Jos lapsen myötä on saanutkin kokea jotain ihan next level -onnellisuutta, niin onpa tuo tunteiden skaala leventynyt muidenkin tunnetilojen osalta. Sydäntä pakahduttavan onnellisuuden lisäksi kun lapsen kautta voi näköjään myös surua ja tuskaa kokea ihan toisella tavalla kuin ennen.
Kaikki alkoi siitä, kun satunnainen luennoitsija näytti satunnaisella luennolla kuvan kolmesta lapsesta. Kolmesta juutalaisesta lapsesta tohtori Mengelen koekaniineina. Ei mikään käsityskyvyn yli lyövä kidutuskuva, vaan pelkkä peruskurja kuva kolmesta kohtuullisen nälkiintyneestä lapsesta seinää vasten. Yksi niistä taisi jopa vähän arasti hymyillä. Ja ehkä juuri siitä arasta hymynkareesta lähtikin liikkeelle koko ajatusvyöry.
Ajatusvyöry siitä, kuinka jonkun Äidin Oma Lapsi on otettu siltä pois, pahoinpideltäväksi, kidutettavaksi ja lopulta tapettavaksi. Se jonkun Oma Lapsi, joka on ollut vuoden vanhana samanlainen pulleajalkainen taapero kuin minun lapseni. Samanlainen tähtisilmä, joka silmät sädehtien ja pienet hampaanalut vilkkuen on lörpötellyt omiaan ja tutkinut maailmaa kaikella ilolla ja intohimolla. Se on otettu äidiltään pois, eikä se joku Äiti ole voinut tehdä mitään pelastaakseen lastaan. Tai sitten se on ehkä kävellyt käsi kädessä Äitinsä kanssa yhdessä tapettavaksi. Toisessa kädessä joku helistin tai muu rakas lelu, toinen tiukasti äidin kädessä roikkuen. Äiti on varmasti jotain osannut jo pelätäkin, mutta lasta rauhoitellakseen yrittänyt kuitenkin reippaasti jutella mukavia. (Tällaista päädyin jostakin keskitysleirille turistina päätyvän juutalaisnaisen muistelmista lukemaan).
On se tietysti tuntunut ajatuksena pahalta aina, mutta jos edes sekunnin sadasosaksi kuvittelee itsensä ja oman lapsensa siihen samaan tilaan, saa kyllä kiinni sellaisesta selkäpiitä hyytävästä kauhusta, jota on vaikea edes sanallistaa. Raivoisa leijonaemo minussa herää jo silloin, kun kuulen jonkun toisen lapsen puistossa huitaisseen omaani nyrkillä naamaan tai ihan vain pohdiskelen lapsen mahdollisuutta päätyä kiusatuksi päiväkodissa tai koulussa. Nämä raivon, epätoivon, pelon ja surun kokemukset ovat jostain ihan omista sfääreistään verrattuna entiseen, eikä niiden kanssa oikein voi elää kuin omaa lastaan tiukasti rutistamalla ja toivomalla, että muut ajatukset pian ajavat ylitse ja olo helpottuu.
Mä olen potenut ja poden tuota samaa. Juuri tänään ihmettelin, että miten ihmeessä tulen selviimään kouluvuosista, siitä pelosta, että lapsi joutuu kiusatuksi ja välillä välähteli mielessä jopa niitä pahimpia otsikoita, joissa kiusaaminen on ollut henkihieveriin (tai pidemmällekin) johtanutta fyysistä väkivaltaa.
VastaaPoista(luin tämän: http://veikkonen.vapaavuoro.uusisuomi.fi/vapaa-aika/154158-lastasi-saa-kiusata --> ei nyt väkivaltaa, mutta ei siitä kauhean ilosellekaan mielelle tullu)
Samaan aikaan lapselle varmaan ei olisi kauhean tervettä opettaa, että jokainen luokkakaverisi voisi olla potentiaalinen murhaaja. Eikä ole tietenkään tervettä itsekään ajatella niin.
Ja noi lapsille tehdyt kauheudet - joita tapahtuu edelleenkin, en pysty käsittelemään tai ajattelemaan niitä ollenkaan. Oksettaa, tukehduttaa, silmiä kirvelee. Sattuu.
Nämä ajatukset eivät tosiaan varmaan ole mitenkään kovin harvinaisia tuoreiden (tai vähän vähemmän tuoreiden) äitien ja isien pohdintoja. Yllättäen.
PoistaKoulukiusaamista meillä on mietitty usein ja paljon, holokaustia onneksi vähän vähemmän. Kiusaamisen suhteen olen yrittänyt epätoivoisesti kehitellä jotain toimintamalleja, jota voisin sitten tarvittaessa lähteä lihasmuistista toteuttamaan, jos oma lapseni kiusaamisen kohteeksi joskus päätyisi. Mutta aina nämä kiusaamispohdinnat päätyvät sellaiseen silmät sumentavaan epätoivoon. Senkin fiktiiviset kiusaajat!
Ja sitten nämä muut jutut. Onneksi ihmisellä on olemassa melko toimivat defenssimekanismit, jotka suorastaan estävät ottamasta liian isoja juttuja liian tarkkaan pyörittelyyn. Välillä tuntuu, että jos oma mielenterveys olisi grammankin köykäisempi, sortuisin ja murtuisin näiden ajatusten alle ihan täysin.
Joo, tuttu fiilis kanssa toi rajalla heiluminen, monet näistä jutuista on tosiaan liian isoja. Toi holokausti kuva, josta puhuit tarrautui kyllä mieleen pahemman kerran... Ja sitten päässä pyörii filippiiniläisten lasten ja vanhempien hätä ja täällä lähempänä rapistumassa olevat Lastenklinikka ja -linna.
PoistaVälillä tuntuu, että maailmassa - in general - on vain huonoja uutisia ja siitä lähtevä epätoivo on ihan älyttömän repivää. Tätä maailmaa ei pääse karkuun MINNEKÄÄN.
Tuttuja tunnelmia aikaisemmilta vuosilta. Nykyään oma leijonaemoni on vähän hitaammin käynnistyvä ja vaatii aikaisempaa suuremman ärsykkeen reagoidakseen, En tiedä onko tämä sitten hyvä vai huono, mutta ehkä helpottaa arkisia tilanteita. Ja onhan tilanne eri vielä pikkulapsen kuin jo koululaisen kanssa, joka jo itseään pystyy jossainmäärin puolustamaan tai ainakin kertomaan tapahtumista aikuiselle.
VastaaPoistaLasten joutumista kiusaamisen kohteeksi varmaan jokainen täyspäinen vanhempi pelkää ainakin jossain vaiheessa. Itse olen sitä ainakin pohtinut paljon, kun on lapsilla ollut ongelmia, joista olisi helppo kiusata. Kiusaamista ei kai kokonaan voi siivota lasten maailmasta, mutta se miten lapsen opettaa siihen suhtautumaan, on onneksi vanhemman käsissä (ainakin osittain). Mielestäni vanhempi voi opettaa lapselle kiusaamisen vakavuuden ja auttaa lasta kehittämään empatiaa muita kohtaan. Kiusaava (tervekin) lapsi voi luulla, että tilanne on leikkiä ja siksi mielestäni aikuisten pitäisi sanoittaa lapsille eri osapuolten tunteita.
Koen, että kaikkeen kiusaamiseen pitäisi puuttua eikä saisi vähätellä mitään tilanteita, jokainen kun kuitenkin kokee asiat omalla tavallaan.
Koetan pysyä kärryillä lasten kuulumisissa ja siitä, mitä on koulussa ja koulumatkoilla tapahtunut. Usein lapset kertovat tilanteista, kun niistä kyselee (malttaen pysähtyä lapsen ääreen, vaikka olisi kiireistäkin). Ja jos onnistuu luomaan lapseen sellaisen luottamuksellisen suhteen, ettei lapsi häpeile kertoa vanhemmalle niistä pienistäkään "se sanoi, että ponit on läskejä vaikka mä tykkään poneista"-tyyppisitä mielenpahoituksista, tuskin isommat kiusaamiset jäävät vanhemmalta pimentoon.
Valitettavasti "älä nyt välitä, kun olet jo niin iso poikakin"-tyyppinen vähättely on kovin yleistä ja tuollaiseen kasvava lapsi tuskin oppii jakamaan tunteitaan ja kokemuksiaan. Vähättely voi helposti vanhemmasta tuntua yhdeltä lohduttelun ja rohkaisun muodolta, mutta kun sen vaikutuksia syvemmin pohtii, niin ei hyvä.
Onneksi varhaiskasvatukseenkin kuuluu nykyään erilaisia tarinoiden kautta käytyjä empatiaharjoituksia ja esim. kiusaamista ehkäisevä KiVa-koulukampanja on toimii ainakin tytön koulussa. Ja onneksi vanhemmat eivät ole yksin lapsiaan suojellessaan, sillä kyllähän päiväkotien ja koulujen ammattilaisille kehittyy silmä huomaamaan kiusaamista, jos vaan on aikaa, halua ja jaksamista sitä havainnoida ja siihen puuttua. Meidän kouluissa on, kaikkialla ei ole yhtä hyvä tilanne.
Oho. Pitänee toivoa joululahjaksi myös jonkinlainen tiivistämisen abc...
PoistaMun mielestä oikein hyvä teksti, älä nyt :)
PoistaMun piti itseasiassa tähän lisätä, että oon ajatellut vähän matkia mieheni siskon lähestymistapaa: pyrkiä opettamaan lapsille tapoja, joilla poistua kiusaamistilanteesta (--> olemaan ei-niin-helposti-kiusattava).
Se, että saa lapsen luontevasti kertomaan päivittäisistä tapahtumista ainakin auttaa siihen, että pysyy tosiaan kärryillä. Vähättely ei ole ikinä ok, vaan enemmänkin asioiden pohtiminen yhdessä ja ehkä jonkinlaisten työkalujen antaminen.
Varmaan parasta mitä voi tässä kohti (kun laps on puolisentoista vuotta) tehdä, on koittaa vähän miettiä etukäteen käsittelytapoja ja mimmosia työkaluja lapselle voi tarjota. Esim. tunteiden nimeäminen heti pienestä pitäen on varmaan yksi hyvä työkalu asioista puhumiseen.
No näin nimenomaan! Oma missioni on alusta asti ollut pitää lapseen mahdollisimman vahva verbaalinen yhteys. Etten koskaan keskittyisi vain omiin ajatuksiini/tekemisiini, kun lapsi haluaa jotain sanoa (KA!) ja että jaksaisin vastata lapsen kysymyksiin silloinkin, kun ne toistuvat sadatta kertaa, eikä mikään vastaus riitä. Että lapsella olisi aina sellainen olo, että sen ajatukset ovat mulle tärkeitä. Sillä voinee ainakin toivoa varmistavansa, että kuulee mahdollisista kiusaamisen kokemuksista mahdollisimman pian, ja vielä, kun tosiaan voi yrittää opettaa lapselle tapoja hallita itseään sellaisissa tilanteissa, niin siinä olis jo aika hyvät eväät.
PoistaJa just toi tunteiden nimeäminen. Sitä(kin) ollaan yritetty hamasta alusta asti. Kuulin joskus kaksivuotiaasta, joka osasi kertoa, jos sitä ahdistaa (ahii!). Siitä jäi sellainen tavoite itsellekin. Että omalla lapsellanikin olisi kyky ilmaista niitä vähän abstraktimpiakin tunteita.
Zona, jotenkin lohdullista kuulla, että se leijonaemokin ajan mittaan vähän tasoittuu. Siis siinä mielessä, että ei näin voimakkailla tunnekuohuilla varmaan luovisi lapselle tasapainoista lapsuutta, kun joka puolella alkaisi vähitellen näkyä vain yhä suurempia uhkia. Ja siellä se leijonaemo silti aina on jossain taustalla, koska tahansa valmiina vähän ärähtämään..