Matemaatikon valittaessa kahden koiran lenkkeilytysongelmia, kehotan sitä nakkaamaan vielä vauvan rintarepuksi, ja lähtemään koko kolmikon kanssa hakemaan vähän perspektiiviä lenkkeilytysongelmiin. Jutun juoni ymmärretään yleensä suuremmitta vihjailuitta.
Sama perspektiiviongelma vaivaa kyllä itseänikin. Ei koirien lenkkeilytyksen suhteen (lenkit ilman vauvaa tuntuvat nykyään kevyeltä ilottelulta verrattuna vauvallisiin lenkkeihin), mutta noin muuten. Vaikka meillä ensimmäiset kaksi kuukautta olivatkin mielestäni aika raskaita kaikkine itkuineen ja kitinöineen, en ole koko aikana oikein edes tajunnut, kuinka hyvä nukkuja tuo pikkukaveri lopulta on. Jossain vaiheessa jopa luulin, että tämä meidän yöelämämme on sitä paljon puhuttua yövalvomista, joka yleensä lasten saamisen ikäväksi puoleksi mainitaan. Sitten tulin jostain vauvablogista lukeneeksi, mitä se valvominen oikeasti on. Ei tätä ainakaan.
Jii nukahtaa suhteellisen helposti. Tai ainakaan en ole kokenut sitä vielä miksikään ongelmaksi. Jos olen laiska tai muuten vain tyhmä, olen antanut vauvan nukahtaa syliini televisiota katsellessa. Tarpeeksi pitkän unijakson jälkeen lapsi on ollut helppo siirtää omaan sänkyyn nukkumaan ilman, että tuo herää lainkaan. Vaihtoehtoisesti olen selkeät unisignaalit havaittuani mennyt lapsen kanssa sängylle ja antanut sen nukahtaa rinnalle unilauluja laulaen. Joskus tämä nukuttamisprosessi on kestänyt vähän toista tuntia, mutta ollut niin vauvan kuin äidinkin osalta hyvin rauhallinen ja itkuton. Ja useimmiten nukahdettuaan Jii onkin sitten nukkunut tyynesti aamuun asti. Joskin tyyni nukkuminen on kyllä tarkoittanut sitä lähinnä lapselle, ei äidille, joka on havahtunut ähinään jos toiseenkin joka yö. Jossain vaiheessa luulin ähinän tarkoittavan ilmavaivoja ja vaipanvaihtotarvetta, mutta nyttemmin olen huomannut kykeneväni kuittamaan ähinät hiljaiseksi ihan vain ruokkimalla lapsen. Suun aukominen ei pimeässä makuuhuoneessa ole nähtävästi ollut kovin toimiva nälkäsignaali.
Nyt meillä siis "nukutaan" illasta aamuun muutaman ruokailun varassa ilman, että lapsi varsinaisesti herää koko yön aikana. Tai jos herääkin, niin nukahtaa uudelleen ilman sen kummempia nukutteluja, jos olen nostanut syliin syömään vierellä ruokkimisen sijaan. Vaikka itse heräänkin lasta useammin, enkä ole sitten lapsen syntymän nukkunut muutamaa tuntia pidempiä yhtenäisiä pätkiä, en ole kuitenkaan joutunut varsinaisesti valvomaan yhtään yötä, enkä näin ollen ole vielä päässyt kokemaan yhtään paljon peloteltua zombie-päivää. Ovat ne omat pätkäunet silti näin parissakin kuukaudessa jo tehneet tehtävänsä, ja aiheuttavat ajoittaisia kognitiivisia ongelmia toimintakykyyni. En kuitenkaan koe eläneeni viimeistä kahta kuukautta minkäänlaisessa sumussa tai haaveilevani yöunista enemmän kuin mistään muusta. Tästä näkökulmasta katsottuna voin kai pitää itseäni hyvinkin onnekkaana.
Jotten nyt herättäisi hämmennystä (siis onko se nyt itkuinen vai ei??!!), niin meillä ne ensimmäisten kuukausien itkut ja huonotuulisuudet olivat siis yksinomaan päiväsaikaan sijoittuvia. Jii lähinnä kitisi tai huusi ensimmäiset kaksi kuukautta aamusta iltaan, mutta lienee tältä erää saaneen tarpeekseen, koska nykyään päivätkin ovat lähes tulkoon yhtä hymyä aamusta iltaan. Haastavasta lapsesta tuli melkein yhdessä yössä kovinkin helppo tapaus. Tai sitten tuo vain keräilee voimia..
Viikon haaste: tuttipullotreenit
Näin eräs päivä äidin vaunujen kanssa ja vieressä sinne tänne sinkoilevan saksanpaimenkoiran kuonopannassaan. Näin kammottavalla tavalla oman tulevaisuuteni, huuh. Toivottavasti hurtta rauhoittuu vaunutteluaikaan mennessä, tätä nykyään sitä ei uskalla ihan vasurilla lenkittää. Siis koira ei varsinaisesti vedä, mutta sen ajatuksenkulku tuntuu pitkin lenkkiä olevan "uu, jännä roska - otetaas hepulit!", "oho, käpy - otetaas hepulit!", siis mikä tahansa jännä multapaakku on pienen revittelyn paikka.
VastaaPoistaToivotaan, että teillä on hymyilevän Jiin kanssa onni myötä jatkossakin. Tuttipullotreenit ovat varmasti hyvä juttu, pääsee isäkin ottamaan osaa yösyöttöihin ja saat pidempiä pätkiä uneen.
Meidän koirista ei ainakaan yhdessä olisi vaunulenkkeilijöiksi, mutta kantoreppumenetelmällä niiden kanssa pärjää. Sen ylimääräisen painolastin kuitenkin huomaa vähän lyhyemmänkin lenkin aikana ja jälkeen.
PoistaOnni sai lyhytaikaisen kolauksen, mutta palannee näille nurkille pikapuoliin. Toivottavasti ainakin. Tuttipullotreenit ovat onnistuneen alun jälkeen ottaneet vähän takapakkia, mutta sisulla nyt vain yritetään joka päivä tarjota sitä pulloakin. Yösyöttöihin pulloista ei meillä ole kyllä apua, sillä lypsetty maito vaatisi kuitenkin lämmityksen, mikä tuntuisi kohtuuttomalta vaivalta verrattuna siihen, että käännän itse kylkeä vauvan puoleen lämpimässä sängyssä. Pullotreenien päämääränä on kuitenkin oman ajan tarjoaminen myös äitiosapuolelle, mikä lasketaan kai jonkinlaiseksi levoksi sekin.