Onnea ja onnettomuuksia

Onpa muuten unohtunut kertoa, että J ihan pyytämättä ja yllätyksenä alkoikin yhtäkkiä kelpuuttaa tuttipullon.

Kaikki alkoi perin hyväntuulisesta illanvietosta perheen kesken. Lapsi riekkui villinä sylistä toiseen ja tunki kauhealla raivolla suuhunsa kaiken, mikä käsiin sattui. Tai muuten vain lähettyville, sillä t-paitasillaan heiluvan äidin hauiskin (tai se kohta, jossa normaalisti pitäisi jonkinlainen hauislihas olla) kelpasi imeskeltäväksi. Samalla, kun nappula työsti komeaa fritsua äidin käsivarteen, keksi isäihminen kaivaa kaapista tuttipullon. Sattumankaupalla olin aiemmin illalla pumpannut hieman maitoa jääkaappiin pakastettavaksi, joten riskillä heitimme maidot pulloon syöttöratkaisuun, ja ääntä kohti. Jääkaappiviileä maito upposi ipanaan hyvällä halulla ja hymyillen. Tuo yritti vielä ihan oikeaoppisesti pidellä itse pullosta syöttöratkaisusta kiinni molemmin käsin.

Vahingosta viisastuneena pulloa on tarjottu nyt joka päivä. Yötä lukuun ottamatta kaikkina vuorokaudenaikoina, mahdollisimman monesta eri pullosta ja mahdollisimman monessa eri asennossa. Kylmä maito näkyy menevän alas melkolailla mukisematta, joten tuotteen lämmitysprosessista on luovuttu. Palkinnoksi tavaraa on tarjottu myös alkuperäisessä pakkauksessaan, jos lapsella jo jonkinlainen orastava palkkiojärjestelmän taju sattuisikin olemaan. Mutta siis. Ennusteet ensi sunnuntain työvuorolle ovat vähintäänkin kohtalaiset.

Mutta niin. Itku pitkästä ilosta ja niin edelleen. Kierivä lapsi on kierivä aikapommi. Ainakin mitä tulee vahinkoihin. Juuri eilen vakuuttelin neuvolan tädille, että tietenkään en jätä lasta enää hetkeksikään valvomatta, kun se jo kerran liikuskelee niin aktiivisesti. Hetkeksikään ei valitettavasti sillä hetkellä assosioitunut mielessäni siihen ohikiitävään ajanjaksoon, jonka aikana vedän hupparin pääni yli. Mutta eipä tarvittu kuin sellainen ohikiitävä ajanjakso siihen, että lapsi pyörii väkkäränä keskeltä sänkyä reunalle, ja hups - suoraan lattialle. Luojan kiitos, liikkumismuotona oli sivuttaissuuntainen pyöriminen, jolloin tämä oli myös lattialle siirtymisasento. Luojan kiitos toistamiseen, juuri sillä kohdalla oli paljaan lattian sijasta kaksikymmentä senttiä pehmeää koiranpatjaa. Ja Luojan kiitos kolmannesti, kohdasta oli juuri samanlaista ohikiitävää hetkeä aiemmin noussut yksi kappaletta koiraa pois.

Selvisimme pienillä itkuilla (lapsi) ja todennäköisesti vähintäänkin seuraavaan onnettomuuteen asti takaraivossa jyskyttävällä syyllisyydellä (minä). Huolestuneena seurailin vielä onnettomuutta seuranneessa muskarissa perin uneliaaksi käyvää lasta, mutta syynä lienee kuitenkin aivotärähdyksen sijaan ihan liian aikaisin alkanut päivä sekä sen myötä kadoksissa oleva unirytmi. Nyt rauhoitutaan siis hysteerisestä tarkkailusta normaalineuroottiseen tarkkailuun.

Niin. Lapsi siis liikkuu. Kovin vilkkaasti. Sekä kierimällä että ryömimällä.