Nytkö sitkö?

Niin sitä vain sitku-elämä päätyi hetkeksi tauolle, ja edessä on oletettavasti ainakin kuusplus-viikkoa nytku-elämää. Viikonloppua ja koulun loppumista juhlittiin vielä töiden merkeissä, mutta tänään on vihdoin ensimmäinen lomapäivä. Tähän mennessä se on tarkoittanut heräämistä puoli kymmeneltä puoli viiden sijaan, leppoisaa lompsimista hurttien kanssa, keittiön pöydän, sohvan, nojatuolin ja sängyn välillä kiertelyä, kesken jääneiden lehtien loppuun lukemista, koirien rapsuttelua, kirsikkakekoa ja mahtavaa "mitähän sitä sitten tekisi - jos ei vaikka mitään" -pohdiskelua. Näköjään tuli myös lupauduttua töihin keskiviikoksi ja torstaiksi.

No, käväistiin sentään neuvolassakin aamupäivän iloksi. Vastassa oli jälleen uusi terveydenhoitaja, mutta koska sitä niin sanottua omahoitajaakin on nähty vasta kerran, en jaksanut sen kummemmin asiasta stressata. Toivoin vain, ettei tämä tämänpäiväinen olisi se painovouhottaja, eikä se sitten onneksi ollutkaan. Eikä sillä, painoa oli viime kerrasta tullut huimat +50g/vko, mikä oli ilmeisesti niin vähän, ettei tämänkertainen th nähnyt asiakseen kommentoida painosta mitään. En hennonut sitten sanoa, että kotivaa'an mukaan painonlisäys on kyllä ollut aavistuksen suurempi. Sen sijaan juhlistin tätä kuvitteellista lukemaa heti neuvolan jälkeen mansikkaeskimolla ja pussillisella kirsikoita.

Hemppa oli noussut omiin tuttuihin lukemiinsa (105 > 137), mikä sai th:n epäilemään kollegansa näytteenottokykyjä. Henkilökohtaisesti olisin ollut valmis epäilemään vähän muitakin kykyjä, mutta en sitten osallistunut keskusteluun kuin mielessäni. Verenpaineet sen sijaan olivat jälleen ensimmäisellä kerralla neuvolatasoa, mutta jo parin minuutin istuskelun jälkeen huomattavasti inhimillisemmät. Kotiarvoihin ei näköjään neuvolassa enää päästä, mutta onneksi oma arviointikyky ja kotimittaukset sulkevat turhat huolenaiheet sen osalta.

Nysä puolestaan on mitä ilmeisimmin ottanut varaslähdön maailmaan tulonsa suhteen ja kiinnittynyt jo kohtuullisen tukevasti kohdun suulle. Viimeiset pari viikkoa liikehdintä onkin ollut enimmäkseen akselinsa ympäri pyörähtelevää peppua, ja hentoisten potkujen sijaan tuntemukset mahan seudulla ovat muistuttaneet noin viiden richterin voimakkuudella jyrähteleviä mannerlaattoja. Neuvolassa ei kuitenkaan sykkeen lisäksi saatu todistettua liikehdinnän aktiivisuutta, mutta th:lle riitti sykkeen vaihtelu pienimuotoisen mahan hölskyttelyn seurauksena. Heti tutkimuspöydältä noustessa maha kuitenkin tärähteli entiseen malliinsa. Ei nyt vain mitä ilmeisimmin huvittanut esiintyä julkisesti.

Aivopähkinä

Loman kunniaksi voi heittää aivot hetkeksi narikkaan ja keskittyä hauskanpitoon. Koska neuvolan punnitus on edelleen edessä (neuvolantäti oli torstaina sairaana), täytyy tyytyä verbaaliseen iloitteluun blogihaasteen merkeissä.

Tarkoituksena on siis vastata edellämainitun esittämiin kysymyksiin, keksiä itse uudet ja lähettää haaste eteenpäin. Kiitos Lydakselle haasteesta.

1) Lapsuuden haaveammatti?

Ihan ensimmäinen julkilausuttu haaveammatti oli veturinkuljettaja noin kolmen vanhana. Kouluikäisenä  haaveet jakautuivat tasaisesti kolmen ammatin kesken, joita oli sitten aikuisena tarkoitus toteuttaa kaikkia. Maanantaista perjantaihin piti toimia opettajana, lauantaisin lääkärinä ja sunnuntaisin kanttorina. Opettajaksi melkein valmistuinkin, lääkäriksi opiskelen kovaa vauhtia, mutta kanttorin haaveet eivät ole kyllä kestäneet ajan hammasta. Ei sillä kissanpolkalla kovin kummoisia kirkollisia tilaisuuksia säestettäisikään.

2) Aikuisuuden haaveammatti?

Paha vei pikkusormen ja antoi tilalle valkoisen takin. Lääkäri siis. Se, minkä alan, on toistaiseksi melko epäselvää. 

3) Sushia vai meksikolaista - jos on pakko valita?

 Sushia, ehdottomasti. Voisin luultavasti elää pelkällä sushilla, jos olisi pakko. Rrrrrrakastan. 

4) Miten saataisiin maailmaan rauha?
Taitaa rauhattomuus olla jonkinlainen entropian lisääntymisen kaltainen fysiikan laki. Rauha ehkä tulisi ja olisi, jos ihminen lakkaisi käyttäytymästä kuin eläin. Tai oikeastaan - jos ihminen käyttäytyisi kuin eläin. Tai ainakin suurin osa eläimistä.

5) Pahin addiktiosi (aineellinen tai aineeton)?
Kaikenlainen hedonismi. Hyvä ruoka, loputon laiskottelu, Matemaatikon kyljessä nyhjääminen. Mitä näitä nyt on.  

6) Oletko tyytyväinen kännykkääsi? Miksi?

Olen ja en. Nykyinen (Samsung Galaxy S) on oikein kelpo peli, josta ei salamavalon lisäksi puutu oikeastaan mitään, mitä tarvitsisin. Samalla se kuitenkin aiheuttaa ajoittaisia sarvimaisia kasvaimia otsaan esimerkiksi sammuessaan ihan itsekseen ja käynnistymällä sitten viitisen minuuttia. Kiireessä todella hyödyllinen ominaisuus.

7) Joku tärkeä oppitunti elämäsi varrelta?

Ettei omia ongelmia pidä automaattisesti erehtyä luulemaan parisuhteen ongelmiksi ja näin ollen käsitellä parisuhteen ongelmina.

8) Nimiäiset, ristiäiset, varpajaiset, vai jotain muuta? Ei lainkaan juhlia?

Kovasti täällä ristiäisiä jo suunnitellaan. Uhkailin tosin tulevaa isoäitiä, että mitään juhlia ei järjestetä, jos niiden järjestelyyn yritetään liikaa puuttua. Mutta emmä tosissani, kyllä Nysä aiotaan ihan oikeasti kastaa.

 

9) Joku taito, jota et osaa, mutta olisi ihan hitsin kiva?

Uuh. Vaikka kuinka moni. Sellonsoittotaidosta olen haaveillut vuosia. En kyllä tiedä, olisiko se hitsin kiva kenenkään muun kuin itseni mielestä, varsinkaan naapureiden. Myös laaja-alainen kielitaito olisi ihan hitsin kiva.

10) Makein ulkomainen paikka, jossa oot käynyt?

Ulkomailla on tullut matkusteltua aika vähän, mutta kaikista kaukokohteista henkeä salpaavimmat näkymät lienee nähty Aeginan saaren vuorenrinteillä ajelehtiessa. Jyrkät rinteet, kapeat ajoväylät, molemmin puolin vihannat oliivilehdot, tiellä monikymmenpäinen lammaslauma, pään päällä sinistäkin sinisempi taivas ja kuumana porottava keskipäivän aurinko. Ei hassumpaa. 

11) Jos lähtisit juoksemaan maratonia ja saisit kuunnella tasan yhtä biisiä koko sen 42km, niin mikä biisi se olis?
Mahdollisesti jokin neljäkymmentäviisi minuuttia kestävä ramppapamppa, esim. Sibeliukselta, josta ei loppuun päästyään muistaisi enää alkua. Saman kappaleen toistuva kuuntelu toisaalta herättää välillä niin suurta aggressiota, että ehkä sen agren voimalla pinkoisi sen maratoninkin kevyesti..mikä tahansa nova-renkutus voisi siis toimia tässä metodissa. Tai sitten pelkkä hiljaisuus. 

Omilla kysymyksilläni haastan vaikkapa Marikan ja Z.V:n. Ja mikäli haasteeseen tartutte, niin tässäpä teille pohdittavaa:

1. Mistä pidät itsessäsi eniten?
2. Teetä, kahvia, kaakaota vai ei mitään edellä mainituista?
3. Mikä on turhin asia, mihin käytät aikaa?
4. Mihin haluaisit käyttää enemmän aikaa?
5. Juna vai bussi?
6. Lastenkirjasuosikkisi?
7. Onko isopandan suojelemisessa mitään järkeä?
8. Onko nykyinen paavi kuvien perusteella mielestäsi sympaattinen papparainen vai pahan ruumiillistuma?
9. Eväiden merkitys retkellä?
10. Elämän tarkoitus? 42 vai jotain ihan muuta?
11. Parasta kuluneella viikolla?

Homsantuu täällä hei.

Puhelimen kalenteri sanoi, että tänään olisi neuvola. Neuvolakorttiin sen sijaan oli omin kätösin raapustettu ajankohdaksi vasta torstai. Tajusin epäsuhdan noin 09.05 tänään aamulla. Se mahdollinen aika oli varattu varttia vaille kymmeneksi.

Sitä voisi äkkiseltään kuvitella, että tällaisessa ongelmallisessa tilanteessa olisi mahdollisuus vaikkapa pirauttaa neuvolaan ja kysäistä, josko paikalle olisi saavuttava puolen tunnin päästä vai vasta kahden päivän kuluttua. Valitettavasti neuvolatädin puhelinaika on arkisin 12-13, minkä ulkopuolella puhelu ohjautuu kunnan kypsyneeseen puhelinvaihteeseen, josta kerrotaan, että neuvolatädin puhelinaika on arkisin 12-13. Neuvolan toimisto sen sijaan palvelee ajanvarausasioissa - arkisin kello 8-9. Tämän ajan ulkopuolella vastaaja kertoo neuvolatädin puhelinajan olevan arkisin 12-13 ja ajanvarausasioiden hoituvan arkisin 8-9. Kiitos hei.

No ei kait siinä. Neuvola on onneksi melkein naapurissa, joten ei ollut ongelma eikä mikään kävellä paikan päälle tiedustelemaan asiaa. Tuli vain mieleen, että kun silloin alkuaikoina kovasti kehotettiin soittamaan heti, jos tulee pienintäkin kysyttävää tai huolta, niin täytyy sanoa, että aika säntillisiä nämä (muut) täkäläiset odottajat, jos ne kykenevät optimoimaan huolensa ja kysyttävänsä arkipäiviksi kello kahdentoista ja kolmentoista välille.

Niin, ja torstainahan se neuvola-aika sitten kuitenkin oli.

9 viikkoa, 68 päivää, 1632 tuntia, 97920 minuuttia, 5875200 sekuntia

Odotuskalkulaattori taisi hormonihuuruissaan hypähdellä hieman todellisuutta nopeammin, sillä vaikka 38 viikkoista toki pidetään täysiaikaisena, määritellään raskauden keskimääräiseksi kestoksi kuitenkin 40 viikkoa viimeisimpien kuukautisten alkamispäivästä laskien. En tiedä, mistä tämä 38 viikkoa lasketun ajan mittarina on juurtunut mieleen. Ehkä niiltä ala-asteen biologian tunneilta, joilla opetettiin ihmisen raskauden kestävän yhdeksän kuukautta (36 viikkoa). Tämä yhdistettynä siihen mystiseen kahteen viikkoon viimeisimpien kuukautisten alkamispäivästä hedelmöitykseen tuottaisi sitten oikein nätisti 38 viikkoa täysiaikaiselle lapselle.

Oli miten oli, en käsitä, mistä tämä yhdeksän kuukauden odotuspropanganda on saanut alkunsa, jos täysiaikainen on kerran ennemminkin 40 viikkoa kuin 36 viikkoa? Neljäkymmentä kun keskimääräisellä kuukausien viikkomäärällä jaettuna tuottaisi ainakin oman laskuoppini mukaan kymmenen kuukauden odotusajan. Mitähän minä en nyt tajua?

29+6 tai 30+1

Jossain vaiheessa kuluneet viikot olivat huomattavasti merkityksellisempiä kuin nykyään. Ensimmäiseltä kolmannekselta toiselle, puoleen väliin ja niin edelleen. Lopulta en tainnut kunnolla edes huomata sitä viimeiselle kolmannekselle siirtymistä. Tänään kasassa on kuitenkin päivää vaille kolmekymmentä viikkoa tai sitten - laskijasta riippuen - päivän yli kolmekymmentä viikkoa. Neuvolan mukaan mennään kolkytplus-viikoissa, oman logiikan mukaan vielä kaksysissä. Koskaan en ole ymmärtänyt tätä laskumenetelmää, eikä sitä kukaan ole vielä onnistunut kunnolla selittämään, mutta omat viikkoni päivittyvät joka tapauksessa aina lauantaisin. Laskettu aika sen sijaan on määräytynyt neuvolan laskuopin mukaan. Ja siihen laskettuun aikaanhan olisi siis noin kahdeksan viikkoa. Aika hurjan vähän.

Vaikka toisaalta uutta perheenjäsentä odotetaan jo malttamattomina, tuntuvat edessä olevat noin kahdeksan viikkoa kultaakin kalliimmalta vapaa-ajalta, jonka kulutan mieluusti ihan vain itse ja itseeni. Viikon päästä päätän opiskeluni tältä keväältä - ja samalla tältä vuodelta, vähän ensi vuodeltakin. Töissä olen sopinut käyväni vointini mukaan kerran viikossa tai miten sitten ikinä haluankin niin kauan kuin haluan. Kaikki muut pakolliset työt on tältä erää tehty, joten käytännössä olen ensimmäistä kertaa vuosiin tilanteessa, jossa voin pitää sellaista lomaa, jota eivät varjosta tekemättömät työt. Koska mitään tekemättömiä töitä ei ole. Viimeiset kymmenen vuotta olen opiskellut, käynyt töissä tai opiskellut ja käynyt töissä. Opiskelujen osalta on useimmiten kesäisinkin ollut joku projekti työn alla, joten jos töiden suhteen on sattunutkin vapaapäivä, olisi sen aina ainakin teoriassa voinut käyttää niihin opintoihin. Vapaapäiviä ovat siis aina varjostaneet joko työt tai tekemättömät työt.

Mutta nyt. Reilun viikon päästä herättyäni (herätyskellokin pääsee kesälomalle) voin halutessani koko loppupäivän vaikka kaivella olematonta napaani ilman syyllisyydentuntoa. Siirtää tavaran päivässä ja ajatella, että huomenna sitten lisää, jos ei tänään enempää jaksakaan. Tai ehkä ei huomennakaan, jos ei silloin siltä tunnu. Mikä outo ajatus. Miltähän se mahtaa tuntua? Tämänhetkisenä hypoteesina on kyllästyminen alle viikossa, mutta ehkä senkin voi ajatella kiinnostavaksi uudeksi tuttavuudeksi. Ja sitten voikin jo kehitellä jonkun lyhyen projektin päiviä piristämään.

Lopuksi vielä masu 29+6 (tai 30+1):

Äitejä ja valeäitejä

Edellisessä kirjoituksessa mainittu ystäväni pääsi juhlimaan ensimmäistä äitienpäiväänsä kuin varkain ja muutama muukin ystävä on niin ikään saanut tänään kakkunsa ja muut äitienpäivämuistamiset osakseen. Tuntuu hurjalta ajatella, että vuoden päästä myös minä olen (toivottavasti) jonkun äiti. ÄI-TI. Jotenkin mahdotonta edes kuvitella.

Yksi äidiksi tulemisen riemuista on edessä siintävä välivuosi. Opiskelijana ja vain osa-aikaisesti töissä käyvänä äitiyspäivärahan määrä on lähtökohtaisesti sieltä asteikon alapäästä, ja asian parantamiseksi edes minimaalisesti olen yrittänyt nyt viime aikoina tehdä töitä tavallista enemmän. Päivärahaluokasta toiseen siirtyminen kun on tällä hetkellä hyvin pienestä kiinni. Tämä(kin) äitienpäivä vietettiin siis töissä, ja omaa äitiä käytiin juhlimassa ennakkoon jo eilen. Äitienpäiväreissulta saatiinkin sitten tuliaisiksi kaksi vatsavaivaista koiraa, jotka onnistuneesti jatkoivat viime päivien huonosti nukkumisen perinnettä herättämällä yön aikana kahdesti pihalle. Ja jos koirat eivät koko yötä valvottaneetkaan, niin allergiaoireet huolehtivat lopusta. Lopputuloksena on työpäivän ja kolmen yön valvomisen jäljiltä kovasti uupunut tuleva äiti.

Äideistä valeäiteihin. Nuorempi koirista oli ilmeisesti pienessä mielessään päättänyt, että "jos sinä niin kyllä minäkin", minkä seurauksena kotiamme koristaa kahden vatsavaivoista kärsivän koiran sijaan yksi vatsavaivainen sekä yksi vatsavaivainen ja valeraskautunut narttu. Valitettavasti tämä pieni hormonihyrrä ei koskaan tule kokemaan todellista äitiyden riemua, sillä sterilointiaika on suunnitelmissa heti kesäloman aluksi. On se vaan niin epäreilua.

Odottavan aika on pitkä

Viime kerralla neuvolassa vastasin th:n perinteiseen "no, miten on mennyt" -kysymykseen mainitsemalla, että muutama yönä oli tullut nukuttua liian vähän. Th arveli suoralta kädeltä huonosti nukkumisen johtuvan hormoneista, jotka kuulemma näillä main alkavat valmistella tulevaa äitiä yöheräilyyn. Mielessäni arvelin kuitenkin herätyskellon olevan suurempi syyllinen - se kun nyt vain oli sattunut herättämään muutamana aamuna nukkumaanmenoon nähden aivan liian aikaisin.

Parin viime yön unettomuuden voisin kuitenkin lähes suorilta käsin kirjata tuon paljon mainostetun hormonit-hirviön alle. Hyvän ystäväni esikoinen antoi nimittäin odotuttaa itseään puolisentoista viikkoa ohi lasketun ajan, ja sai tuntemaan suurta sympatiaa enenevissä määrin kärsimättömäksi käyviä vanhempia kohtaan. Eräänä yönä uniminäni sitten oli riittävän vakuuttunut siitä, että vauva on syntymässä hetkellä minä hyvänsä, ja sai minut heräämään noin tunnin välein puhelinta tarkastamaan. Ei tullut vauva vielä silloin, mutta jo seuraavana iltapäivänä sain kuitenkin viestin synnytyksen käynnistymisestä. Illalla nukkumaan mennessäni yritin kovasti orientoida uniminääni siihen, ettei tästä syntymän ihmeestä ole välttämätöntä tietää reaaliaikaisesti, vaan että voisin oikein mainiosti nukkua aamuun asti ja päivittää kuulumiset vasta sitten. Esikoistaan synnyttävää ystävääni kovasti sympannut uniminäni oli kuitenkin eri mieltä, ja niinpä myös viime yö valvottiin kuulumisia odotellen. Epätoivoisen torkkumisyrityksen jälkeen päädyin lopulta aamuyöstä viestittelemään tuoreen isän kanssa - ja loppuyön valvoinkin sitten silkkaa onnellisuuttani. No toki vähän myös nälkääni, kun en valvomisesta huolimatta jaksanut nousta syömään.

Kai tämä lähestyvä (kyllä se sieltä tosiaan lähestyy) oma synnytykseni sai sitten eläytymään toisen tuskaiseen malttamattomuuteen ja lopulta iltapäivästä aamuyöhön vierähtäneeseen synnytykseen keskimääräistä suuremmalla intensiteetillä. Puoliunisena koin ymmärtäväni jonkin ohikiitävän aavistuksen verran siitä muutoksen suuruudesta, jonka pieni lapsi syntymällään perheelleen tuottaa. Ja täytyy tunnustaa, että heti helpotuksen ja onnen tunteiden jälkeen tunneskaalaani iski myös pieni malttamattomuuden poikanen - olisipa pian jo se oma nyytti kainalossa.

28+4

Väsyttää.

Olen aika varma, että tämä väsymys alkoi samalla hetkellä, kun kuulin neuvolassa hempan laskeneen pohjalukemiinsa. Siihen asti olin niin energinen ettei mitään rajaa. Sen jälkeen elämä on ollut nukahtelua milloin luentosaliin, milloin junaan (muiden matkustajien iloksi voi aina vähän kuorsata), milloin koiran selän päälle sohvalle. Välillä on iltalenkilläkin sellainen olo, että jos nyt vähän nojaisin tuohon lyhtypylvääseen, niin saattaisin vaikka nukahtaa siihen.

No, hempan lisäksi oman osansa tekevät syystä tai toisesta lyhyeksi jääneet yöunet. Vaikka vuorokaudessa on tunteja aina aika vakiomäärä, tuntuu silti teoriassa mahdottomalta sovittaa yhteen sekä sopivissa määrin nukkuminen että 05.30 lähtevä aamujuna. Muutama tällainen aamu peräjälkeen, ja kas, siinä onkin univelkaa jo viikon tarpeiksi. Näitä paikkaillaan sitten enemmän tai vähemmän vapaaehtoisesti yllämainituilla tavoilla.

Nyt on viikon verran tehostettua rautakuuria takana. Ensi viikolla ajattelin käydä vilkaisemassa tuloksia koululla, seuraava neuvola onkin siitä viikon päästä. Samalla viikolla alkaakin jo kesäloma, jolloin voin hyvällä omallatunnolla ympäripyöreiden yöunien päälle vetäistä vaikka kolmet päikkärit kenenkään kärsimättä. Varsinkin, jos valikoin pään alle koiran sijaan ihan oikean tyynyn.

---

Hämmästelin eilen matemaatikolle sitä, kuinka aktiiviseksi Nysä tuntuu yltyvän aina luennoilla. Oma keskittymiseni herpaantuu helposti, kun katse nauliutuu jatkuvalla syötöllä tärähtelevään kumpuun. Oman havainnointini mukaan aktiivisuus on nimenomaan yhteydessä luennoitsijan ääneen, ei niinkään esimerkiksi paikalla istumiseen. Matemaatikon nopean hypoteesin mukaan tämä onkin ehkä perimmäinen syy siihen, miksi nimenomaan äitien koulutus korreloi lasten oppimishalukkuuden kanssa.

Minkä nuorena oppii - ja niin edelleen.

27+4

Tulipa käväistyä taas neuvolassa, tällä kertaa lääkärin vastaanotolla. En tiedä miksi, mutta lähes jokaisesta käyntikerrasta jää jokseenkin turhautunut ja kettuuntunut olo. Vika lienee kyllä kuluttajassa, ei palveluntarjoajassa, mutta se ei muuta asiaa eikä oloa.

Tällä kertaa ketutuksen aiheet alkoivat heti alusta. Matemaatikko ei päässyt vastaanotolle mukaan sen myöhäisen ajankohdan takia (ei se olisi siellä mitään kyllä tehnytkään). Perille päästyäni en tiennyt, kuuluuko virtsanäytteen anto pelkästään th-vastaanotoille vai myös lääkärikäynneille, ja kun mitään vastaanottoa tai muuta vastaavaa informaation lähdettä ei ole, ohjauduin täyden rakon ja masujumppaajan vaikutuksesta vessaan tyhjentämään rakkoni - antamatta näytettä. Arvelin nimittäin tiristäväni toisen mokoman tarvittaessa aika pikaisestikin. Heti sen jälkeen paikalle saapuikin terveydenhoitaja tekemään jonkinlaista alkukartoitusta ennen lääkärin vastaanottoa, ja kuulin sitten jo siinä odotushuoneessa, että se näytteen anto kuuluu todella jokaiseen käyntikertaan, myös lääkärin vastaanotoille. Kerroin ymmärtäväni yskän, mutta siitä huolimatta asia piti erikseen usean toiston jälkeen kirjoittaa asiakirjoihin asti ("Virtsanäytettä ei saatu, sillä asiakas oli käynyt vessassa juuri ennen vastaanottoa. Asiakasta on ohjattu vastaisuudessa antamaan näyte jokaisella käyntikerralla"). Heti tämän jälkeen kävin sitten antamassa sen näytteen, sillä kiitos Nysän, vessassa käynti ei ole mikään varsinainen haaste näinä päivinä. Näyte sentään oli ihan puhdas.

Seuraava murheenkryyni olikin hemppa, joka oli laskenut lisää, ollen nyt enää 105. Täytyy myöntää, että edellisen rautakuurin jälkeen en ole aloittanut uutta, vaikken pääsiäislomien ja muiden koulun puolelta tulevien esteiden vuoksi ole päässyt kontrolloimaan arvojakaan. Olen typeränä luottanut omaan vointiini, joka on sen edellisen kuurin jälkeen ollut hyvin nousujohteinen niin fyysisten kuin henkistenkin voimien osalta. Lukuun ottamatta tietysti tuota edellä mainittua univajetta. Hempan mittauksen jälkeen kävimme hämmästyttävän pitkän "arvaa mikä" -leikin terveydenhoitajan kanssa, sillä en yhtäkkiä muistanutkaan syömäni rautalääkkeen nimeä. Lopulta turhauduin ja googletin sen siinä arvauskilpailun lomassa.

Ei varmaan tarvitse mainita edes, että verenpaineet huitelivat yläilmoissa nekin. Toisin kuin kotona, jossa ovat muodostaneet oikein kauniita lukemia. Kärsin sitten jonkinasteisesta neuvolaverenpaineesta ilmeisesti. Toistomittauksella laskivat onneksi sen kymmenen yksikköä, joten mitään varsinaista huolenaihetta siitä ei syntynyt.

Edelliskerran aiheuttaman järkytyksen vuoksi olen viimeisen kuukauden kontrolloinut vähän tavallista enemmän syömisiäni. Painonnousu olikin laskenut ihan mukavalle tasolle, mutta sitä lainkaan huomioimatta th jäikin päivittelemään kokonaispainonnousua sillä intensiteetillä, että asiakkaalle välittynyt viesti oli tyyliä "sumee läski". Th epäili lääkärin lähettävän uuteen sokerirasitukseenkin ihan vain sen takia, kun sitä painoa nyt on kokonaisuudessaan tullut aika paljon. Viis siitä, että 95% siitä kokonaispainonnoususta oli kyllä jo tullut siihen edelliseen sokerirasitukseen mennessä.

Lääkäri itsessään oli ihan mukava. Pyysi jatkamaan raudansyöntiä, teki nopean sisätutkimuksen, kuunteli sydänäänet ja totesi, että hyvin menee. Vaikka kyseessä olikin lääkärikäynti, tulin lopulta viettäneeksi suurimman osan ajasta terveydenhoitajan kanssa.  No, miten vaan.