Kuherruskuukaudet ohi. Nyt tuntuu jyrkähköltä alamäeltä.
Ensimmäiset kolme kuukautta menivät todella hyvin. Vauva söi 1-2x/yö, äitiä ei väsyttänyt ja arki rullasi ihan kohtuullisen mukavasti.
Sitten lähti liukuun. Jiin kerhoinnostus vaihtui kaksi kertaa viikossa tapahtuviin kerhoitkuihin, pikkusisko lakkasi nukkumasta öisin, ja alkoi sen sijaan ruokailla jotakuinkin tauotta. Myös Jii alkoi heräillä, ja herättää nykyään vähintään kerran yössä keskustelemaan unistaan, välillä vähän äänekkämmin kuin muun perheen unessa pysyminen vaatisi.
Yöunien lisäksi pikkusisko rupesi pätkimään myös päiväuniaan. Parin tunnen torkut vaihtuivat puolen tunnin pikauniin. (Tuttua jo edelliseltä vauvavuodelta.) Valveilla ollessaan myös pikkusisko haluaisi olla koko ajan äänessä, joten seminaareissa käyminen vauvan kanssa on muuttunut astetta vaikeammaksi.
Ja isoveli. Alkoi viimein osoittaa pieniä mustasukkaisuuden merkkejä. Pikkusiskoa on kiva säikytellä, ja välillä otteet vauvan kanssa ovat jotain hellien ja vähemmän hellien tunteiden sekamelskaa. Ehkä edelliseen liittyen Jiillä alkoi myös melko kamala uhmavaihe. "Enhän tee!", "Haluan muffinssia ruoaksi nyt heti!", loputtomat uloslähtötaistelut ja se, ettei isän kanssa taas vaihteeksi voi tehdä yhtään mitään. Esimerkiksi käydä yöllä vessassa. Tai nousta aamulla katsomaan lastenohjelmia, jotta äiti ja pikkusisko saisivat vielä hetken nukkua.
Kaikki tämä yhdessä on yhtä kuin käsittämättömän väsynyt ja huono äiti. Välillä kuvittelen jonkun pienen Sinkkosen olkapäälleni puistelemaan päätään näille kasvatustaidonnäytteilleni, joista suurin osa tuntuu ajoittain perustuvan lähinnä uhkailuun. Öisin on sitten mukava kuluttaa niitä muutamia nukkumiseen säästyviä tunteja esimerkiksi järkyttävässä syyllisyydessä vellomiseen. Auttaa merkittävästi seuraavan päivän vireystilaan.
Voihan uhmaikä.
