Lasta nukuttaa / kohta silmät hän sulkee?

Vauvalan neuvokerhossa jaettiin tänään ajatuksia vauvojen nukkumisesta. Kuinkas ollakaan. Siihen mennessä meillä olikin Jiin kanssa takana sekä huonosti nukuttu yö että päikkärirytmin lässähtäminen yllättäen alkaneen muskarin takia. Kriisin ainekset ilmassa, mutta yllättäen Nappula vetelikin sikeitä samalla kun ennätysmäärä vauvoja karjui ympärillä ja perhetyöntekijä yritti epätoivoisesti sen metelin yli jutella nukkumisasioista enemmän tai vähemmän epätoivoisten äitien kanssa.

Epätoivoa tosiaan riitti. Oli paikalla toki näitä "meidän lapsi on syntymästään asti nukkunut täyspitkiä yöunia" -ihmisiäkin, mutta onneksi myös muita, joilla syödään useammin kuin kerran tai kaksi yössä. Niin paljon kuin itse haaveilinkin itseni kaltaisesta supernukkujavauvasta, on kai nyt vain hyväksyttävä, että niitä täyspitkiä yöunia ei meillä tulla nukkumaan vielä moneen kuukauteen, ja lapsen ruokarytmi on mitä on, ilman, että siihen voin juurikaan vaikuttaa. Koska oma väsymys nyt ei tunnu yksittäisiä päiviä lukuun otttamatta mitenkään ylitsepääsemättömältä, ajattelin ottaa asian suhteen jonkinlaisen zeniläisen asenteen, ja antaa asioiden rullata omalla painollaan. Mitä sitten, että oma muisti tuntuu välillä vähän brakailevan, senat menevät joskus sakaisin ja saatan ajoittain löytää itseni esimerkiksi kehumasta liikennevaloja. Vauva-arki rullailee kuitenkin ihan mukavasti, päikkärirytmi on suhteellisen hyvä ja tasainen, ja vauvan itkupotkuraivaritkin melko lailla muisto vain.

Jotenkin pitäisi silti pystyä väistämään pahimmat karikot tulevaisuuden suhteen. Ettei helppouden vuoksi totuttaisi lapsosta limukalle, kuten Matemaatikko tapaa sanoa. Esimerkiksi yhden nimeltä mainitsemattoman vauvaforumin unikoulu-keskustelusta on hyvä hakea vähän K18-tasoista matskua aiheuttamaan selkäpiitä karmivaa pelkoa siitä, miten huonosti asiat voivat olla joskus viiden kuukauden, tai vielä vaikka vuoden päästä. Koska luonnollisesti, vaikka unet nyt tässä vaiheessa ovatkin mitä ovat, kuvittelen lapsen vuoden päästä jo nukkuvan täyttä häkää kuin vanha tekijä. Tähän ei saa kommentoida mitään sarkastista tai skeptistä. Kyllä nukkuu!

No niin. Päikkärirytmin sekoittumisesta johtuen illan rytmitys on tällä hetkellä vielä tuntematon. Hyvää uskoen lähden nyt kylvettämään lapsosta. Josko se vaikka harhautuisi luulemaan, että viimeisimmistä päikkäreistä olisi aikaa enemmänkin, ja sippaisi tavoiteajassa kaikesta huolimatta. Toivossa on hyvä elää.

(väsyttää)

Ensilumen tuomasta valoisuudesta huolimatta ruudun tällä puolella on kohtuullisen harmaat fiilikset. Ei jaksa, ei pysty, ei huvita. Ainoa päivänpaiste on hoitopöydällä hekotteleva pikku-Jii, jonka hurmaava hymy saa aina hetkeksi unohtamaan sen, että äiti ei tällä hetkellä ole ainoastaan vähän väsynyt vaan totta puhuen aika sairaan väsynyt. Väsymys on vähitellen edennyt luokkaan "kokovartalopuudutus", jossa lapsen lelukaaressa roikkuvan ampiaisen heiluttaminenkin on tuntunut ajoittain haastavalta.

Ai, miksi väsyttää? No ihan kuin sitä kukaan edes miettisi. Yhden yön valvoin ihan vain omaa unettomuuttani, muut yöt ovat menneet lapsen ähinöitä ja rohinoita kuunnellessa. Nyt jo reilun viikon verran. Jii on siirtynyt kokoaikaisesta perhepedistä osa-aikaisesti omaan sänkyynsä vanhempien sängyn viereen aukeavaan pinnasänkyyn. Lapsi on siis omassa sängyssään käytännössä ihan yhtä lähellä kuin perhepedissäkin, mutta muutos tuntuu järkyttävän isolta. Toisaalta saan paremmin nukuttua kun lapsi ei potki ja viuhdo kyljessä jatkuvalla syötöllä, toisaalta nukun järkyttävän paljon huonommin, kun joudun imetystä varten kampeamaan itseni istuma-asentoon, nostamaan vauvan sängystään syliini ja syöttämään istualtani. Ja koska Jii tosiaan syö edelleen lähes minuutin tarkkuudella kahden tunnin välein, tulee lyhyeenkin yöhön aika monta herätystä. Toissayönä makuuhuoneessamme vieraili kai jonkinlainen ironiakeiju, kun lapsi nukkui omassa sängyssään, muttta äiti heräili kahden tunnin unien jälkeen noin vartin välein tarkastamaan, onko lapsen liikuskelu jo sitä luokkaa, että syömään pitäisi päästä. Harvinaista kyllä, siihen pisteeseen päädyttiin vasta neljän ja puolen tunnin unien jälkeen. Kaksi ja puoli tuntia koomailin siis turhaan saadakseni lapsen rinnalle ilman odottelusta aiheutuvaa raivaria. Time well spent.

Noh, kompensaatioksi viime yönä syötiinkin sitten tunnin välein.

Koomaa lähestyvästä olotilasta huolimatta vauva-arki alkaa saada vähitellen myös sosiaalisempia ulottuvuuksia. Vauvauinti alkaa kahden viikon päästä viiden kilon ja kolmen kuukauden rajojen ylityttyä (painoraja on toki ylitetty jo aikaa sitten), muskariinkin päästään toivottavasti piakkoin, ja arkipäivien iloksi löytyi lisäksi neuvolan vauvakerho (tai vauvalan neuvokerho, kuten väsyneenä saattaa epähuomiossa kirjoittaa), jossa voi neljän seinän sisällä, ketään ärsyttämättä, keskustella niistä päivänpolttavista vauvamietteistä, jotka eivät ketään muuta kiinnosta. Vaikkei toisten lasten ulostamistiheys tai puklumäärä kiinnostaisikaan, on lohduttavaa kuulla esimerkiksi, että kolmella viidestä osallistujasta on ongelmia joko tutin, tuttipullon tai molempien syömisen suhteen. Ja että se tuttipullo voi lakata kelpaamasta ihan tuosta noin vain, vaikka olisi asian suhteen toiminutkin vähän viisaammin kuin allekirjoittanut. Vertaistukea ja silleen.

Huono ennuste.

Blogilla tuntuu olevan huono karma, ainakin mitä tulee lapsen asioista puhumiseen. Juuri kun ehdin kirjoittaa lapsen hyvin nukutuista yöunista ja yövalvomisen vieraudesta, heti seuraavat kaksi yötä meilläkin käytännössä valvotaan. Vasta luonnosasteelle ehdin saada sen kirjoituksen, jossa olin kirjoittamassa jonkinlaisesta orastavasta päivärytmistä, kun mokomalla päivärytmillä saattoi jo heittää vesilintua. Joko tämä vauvaelämä vain on melko muutosaltista ja arvaamatonta, tai sitten positiivisista asioista kannattaisi olla ihan hiljaa.

Ja nyt kun tässä pohdiskelen asiaa, niin tuli mieleen, josko sama mahtaisi toimia toisinpäin? Jos kuvailen yksityiskohtaisesti kaiken pieleen menneen alkaen niistä epäonnisista pulloruokintakokeiluista päättyen iltakymmenestä yökahteen siirtyneisiin nukkumaanmenoaikoihin, niin olisiko meillä heti huomenna vaivatta pulloruokaileva, säntillisesti kahdeksalta silmänsä sulkeva lapsi?

Viimeiset kaksi yötä ovat olleet ehkä koko vauva-ajan raskaimmat. Puoliso toi työpaikaltaan flunssan, joka ensin miehessä itsessään muhittuaan tarttui lapseenkin. Jiin ensimmäinen flunssa. Tämä olisi ehkä niitä virstanpylväitä, joita nyt ei niin innolla odota tapahtuvaksi. Kamera esiin - nyt siltä tulee räkää! Ensimmäinen yö meni yskiessä, seuraavat kaksi käytännössä valvoessa. Lapsi taisi jonkin verran nukkuakin, äiti jälleen kerran vähän vähemmän. Nukuttamiselle omat haasteensa toi ilmeisesti vaakatasossa kurkkuun valuva räkä, joka sai lapsen välittömästi parkuen hereille. Kantoliinaan Jii nukahti normaaliin tapaansa melko vaivatta, mutta liinasta purkaminen aiheutti joko välittömän tai lähes välittömän herätyksen. Molempina iltoina nukahtaminen on tapahtunut vasta lapsen voimien loppuessa ihan kokonaan, toisena iltana äidin olkapäätä vasten, toisena sentään omaan sänkyyn. Harmi vain, että niitä voimia on sitten riittänyt sinne seuraavan päivän puolelle asti.

Noh, flunssan kanssa päästiin kuitenkin tällä erää hyvin vähällä. Lämpö ei noussut edes kuumeeksi asti, ja räkäinen yskäkin on hiipunut kiitettävää tahtia. Oma kurkku tuntuu kuitenkin tällä erää piikikkäältä kasvikunnan edustajalta, joten ensi viikon extreme-haasteena lienee lapsen hoitaminen sairaana.

Pulloruokinnan abc

Nyt on taas onnistuttu niin viimeisen päälle, että on pakko kirjoittaa muistiin nämä elämää suuremmat ohjeet. Näillä vinkeillä koulutat lapsestasi kokeneen pulloruokailijan ja varmistat sekä kallisarvoista vapaa-aikaa itsellesi että huoletonta laatuaikaa lapsen kanssa puolisollesi:

1. Viivyttele tuttipulloon tutustumista mahdollisimman pitkään. Mitä pidempään, sen parempi.

2. Älä missään nimessä tutustu minkäänlaisiin maidon pumppaamista, pullojen käyttöä tai maidon säilytystä koskeviin ohjeistuksiin etukäteen. Harjoitus tekee mestarin, ja on paljon parempi suorittaa kaikki harjoituskerrat kerralla ennen tositoimiin ryhtymistä. 

2. Kun vihdoin kaivat sen pullon kaapista pölyttymästä, huolehdi harjoittelusta itse ja ihan yksin, koska sinulta kaikki vauvaan liittyvä nyt vain sujuu niin paljon helpommin. Turha tähän nyt on miestä sotkea.

3. Onnistu muutama kerta ihan sattumalta, ja tee tästä se johtopäätös, että taito on nyt pysyvästi lihasmuistissa. Unohda tämän jälkeen koko asia, koska "kyllä se nyt jo osaa sen".

4. Järjestä ensimmäinen harjoittelumahdollisuus puolisollesi lähtemällä itse saman tien esimerkiksi kahdeksaksi tunniksi töihin. "Kyllä se uimaan oppii, jos ei halua hukkuakaan", sanoo jo vanha kansanviisauskin.

5. Nauti pitkäjänteisen ja suunnitelmallisen työsi tuloksista. Olet sen ansainnut!

Kuvan pullo liittyy tapaukseen.

Touché!

Jii oli ilmeisesti sitä mieltä, että on noloa leuhkia hyvillä yöunilla, sillä eilisillasta alkaen on mennyt pieleen oikeastaan kaikki, joita edellisessä kirjoituksessani niin onnistuneiksi ylistin.

Ensin meni pieleen nukutus. Lasta ei kiinnostanut nukahtaa reippaasti, vaan ensin tapitettiin äitiä pitkään, sitten imettiin molemmat rinnat jotakuinkin tyhjiksi, sen jälkeen tapitettiin vähän lisää, muututtiin levottomiksi ja haluttiin lisää rintaa, suututtiin, kun tarjonta ei vastannut kysyntää, venkoiltiin ja lopulta nukahdettiin rintaa tuttina käyttäen - vain, jotta voitaisiin säpsähtää hereille vielä monta kertaa ennen lopullista simahdusta.

Sitten menivät pieleen yöunet. Nälkä tuli aiemmin kuin normaalisti (syy-seuraus -suhde on aika ilmeinen), sen jälkeen alkoivat mitä ilmeisemmin mahavaivavääntelyt (hei hei maitotuotteet taas hetkeksi). Yösyöttöä seuraavat pörähdykset saivat tavoista poiketen suuntaamaan vaipanvaihtoon, mikä osoittautui sekä turhaksi että muutenkin kaikin puolin huonoksi ideaksi. Vaipanvaihtoon herännyt lapsonen oli sänkyyn palatessa virkeä kuin orava, eikä meinannut asettua uudelleen nukkumaan. Lapsi pyöri ja sätki kuin vieterinukke, ja herra Morokin käväisi kylässä tiheään tahtiin. Lapsi rauhoittui lopulta, kun kädellä vähän estelin enimpiä heilumisia, mutta siinä vaiheessa olin luonnollisesti itse jo niin hereillä, että oma uni antoi odotuttaa itseään aika pitkään. Onneksi on padi ja siinä digihesari. Lueskelin sitten aamuyön tunteina uusinta kuukausiliitettä ilman, että kukaan muu sängyssämme oli asiasta tietoinen.

Luonnollisesti pieleen meni myös päivä. Aamu alkoi tiukahkoilla ilmavaivavääntelyillä (lapsen, ei minun), ja jatkui imemisen ja itkemisen tiivistahtisella vuorottelulla. Nukkuminen hyvä. Imeminen hyvä. Mikään muu ei hyvä. Siinä päivän resepti tiivistettynä. Tiheätahtisella imemisellä lapsi yrittää kai viestittää ruokkijansa elimistölle, että sapuskaa olisi saatava jatkossa vähän runsaammin. Myös muutaman päivän maitokokeiluista ärtynyt maha kai kaipaa ruokaa rauhoittuakseen, mutta ärtyy siitä lopulta aina lisää. Hyvä kierre.

Nyt lapsi nukkuu uusissa vaunuissaan, mutta herännee pian joko itkemään tai imemään. Seuraava yö on toivottavasti edeltäjäänsä ehyempi, mutta vaikkei olisikaan, niin lohtuna yritän muistuttaa itselleni, että hyvien päivien ja hyvien öiden sekaan ujuttautuu väistämättä niitä huonompiakin ilman, että se tarkoittaisi mitään lopullista.

Mutta nyt: äiti on vähän väsynyt.

Perspektiiviä hei.

Matemaatikon valittaessa kahden koiran lenkkeilytysongelmia, kehotan sitä nakkaamaan vielä vauvan rintarepuksi, ja lähtemään koko kolmikon kanssa hakemaan vähän perspektiiviä lenkkeilytysongelmiin. Jutun juoni ymmärretään yleensä suuremmitta vihjailuitta.

Sama perspektiiviongelma vaivaa kyllä itseänikin. Ei koirien lenkkeilytyksen suhteen (lenkit ilman vauvaa tuntuvat nykyään kevyeltä ilottelulta verrattuna vauvallisiin lenkkeihin), mutta noin muuten. Vaikka meillä ensimmäiset kaksi kuukautta olivatkin mielestäni aika raskaita kaikkine itkuineen ja kitinöineen, en ole koko aikana oikein edes tajunnut, kuinka hyvä nukkuja tuo pikkukaveri lopulta on. Jossain vaiheessa jopa luulin, että tämä meidän yöelämämme on sitä paljon puhuttua yövalvomista, joka yleensä lasten saamisen ikäväksi puoleksi mainitaan. Sitten tulin jostain vauvablogista lukeneeksi, mitä se valvominen oikeasti on. Ei tätä ainakaan.

Jii nukahtaa suhteellisen helposti. Tai ainakaan en ole kokenut sitä vielä miksikään ongelmaksi. Jos olen laiska tai muuten vain tyhmä, olen antanut vauvan nukahtaa syliini televisiota katsellessa. Tarpeeksi pitkän unijakson jälkeen lapsi on ollut helppo siirtää omaan sänkyyn nukkumaan ilman, että tuo herää lainkaan. Vaihtoehtoisesti olen selkeät unisignaalit havaittuani mennyt lapsen kanssa sängylle ja antanut sen nukahtaa rinnalle unilauluja laulaen. Joskus tämä nukuttamisprosessi on kestänyt vähän toista tuntia, mutta ollut niin vauvan kuin äidinkin osalta hyvin rauhallinen ja itkuton. Ja useimmiten nukahdettuaan Jii onkin sitten nukkunut tyynesti aamuun asti. Joskin tyyni nukkuminen on kyllä tarkoittanut sitä lähinnä lapselle, ei äidille, joka on havahtunut ähinään jos toiseenkin joka yö. Jossain vaiheessa luulin ähinän tarkoittavan ilmavaivoja ja vaipanvaihtotarvetta, mutta nyttemmin olen huomannut kykeneväni kuittamaan ähinät hiljaiseksi ihan vain ruokkimalla lapsen. Suun aukominen ei pimeässä makuuhuoneessa ole nähtävästi ollut kovin toimiva nälkäsignaali.

Nyt meillä siis "nukutaan" illasta aamuun muutaman ruokailun varassa ilman, että lapsi varsinaisesti herää koko yön aikana. Tai jos herääkin, niin nukahtaa uudelleen ilman sen kummempia nukutteluja, jos olen nostanut syliin syömään vierellä ruokkimisen sijaan. Vaikka itse heräänkin lasta useammin, enkä ole sitten lapsen syntymän nukkunut muutamaa tuntia pidempiä yhtenäisiä pätkiä, en ole kuitenkaan joutunut varsinaisesti valvomaan yhtään yötä, enkä näin ollen ole vielä päässyt kokemaan yhtään paljon peloteltua zombie-päivää. Ovat ne omat pätkäunet silti näin parissakin kuukaudessa jo tehneet tehtävänsä, ja aiheuttavat ajoittaisia kognitiivisia ongelmia toimintakykyyni. En kuitenkaan koe eläneeni viimeistä kahta kuukautta minkäänlaisessa sumussa tai haaveilevani yöunista enemmän kuin mistään muusta. Tästä näkökulmasta katsottuna voin kai pitää itseäni hyvinkin onnekkaana.

Jotten nyt herättäisi hämmennystä (siis onko se nyt itkuinen vai ei??!!), niin meillä ne ensimmäisten kuukausien itkut ja huonotuulisuudet olivat siis yksinomaan päiväsaikaan sijoittuvia. Jii lähinnä kitisi tai huusi ensimmäiset kaksi kuukautta aamusta iltaan, mutta lienee tältä erää saaneen tarpeekseen, koska nykyään päivätkin ovat lähes tulkoon yhtä hymyä aamusta iltaan. Haastavasta lapsesta tuli melkein yhdessä yössä kovinkin helppo tapaus. Tai sitten tuo vain keräilee voimia..

Viikon haaste: tuttipullotreenit

Helmi ja hymypoika

Kummipojan äidillä (terveisiä vaan!) oli pojan ensimmäisinä vuosina hauska maneeri mainita lähes joka kerta puhelimessa puhuttaessa, kuinka pojasta on tullut jo "ihan oikea persoona, semmonen tyyppi". Ymmärsin toki lapsen kehittymisen ihmeen silloinkin, mutta nyt vasta oman lapsen myötä asia alkaa konkretisoitua ihan eri tavalla.

Joka päivä tapahtuu jotain maailmaa mullistavaa. Yhtenä päivänä se vain hymyilee ensimmäistä kertaa, kannattelee päätään, naurahtaa ääneen, keskittyneesti tarkkailee jotain lelua, vierastaa,  rauhoittuu puheeseen tai irvistää maitohappobakteereille. Mitä tahansa ihmiskunnan kannalta varsin mitätöntä, mutta yksilön (ja varsinkin yksilön vanhempien) näkökulmasta valtavan suurta. Siitä on kasvamassa ihan oikea tyyppi!

Jiistä on kymmenessä viikossa kasvanut aika hyvä tyyppi. Näin objektiivisesti sanottuna. Jii hymyilee paljon, pyrkii kovasti juttelemaan niin äidin, isän kuin lelukaaressa roikkuvan ampiaisenkin kanssa. Jii valloittaa vanhempansa lähes joka ilta osallistumalla iltalauluihin omalla jokelluksellaan, eikä vähiten söpöä ole innokas kommunikointi uuden parhaan kaverinkaan kanssa:

Neuvolasta saatu klassikko odotti meillä aikansa seinälle pääsyä, sillä hoitopöytä sijaitsee kosteissa tiloissa, joten kuva piti ennen kiinnitystä päällystää. Mikä taas tuntui kymmenen viikon ajan ylitsepääsemättömältä urakalta, mutta hoitui lopulta vajaassa kymmenessä minuutissa. Kannatti vetkutella. Nyt Helmi Hymynaamaksi ristitty kaveri piristää vähän heikompaakin vaipanvaihtosessiota, ja saa lapsen viihtymään hoitopöydällä tarvittaessa vähän pidempäänkin. Ei hullumpi sisustuselementti.

Kaninkolossa

Huimat kaksi kuukautta täyttänyt Jii juhli merkkipäiväänsä parin päivän ennakolla terveyspalvelujen parissa. Vuorossa oli siis 2kk-neuvola. Myös äidin oli tarkoitus jättää huomista jälkitarkastusta ajatellen virtsanäyte, mutta hajamielisyyttään äiti olikin ennen näytettä neljä tuntia syömättä sen neljän tunnin vessatauon sijaan. Ei mennyt ihan putkeen se.

Kuten kai joskus aiemmin jo mainitsin, odotusajan aggressiivinen suhtautuminen paikallisiin neuvolapalveluihin on näin raskauden jälkeen (tai oikeastaan jo siellä odotuksen loppumetreillä) muuttunut aggressiivisesta enempi sellaiseksi huvittuneen kiinnostuneeksi. Jokainen käyntikerta on kuin hyppy kaninkoloon - koskaan ei tiedä, mitä kummaa tulee vastaan. Jokaisesta käyntikerrasta saisi rutkasti aineksia vaikka kokonaiseen komediaan - en tosin tiedä, naurattaisiko se ketään muuta kuin itseäni.

Huvittavinta näillä neuvolakäynneillä on asiakkaan (eli minun) ja asiantuntijan (eli terveydenhoitajan) olematon vuorovaikutus. Viiviä ja Wagneria lainaten: suhteemme perustuu siihen, että emme kuuntele, ymmärrä tai välitä. Terveydenhoitajilla tuntuu olevan hyvin selvät sävelet sen suhteen, mitä asiakkaalta milläkin käynnillä kysytään, ja vastauksista viis, keskustelu jatkukoon käsikirjoituksen mukaan. Oman terveydenhoitajani vakiokommentti lähes asiaan kuin asiaan on "niin, eikö ookin kiva, kun..". No ei - esimerkiksi se huimausta aiheuttavan alhainen verenpaine ei ole mitenkään käsittämättömän koomista. Itse tilanne kyllä naurattaa vielä kuukausienkin päästä.

Viime käynnin koomisin keskustelu käytiin oman ruokavalioni tiimoilta. Terveydenhoitaja tiedusteli, josko oma ravinnonsaantini on kunnossa, ja kun kerroin vauvan vatsavaivojen takia maidottomaksi, soijattomaksi ja munattomaksi muuttuneesta kasvisruokavaliostani ja sen riittämättömyydestä, kommentoi terveydenhoitaja luettelemalla lyhyen listan muita elintarvikkeita, joita minun olisi hyvä vatsavaivojen takia lisäksi välttää. Problem solved.

No se minusta. Jii vesitti jälleen kerran äidin valitusyritykset vauvan huonotuulisuudesta ja jatkuvasta itkeskelystä hymyilemällä naaman leveydeltä heti kun joku vähänkin vilkaisi vauvaan päin. Tosiasiassa runsas huonotuulisuus ja jatkuva itkeskely alkavatkin olla ainakin toistaiseksi lähes historiaa, joten valittamiseen ei tällä kertaa olisi ollut relevanttia syytäkään.  En tiedä, vaikuttaako tilanteeseen eniten käynti osteopaatilla, äidin onneton ruokavalio vai yksinkertaisesti vauvalla iän myötä kehittyvä suoli. Sanoisin, että ihan sama, koska tärkeintä on kuitenkin terve ja tyytyväinen lapsi.

Jii kasvaa omiin silmiini hurjaa vauhtia. Pituutta on tullut nyt syntymäpituuteen nähden kuutisen senttiä (59,2cm) ja painoa melkein kaksi kiloa (5,4kg). Vaatteissa ollaan jo pitkälti siirrytty kutosella alkaviin kokoihin, ja hiukan haikeana olen siirtänyt syrjemmäksi ne ensimmäiset yöpuvut, bodyt ja muut, joilla ei enää Jiin kohdalla ole käyttöä. Kohta tuo varmaan jo notkuu jossain ovensuussa pyytämässä rahaa uusiin farkkuihin.

Neuvolassa Jiille ei ohjelmasta poiketen annettukaan sitä ensimmäistä rotarokotetta, sillä päätimme viime hetkellä ilmoittautua mukaan kuutosrokotetutkimukseen. Tänään kävimmekin sitten ottamassa verikokeen lisäksi ensimmäiset kolme (!) rokotetta. Tuntui vähän hurjalta kertamäärältä. Lapsi oli jo ennakoivasti huonotuulinen ja itkeskeli koko aamun, eikä tilannetta yhtään helpottanut lääkärin tekemä terveystarkastus kaikkine heijastetutkimuksineen ja lonkanvääntelyineen. Kostoksi Jii sitten kastelikin sekä äidin että vähän lääkäriäkin. Heh.

Verikoe sekä rokotteet olivat vanhempien näkökulmasta julmaa kidutusta, jossa oli aivan kamala olla osallisena. Lapsi huusi naama punaisena ja äiti, isä sekä yksi kappaletta hoitajia yritti pitää lasta paikallaan. Paha mennä valehtelemaan lapselle, että "ei mitään hätää", kun neulaa tukitaan niin käsivarteen kuin molempiin reisiinkin. Rotarokotetta olikin kaiken piikittelyn jälkeen astetta haastavampaa saada suuhun, kun itkusta ei ollut tulla loppua. Rokotteiden jälkeen itkulla itsensä väsyttänyt Jii nukahti lopulta isänsä syliin ja lyhyttä imetystaukoa lukuun ottamatta sillä tiellä ollaan vielä kaksi tuntia myöheminkin.

Ylihuomenna on vuorossa toinen käynti osteopaatilla. Ensimmäinen käyntikerta ei vielä mullistanut maailmaa, mutta niiden käyntiä seuranneiden neljän tunnin päikkäreiden lisäksi Jii on alkanut nukkua enemmänkin pitkiä päiväunia. Nykyään suurin osa 9-15 välisestä ajasta kuluu unessa, ja jos oikein ajoittaa nukutukset, unijaksot ovat hyvinkin tuntien mittaisia - pieniä imetystaukoja lukuun ottamatta. En tiedä, onko tällä mitään tekemistä osteopatian kanssa, mutta muutos on ilolla otettu vastaan. Ja kuten sanottua, arki ei muutenkaan enää tällä hetkellä ole jatkuvaa kitinää ja huonotuulisuutta, vaan meillä asustelee nykyään yhä useammin hyväntuulisena ja hymyillen ympäristöään tutkiva lapsi. Ylihuomenna siis lisää osteopatiaa - saapa nähdä, mitä tällä kertaa saadaan tuliaisiksi.