Suuret ilot, suuret surut.

Jos lapsen myötä on saanutkin kokea jotain ihan next level -onnellisuutta, niin onpa tuo tunteiden skaala leventynyt muidenkin tunnetilojen osalta. Sydäntä pakahduttavan onnellisuuden lisäksi kun lapsen kautta voi näköjään myös surua ja tuskaa kokea ihan toisella tavalla kuin ennen.

Kaikki alkoi siitä, kun satunnainen luennoitsija näytti satunnaisella luennolla kuvan kolmesta lapsesta. Kolmesta juutalaisesta lapsesta tohtori Mengelen koekaniineina. Ei mikään käsityskyvyn yli lyövä kidutuskuva, vaan pelkkä peruskurja kuva kolmesta kohtuullisen nälkiintyneestä lapsesta seinää vasten. Yksi niistä taisi jopa vähän arasti hymyillä. Ja ehkä juuri siitä arasta hymynkareesta lähtikin liikkeelle koko ajatusvyöry.

Ajatusvyöry siitä, kuinka jonkun Äidin Oma Lapsi on otettu siltä pois, pahoinpideltäväksi, kidutettavaksi ja lopulta tapettavaksi. Se jonkun Oma Lapsi, joka on ollut vuoden vanhana samanlainen pulleajalkainen taapero kuin minun lapseni. Samanlainen tähtisilmä, joka silmät sädehtien ja pienet hampaanalut vilkkuen on lörpötellyt omiaan ja tutkinut maailmaa kaikella ilolla ja intohimolla. Se on otettu äidiltään pois, eikä se joku Äiti ole voinut tehdä mitään pelastaakseen lastaan. Tai sitten se on ehkä kävellyt käsi kädessä Äitinsä kanssa yhdessä tapettavaksi. Toisessa kädessä joku helistin tai muu rakas lelu, toinen tiukasti äidin kädessä roikkuen. Äiti on varmasti jotain osannut jo pelätäkin, mutta lasta rauhoitellakseen yrittänyt kuitenkin reippaasti jutella mukavia. (Tällaista päädyin jostakin keskitysleirille turistina päätyvän juutalaisnaisen muistelmista lukemaan).

On se tietysti tuntunut ajatuksena pahalta aina, mutta jos edes sekunnin sadasosaksi kuvittelee itsensä ja oman lapsensa siihen samaan tilaan, saa kyllä kiinni sellaisesta selkäpiitä hyytävästä kauhusta, jota on vaikea edes sanallistaa. Raivoisa leijonaemo minussa herää jo silloin, kun kuulen jonkun toisen lapsen puistossa huitaisseen omaani nyrkillä naamaan tai ihan vain pohdiskelen lapsen mahdollisuutta päätyä kiusatuksi päiväkodissa tai koulussa. Nämä raivon, epätoivon, pelon ja surun kokemukset ovat jostain ihan omista sfääreistään verrattuna entiseen, eikä niiden kanssa oikein voi elää kuin omaa lastaan tiukasti rutistamalla ja toivomalla, että muut ajatukset pian ajavat ylitse ja olo helpottuu.

Vuosivartti

Jos yritän jotenkin visualisoida mielessäni perheemme nykytilaa, näen ainoastaan kääpiökokoisen itseni (tonttupuku päällä?!) juoksemassa valtavan taskukellon perässä. Taskukelloja ei näillä main pyöri perässä juostavaksi, mutta johonkin on koko ajan kiire. Junaan, muskariin, töihin, kotiin, kouluun, syömään, puistoon, lenkille. Ja mieltä painaa jatkuvasti tekemättömien koulutöiden taakka.

Mutta oli töitä kuinka paljon tahansa, yhteinen valveillaoloaika on pääasiassa varattu Jiin käyttöön. Toki välillä tehdään yhdessä kotitöitä (eli tehdään itse kotityöt kahteen kertaan), mutta muuten yritetään varata se työsuman purku vasta nukkumaanmenon jälkeiseen aikaan. Vaikeaa? Takuulla. Mahdotonta? Lähes tulkoon.

Kiireen keskellä tuntuu välillä, että arki on pääasiassa peruuttamattomien virheiden välttelyä, ei niinkään onnistumisen kokemuksia tai uuden tavoittelua. Näin taaksepäin katsoen tuntuu siltä, että vaikka ensimmäinen vuosi lapsen kanssa olisi ollut kuinka itkuinen tai uneton tahansa, silti se kaikki maailman käytettävissä oleva aika riitti jotenkin siihen arjen handlaamiseen. Nyt, kun sitä lapsiperheen arkea pyöritetäänkin kaiken muun ohella, tuntuu siltä, että ihan perusasiatkin lapsen hoidosta ovat välillä vähän hakusessa. Esimerkiksi sellaiset, ettei kukaan ole ehtinyt tehdä lapselle terveellistä ja ravitsevaa kotiruokaa (proteiinilaatuja vaihdellen), vaan hoitotädille kaivetaan kiireessä kaapista joku sellainen purkkiruoka, jonka syöttäminen tuntui joskus kiinteiden ruokien alkutaipaleilla ihan ookoolta, mutta nykyään lähinnä lapsensa laiminlyönniltä. Tai sellainen, että lauantaiaamuna (ensimmäinen vapaa aamu viikkokausiin) ei saakaan skarpisti nykäistyä itseään heti aamupalapöydästä puistoon, vaan aamupala muuttuukin television ääressä nautituksi koko perheen brunssiksi, ja lapsi minuutti minuutilta yliaktiivisemmaksi seinille kiipeäjäksi. Iltapäivällä sitten itketään yhdessä, kun lapsi ei nukahda päiväunilleen ajoissa, nukkuu huonosti, eikä sitä ruokaakaan saatu tehtyä.

Kaiken arjen tasapainottelun keskellä Jii sai taas kuitenkin kolme kuukautta lisää elämänkokemuksia. Paino on noussut ja pituutta tullut, joten ihan heitteillä ei lapsi ravitsemuksen suhteen kuitenkaan ole. Kävely on nykyään melko varmaa, mutta kaatuilu runsasta - johtuen juoksuaskelien tavoittelusta. Tyyppi kiipeää ketterästi niin syöttötuoliin kuin lavuaarin reunallekin (altaasta käsin, ei lattialta). Naamassa on lähes tauotta jokin pieni mustelma tai nirhauma merkkinä lisääntyneestä vauhdista. Mitään pahempaa ei onneksi ole vielä sattunut.

Eläinten äänet -valikoima on saanut uusia lisäyksiä, muun muassa sammakon (krun-krun), sorsan (kaak-kaak) ja variksen (kraa-kraa).  Kissa ei enää sanokaa "mau", vaan pää-pää. "Pää-pää" on hiukan eri intonaatiolla lausuttuna ja kontekstista riippuen myös pii-paa -auto tai muumilaulu/muumivideo. Huomattavaa on myös, että lapsella on perheen molemmille koirille ihan omanlaisensa "vyh-vyh". Ihan viimeisimpiä tuttavuuksia on tarmokas tätättely ja muu, lähinnä moskeijasta kantautuvaa rukouskutsua muistuttava joikuminen, mutta varsinaiset sanat ovat edelleen lähinnä ohikiitäviä sattumia.

Parasta lapsen maailmassa on tällä hetkellä varmaankin äiti (näin vaatimattomasti sanottuna), sen verran symbioottista tämä yhteiselo on koulunkäynnistä huolimatta. Muita parhaita ovat leikkipuisto ja erityisesti isot pojat leikkipuistossa, oman pihan roskakatos, ihmisten navat, pyöräily ja se klassinen kattilaorkesteri.

Uusia aluevaltauksia on tehty muun muassa kirjastoretkien (Puppe-kirjat!), pallomerien (noromeri), ja herkkujen maistelemisen muodossa. Influenssarokotuskin tuli otettua ensimmäistä kertaa. Ohjattu vauvauinti vaihtui syksyn myötä perheen itsenäiseen uintiharrastukseen (kertaakaan ei olla käyty!), mutta samassa tutussa ja turvallisessa muskarissa jatketaan onnellisina edelleen. Mummi ja Jii käyvät lisäksi seurakunnan kerhossa (isänpäiväkortit kuin tilauksesta!), mutta muita harrastuksia eivät perheen aikataulu tai kollektiivinen mielenterveys tällä hetkellä mahdollista.

Ai niin. Kävimme Matemaatikon kanssa ensimmäistä kertaa kahdestaan ulkona sitten Jiin syntymän. Voi kyllä! Vuosi ja kolme kuukautta ennen kuin uskaltauduimme jättämään lapsen jonkun muun nukutettavaksi. Se yö olikin lapsen nukkumisten osalta paras pitkiin aikoihin, joten seuraavaa kertaa ei toivottavasti tarvitse odottaa ihan viittätoista kuukautta kuitenkaan.