sunnuntai 31. elokuuta 2014

Le Week-End

Matemaatikko ehti useampaankin kertaan pohtia lapsen kanssa kaksin mummolaan lähtemistä ennen kuin tuli oikeasti sellainen olo, että nyt. Nyt kokeillaan.

Omistushaluinen ja kontrollifriikki äiti kun olen, en ole aikaisemmin voinut kuvitellakaan päästäväni lasta ja miestä kaksin yön yli -reissulle. En ole koskaan joutunut huolehtimaan siitä, selviääkö Matemaatikko lapsen kanssa tai sattuuko reissussa jotain, sillä sen verran (yli)huolehtivaisesta ja pätevästä isäihmisestä on kysymys. Lähinnä molempia aikuisosapuolia on huolettanut lapsen henkinen selviäminen, kun isä ei ole kahden vuoden aikana kelvannut vielä oikein edes nukuttamaan - edes kotona. Vaan itsepä olemme tämän vuoteen toiminnallamme pedanneet, joten turha valittaa. Huolenaiheena on ollut sekin, että mummola on niin kaukana kotoa, ettei sinne noin vain lähdetä yhdeksi yöksi harjoittelemaan. Molempien mielestä on ollut myös tärkeä odottaa, että lapsi oppii ilmaisemaan itseään ja tunteitaan myös sanallisesti ennen isompia irtiottoja. On helpompi lohduttaa itkevää lasta, joka osaa itkun seasta kertoa, mikä itkettää.

No, tämän kesän ja syksyn aikana ovat planeetat asettuneet vähitellen paikoilleen. Lapsi on muodostanut äidin viikonlopputöiden aikana isäänsä paljon vahvemman ja toimivamman siteen, kun äiti onkin ollut yhden työpäivän sijaan joka viikko kaksi peräkkäistä päivää pois. Lapsi on myös oppinut haltioitumaan isäänsä olennaisesti assosioituvista asioista kuten traktorit (jyväjemmarin poikia kun on). Mummolaan oli kesälomareissulta jäänyt odottamaan kahden oikean traktorin lisäksi lapsen oma polkutraktori (syntymäpäivälahja isovanhemmilta), ihanat ja pelottavat "mulikat" (mullikat) sekä "palikat", joita traktorilla päästiin kesällä kuljettelemaan. Kun tähän soppaan lisättiin vielä setämiehen pihamaalla kasvavat omenapuut, ei omenaobsessoitunutta kaksivuotiasta tarvinnut juuri junaan houkutella. Varsinkaan, kun ne junamatkat itsessään jo houkuttivat lasta, joka pettyy hiukan joka kerta, kun matkustammekin Helsinkiin tylsästi lähijunalla pikajunan sijaan.

Viikonloppua pohjustettiin lapsen kanssa aika pitkään, juteltiin asiasta harva se päivä. Halusin varmistaa, että lapsi jollain tasolla sisäistää sen, mihin on menossa, ja että äiti ei ole tulossa mukaan. Lapsi ymmärsi ainakin verbaalisella tasolla hyvin, mitä on tapahtumassa. Totesi vain, että "äiti ei tule mukaan. Äiti tekee töitä äidin työpaikalla." Hiukan ennen lähtöä ilmeni pientä takertuvuutta ja itkeskelyä, mutta sitä nyt ilmaantuu silloinkin, kun lapsi on lähdössä vaikka lähipuistoon. Ja loppuu jotakuinkin siihen kun ovi takana sulkeutuu. Sinne siis menivät taakseen katselematta.

Ja on kuulemma ollut oikein onnistunut viikonloppu - huolimatta siitä, että mummolassa oli käynyt omenavarkaita. Navetassa oli vietetty aikaa sen verran, että taitaa pyykkikone pyörähdellä useammankin tangon tänä iltana. Traktoreita, mulikoita, syksyn satoa ja ties mitä kivaa. Äitiä kaipailtiin vasta toisena päivänä, kun lapsi oli soitellut leikkipuhelimella äidilleen ja kertonut "olevansa pettynyt ja haluavansa äidin työpaikalle". Eilen illalla oli sitten riittänyt vähän enemmänkin surua siitä, ettei äiti tule, vaikka kuinka haluaisi. Myös yöllä oli hiukan kysellyt, mutta heräillyt kuitenkin aamulla oikein pirteänä ja iloisena.

Ja mitäs äiti on sitten viikonlopun aikana tehnyt? Ennakkoon suunnittelin olevani molemmat päivät töissä, lukevani illat ensi viikon tenttiin ja lopun aikaa itkeväni silmät päästä ikävääni. Sen sijaan olenkin ollut sairaslomalla koko viikonlopun, käynyt silti hiukan shoppailemassa, leffassa, koiran kanssa lenkillä sen seitsemän kertaa, ja loppu ajan lähinnä dataillut taukoamattomasta rauhasta nauttien. Vähän lukenut kyllä siihen tenttiinkin. Karvakaveri on varmistanut vaelteluillaan yhtä katkonaiset yöunet kuin lapsenkin kanssa, joten univelka ei varsinaisesti ole päässyt vähentymään. Mieli on silti rauhoittunut hiljaisuudessa (tai itse valitun musiikin säestyksellä) ja vasta nyt olen tajunnut, kuinka hektistä se lapsen kanssa eläminen oikeasti onkaan. Antoisaa, mutta hengästyttävän hektistä.

Onneksi tätä taukoherkkua on luvassa jatkossakin. Tuo ihan mukavasti balanssia elämään.

maanantai 11. elokuuta 2014

Tunteiden tulva.

Täällä sitä taas istutaan junassa. Syksy tuli ihan varkain, aiheutti ennalta melkoisen määrän ahdistusta, eikä ole onnistunut vieläkään oikein vakuuttamaan.

Illalla aloitettiin pikainen valmistautuminen arkeen siirtämällä Jiin sänky vihdoin vähän kauemmas omastamme sekä kirjoittamalla isoäidille tärkeitä tietoja Jiin päivärytmistä ja muusta huomioon otettavasta. Kuten esimerkiksi sen, että päiväunet eivät saa venyä yli kahden tunnin, herätä pitää viimeistään kolmelta, eikä meillä lapsen pontevista pyynnöistä huolimatta juoda arkisin mehua. Herkut ja pitkät päikkärit, nuo isoäidin heikkoudet.

Lapsi on ennalta suhtautunut arjen alkamiseen vähintään yhtä nihkeästi kuin äitinsä. Puheet isoäidin tulemisesta ja äidin kouluun palaamisesta on kuitattu tyynellä "ei":llä. Eilinen kahvittelu isovanhempien kanssa todisti kuitenkin, että mummin syli on ihan yhtä mieluinen kuin aiemminkin. Kaikesta huolimatta.

Kaksivuotispäivä toi muuten mukanaan melkoisen puhetulvan. On Jii siihen astikin puhunut paljon, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että heräämisen ja nukahtamisen välissä ainoat hiljaiset hetket ovat silloin kun suu on täynnä ruokaa. "Äitii! Kuule!", ja jos et kuule, tarttuvat pienet kädet tiukasti pään sivuille ja kääntävät kasvot tiukasti katsomaan puhujaa. Osansa saavat myös naapurit, kaupan kassat sekä satunnaiset ohikulkijat. Naapurustossa ei liene enää montaakaan,  joka ei tietäisi, mitä Jiin äiti tekee työkseen,  ja että "äitin työpaakalla on ikioma paloauto!".

Myös tunne-elämän tulkinta on ottanut ison harppauksen puhetulvan myötä. Aiemmin Jii sanallisti surujaan lähinnä kertomalla jälkikäteen,  että "Jii ikki kovaa,  äiti (ei) tullut!". Nykyään lapsi osaa kertoa jo vähän tarkemmin, että "Jiitä tuututti" tai "haamitti", kun isi oli niin tyhmä, että pisti esimerkiksi veitset jonnekin pienten käsien ulottumattomiin. Ja jos äiti tyhmyyttään joskus vähän ärähtää lapselle, toteaa Jii sydäntä särkevästi, että "menen pois. Olen pahoillani."
Äidin pieni marttyyri. <3

keskiviikko 6. elokuuta 2014

Yks kaks.

Kaksivuotiasta tuli juhlittua pitkään ja hartaasti. Ensin silloin varsinaisena syntymäpäivänä oman pienen perheemme kesken, ja sitten vielä seuraavana viikonloppuna perjantaista sunnuntaihin joka päivä jonkunlaisella porukalla. Pienessä asunnossa on hyvätkin puolensa, mutta mikään niistä ei kyllä liity juhlien järjestämiseen. Ensi vuoden juhlia ajatellen täytyykin muistaa tämä: vähemmän on enemmän. Erityisesti koristeissa. Ja tämä: huippuhyviä kakkuja saa kätevästi valmiina suhteellisen edullisestikin. Esimerkiksi kakkugalleriasta. Hyvästi edellisen yön itkupotkuraivarit lässähtäneen kakun parissa.

Tänä vuonna Jii jo ihan vähän ymmärsikin juhliensa päälle. Tarjoiluja arvostettiin erityisesti pienen simasuun toimesta, mutta kohteliaasti lapsi kuunteli myös onnittelulaulut, kiitti lahjoista (kolmevuotiasta kummityttöä kiitettiin jopa oikein kohteliaasti kumarruksen kera) ja jaksoi muutenkin juhlia kaikin puolin maltillisesti vierasmäärästä huolimatta.

Kaksivuotiaalle oli jo suhteellisen hankala keksiä mitään lahjatoiveita, mutta toiveista tai niiden puuttumisesta huolimatta lapsi sai kyllä hurjan kivoja lahjoja. Kaivinkoneen, lintukirjan, ensimmäisen oikean maatila-pelin, kassakoneen, Myyrä-hakan, supersöpön kettulätsän, potkuauton, uudet lakanat, kauko-ohjattavan junan, Koiramäen seitsemän veljestä ja jotain muutakin, mitä nyt en muista. Lapsella vain alkaa olla jo aikamoinen määrä leluja, enkä voi olla miettimättä, mitä sitten joskus niiden mahdollisten pienempien sisarusten kohdalla tapahtuu. Pyydetään lahjat rahalahjoituksina kehitysmaihin, kun kaikki mahdolliset kirjat ja lelut meiltä jo löytyvät?

Vielä tämä synttäreiden jälkeinen viikko saadaan höntsäillä rauhassa kaksin (ja kolmin), mutta ensi maanantaina äiti lähtee taas "pikatunalla kooluun tampeleelle, pikku kakkoten puitton lähelle". Onneksi hoitoarki sentään jatkuu tutulla mummimallilla myös tulevana vuonna. Saattaapa olla, että saamme myös pienen serkkutytön jossain vaiheessa Jiin hoitokaveriksi.



Tietoja minusta