Ensimmäiseksi Jii pääsi makustelemaan perunaa - tuota äidin suurta herkkua. Ensimmäiset peruna-annokset syötiin soseena, sillä olin jostain saanut sellaisen virheellisen käsityksen, että sormiruokailu tulisi kyseeseen vasta kun lapsi kykenee itse istumaan. Korjasin kuitenkin virheelliset käsitykseni (tuettuna istuminen riittää), ja eilen Jii pääsi ensimmäistä kertaa syömään samaa ruokaa äidin ja isän kanssa, kun perunaa tarjottiin miedosti maustettuna lohkoperunana. Soseena peruna aiheutti huvittavaa irvistelyä (samanlaisia kuin maitohappobakteeri ja d-tipat aikoinaan), lohkoina puolestaan perin villiksi äitynyttä riehumista. Perunan lisäksi Jii sai kokeiltavakseen maissinaksuja, noita liberolaukun kaltaisia joka perheen kestosuosikkeja, joiden aikaansaama reaktio oli jotakin lohkoperunan ja perunasoseen välimaastosta. Sellaista innostunutta irvistelyä.
Kyse on luonnollisesti vasta kielenkärjellisistä makuelämyksistä, ja ravitsemus muutoin vielä pitkään yksinomaan äidinmaidon varassa. Sormiruokailu tuntuu kuitenkin näin lyhyellä kokemuksella hyvältä ruokailumallilta meille. Lapsen innostus itse tekemisestä on silmiinnähtävä, eikä se sormiruokailun kohdalla usein puheeksi tuleva sottaisuuskaan näin koiraperheenä ole mikään ongelma. Kaikkiruokainen karvajuniori kun päivystää pöydän alla lähes jatkuvasti muutenkin.
Allergianehkäisyn nimissä yritän nyt hillitä omaa intoani lohkoa suurinpiirtein kaikkea jääkaapista tarjolle, ja pitäytyä siinä suositellussa 1-2 ruoka-aineen viikkovauhdissa. Hidas tahti ei siis ehkäise allergioita, mutta auttaa helpommin havaitsemaan aiheuttajan, jos sellaisia lapsella ilmenee. Toistaiseksi onneksi ei.
 |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti