keskiviikko 4. joulukuuta 2013

Taaperomytologiaa.

Olen tässä lapsellisten aikojeni saatossa (eli kohta jo 1,5 vuotta!) joutunut muutamaan kertaan toteamaan, että lapset eivät ole yhtään sellaisia kuin luulin niiden olevan. Niistä liikkuu kaikenlaisia ihmeellisiä legendoja, joiden varaan olen luonut kuvan jonkinlaisesta standardilapsesta, mutta aina välillä joudun kuitenkin toteamaan ensin, että ei mun lapsi vaan, ja sitten myöhemmin kuulemaan, että ai ei teidänkään. Mihin esimerkiksi nää tarinat oikein perustuu?

Myytti 1: Vauva ilman tuttia ei ole vauva ollenkaan.

Johtuen ehkä omasta aktiivisesta tutinmussuttaja-ajastani, josta on jotakin hataria muistikuvia jäänyt, ajattelin ennen omaa lasta ihan oikeasti, että lapsi, joka ei syö tuttia, on jotenkin poikkeuksellinen. Vasta kun Jii ei sinnikkäästä tarjoamisesta huolimatta tuttia moneen kuukauteen huolinut, ryhdyin kartoittamaan tilannetta, ja tajusin, että tutti ei olekaan lapsen suulle luontainen jatke, vaan hämmentävän usein poikkeuksellisen suuren työn ja tuskan takana. Kai sen tutin jokunen vauva helpostikin ottaa omakseen, mutta todellakaan en siis ollut tutittomuusongelmani kanssa yksin.

Myytti 2: Pienet lapset laittavat suuhunsa ihan kaiken.

Tätä rupesin tarkemmin pohtimaan aikoinaan kummipojan 2v-synttärilahjaa etsiessäni. Olin ostamassa tyypille jonkun legopakkauksen (3+), ja mietin, imuroiko se ne legot heti henkeensä. Sitten tajusin, etten ollut juuri koskaan nähnyt sen tunkevan mitään ruokaa kummempaa suuhunsa. Eikä äitinsä mukaan kuulemma ollutkaan. Sama juttu oman lapsen kanssa. On Jii kyllä syönyt esimerkiksi kengänpohjasta kaivettua yskänpastillia, äidin turkinpippureita (like mother like son!), äidin super-salmiakkia (ei meillä normaalisti loju salmiakit pitkin poikin, mutta nämä kaksi lapsi on onnistunut käsiinsä kaivamaan) ja _kerran_  maistellut vähän hartaammin yhtä magneettia. Ottaen huomioon, kuinka monta nielemiskokoista objektia sen käsissä päivien mittaan kulkee, Jii maistelee niitä hämmentävän vähän. Siitä huolimatta tuon yhden magneettikokemuksen jälkeen valvomaton pienesineistö on kummasti kadonnut suljettujen ovien taa.

Myytti 3: 1-vuotiaat pääsevät joka paikkaan, mutta niillä ei ole yhtään järkeä päässä.

Tämä on varmasti ennen kaikkea luonnekysymys.
Jii on aikamoinen elohiiri, ja vähän kauhunsekaisin tuntein odotin kävelytaidon kehittymistä. Näin jo silmissäni kanta-asiakaskortin paikalliseen päivystykseen, ja tee-se-itse -tikkaukset kymmenettä kertaa auenneella ohimolla. Ajattelin myös, että tyyppi on jatkuvasti koirien kimpussa, ja muutenkin aina kun silmä väittää, jossain hankaluuksissa (olisinkohan kuvittelut näin, jos Jii olisikin tyttö?).

Jii on kuitenkin osoittautunut vilkkaaksi, mutta suhteellisen harkitsevaiseksi lapseksi. Vaikka joka paikkaan on hauska kiipeillä, Jii harvoin yrittää helposti uudelleen paikkaan, josta alastulo on osoittautunut haastavaksi. Tuolilta hyppimiseen olemme suoranaisesti jopa yrittäneet vähän rohkaista, mutta tällä hetkellä sekin suoritetaan ainoastaan kädestä puristaen, silmät tiukasti kiinni rutistaen. Toki sydän ilosta sykkyrällään silloinkin.

Ja eläimet. Omien karvakorvien kohtelun kanssa on tällä hetkellä tehovalvonnalle tarvetta (pakoon juokseva koira tulkitaan helposti jahtaamisleikkiä leikkiväksi kaveriksi), mutta esimerkiksi täti-ihmisen neljä kissaa saavat Jiiltä osakseen varauksetonta ihailua ja kunnioitusta. Ainakin toistaiseksi kissoja on lähestytty hyvin varoen, ja viimeksi jopa parin metrin päästä äidin suullisesti antamat ohjeet kissojen lähestymisestä sisäistettiin hyvin, ja niitä jopa noudatettiin liikuttavalla tarkkuudella.

En siis väittäisi, ettei yhtään järkeä päässä. Toki se lapsen oma päänsisäinen komentokeskus on vielä ihan rakennusvaiheessa, mutta ulkoinen ohjaus + lapsen keskittymiskyky = toisinaan hyvinkin harkitut ja hyvät ratkaisut.

Tietoja minusta