidin onneksi etenevä liikehdintä on vielä aika pienimuotoista. Välillä koko pieni vartalo heilahtaa sylistä isoveljen perään sellaisella voimalla, että voisin uskoa tuon juoksevan heti, kun ensimmäistä kertaa saa jalat alleen.

Pikkusiskon lempiasioita taitaa tällä(kin) hetkellä olla isoveli. Ja päinvastoin. On vaikea kuvitella, että pikkusiskoaan voisi rakastaa niin täysin rinnoin kuin Kirppu tekee. Jopa koroke, jonka äiti osti vessaan käsien pesemistä helpottamaan, esiteltiin isille "vauvanhoitopöydälläkatsomisjakkarana". Pikkusisko saa edelleen monta kertaa päivässä ylitsevuotavia hellyydenosoituksia isoveljeltään, ja voisin kuvitella, että kylmä maailma lyö vielä joskus vasten kasvoja, kun joka ikinen aamu ei alakaan nykyisen kaltaisella suukotteluseremonialla. Kirppu myös ahkerasti valvoo perheemme lastenhoidon laatua, ja ilmaisee kritiikkinsä melko suoraan. "Kuka jätti vauvan yksin olohuoneeseen? Hassu äiti! Menepäs nyt hakemaan se!"

Neuvolassa Pikkusisko sai kehuja aurinkoisesta ja leppoisasta luonteestaan sekä sinnikyydestä. Jaksan itsekin hämmästyä vähintään neljä kertaa päivässä siitä, miten vauva voikin aina herätä hyvällä tuulella. Esikoisen kohdalla hämmästelin päinvastaista, ja pohdiskelin, onko jatkuvasti itkuisena heräävällä vauvalla kaikki hyvin. Pikkusisko sen sijaan saattaa herättyään kölliskellä hiljaa sängyssään, ja vasta pidemmän ajan päästä hihkaista hakemaan. Ja saatuaan jonkun luokseen, välähtää kasvoille niin vastustamaton hymy, että väsymys ja kiukku sulavat kyllä hetkessä pois.

Pikkusiskon ominaispiirteitä tuntuu olevan myös yksityiskohtien havaitseminen. Vaatteiden napit, heijastimet tai kuviot saavat usein vauvan jakamattoman huomion. 5kk-neuvolassa th yritti lelun avulla saada vauvan kääntymään, mutta tyyppi jäikin jumittamaan terveydenhoitajan pilkullisen paidan pariin. Ja siinä missä isoveli useimmiten samanikäisenä hihkui kaikille ja kaikille suu korvasta korvaan avoimena, on Pikkusisko muutenkin selvästi tarkkaavaisempi kaveri, jonka usein huomaa kasvot vakavina ja silmät tapittaen tarkkailevan ympärillään heiluvia ihmisiä.

Viikon teemana tuntuvat olevan ensimmäiset hampaat. Sama teema on kyllä jatkunut jo reilun kuukauden, joten diagnoosi on vielä epävarma. Jäljet äidin olkapäässä, leuassa, rinnoissa, sormissa ja missä tahansa muussa ruumiinosassa johtanevat kuitenkin kohti sylkitehdasta. Tule tule hyvä hammas. Ja nopeasti kans.

Tietoja minusta