Jotenkin aavistelen, että tätä joudun vielä tulevaisuudessa pyytelemään anteeksi. Anteeksi, etten sinun lapsuudessasi kirjoittanut niin paljon kaikkea muistiin! Anteeksi, että sinulle ei ole jäänyt niin paljon muistoksi todisteita varhaislapsuudestasi kuin isoveljellesi.
Kirjoittamisen sijaan olen ihan täysin hurahtanut tuijotteluun. Arki on pitkälti samaa kuin Kirpun kanssa, (vaikka todellisuudessa ei yhtään - yhtä arkista silti), mutta ehkä ensimmäisen vauvavuoden ohikiirehtimisestä säikähtäneenä olen oppinut katselemaan Pikkusiskoa kuin harvinaista taideteosta, jonka saa nähdä vain kerran elämässään. Tuijottelen nukkuvaa vauvaa, ruokailevaa vauvaa, leikkivää vauvaa. Vauvaa isänsä sylissä, isoveljensä paijattavana, omilla käsivarsillani. Ryömimässä, istumassa, makoilemassa.
Ja voi, mikä taideteos hän oikeasti onkaan! Niin ihana, että sydäntä särkee! Tarkkaileva katse, tähtinä tuikkivat siniset silmät, niin avoin ja rajaton hymy. Vahvat kädet, jotka kiskovat hiuksia juurineen päästä, taputtavat naaman lyttyyn ja puristavat hedelmänpalat mehuksi. Jalat, jotka eivät malta olla hetkeäkään paikallaan, vaan polkevat ilmassakin syliin nostettaessa tai syliä vaihdettaessa. Ilosta ja innostuksesta kiljahteleva ääni.
Ja mikä päättäväisyys! Jos tästä vauva-ajan tahdonvoimasta säilyy hippunenkaan, luulen hänen pääsevän elämässään vielä pitkälle.
Niinpä niin. En muista tänään, mitä eilen sinulle syötin. Ehkä parsakaalia ja päärynää. Tai tofua ja mangososetta. En muista, nukuitko puoli vai puolitoista tuntia. Montako kertaa vaihdoin vaipan. Kuinka monta kertaa heräsimme yöllä. Mutta toivottavasti muistan tästä ikuisuuteen sinun ihanat pulleat kätesi kaulallani, sinun päättäväisen ryömimisesi kohti syliäni, korvia särkevät ilonkiljahdukset, ja sen vastustamattoman hymyn, joka kasvoillesi leviää aina, kun katseemme kohtaavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti