Jii heläytti kylvyn jälkeen hoitopöydällä kelliessään selvän ja kirkkaan "ai"-äännähdyksen. Oletusten vastaisesti kyseessä ei ollut reaktio ikävältä tuntuneeseen hoitotoimenpiteeseen, vaan ihan puhdasta juttelua. Hymyillen ja sillain hyväntuulisesti.
Pieni askel ihmiskunnalle ja niin edelleen, mutta hassulta se näin äidin silmin (tai korvin) tuntui. Melko tunnistamaton jokeltelu ja mölinä alkaa askel askeleelta muovautua puheeksi - yhteiseksi kieleksemme. Koko puheen oppiminen tuntuu itse asiassa ajatuksena niin kovin kummalliselta. Että lapsi vain poimii ympäristöstään kielen, ja alkaa itse käyttää sitä. Asettaa kielen oikeaan kohtaan kitalakea, laittaa huulet oikeaan asentoon, ja yhtenä päivänä, tuosta noin vain varoittamatta heläyttää ilmoille jonkun suloisen "ai":n.
Niin, ja äitiähän se tietysti yritti sanoa. Mitäs muutakaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti