Kirpun kerhotie on muuttunut kevyestä ja iloisesta askelluksesta raskaaksi, itkunsekaiseksi laahustamiseksi. "En halua mennä kerhoon. Kerhossa on ihan tylsää. En halua leikkiä muiden lasten kanssa". Nyt olen kolmesti jättänyt itkevän lapsen kerhon ovelle, ja kerta kerralta itku on vain voimistunut. Kirppu itkee kerhon ovella, äiti oven ulkopuolella.
Ja niin kuin lapsilla kai aina, itku loppuu ilmeisesti samantien, kun äiti poistuu näköpiiristä (tämänpäiväisen perusteella ei selvästikään ihan samantien, mutta toivottavasti pian kuitenkin), mutta äiti miettii, jääkö itkun aiheuttava suru kuitenkin oleilemaan jonnekin taustalle. Ei se seuraus, vaan se syy.
Joka kerta kerhosta hakiessa Kirppu kertoo, että kivaa on ollut, ja monesti marisee kotimatkalla haluavansa heti takaisin kerhoon. Kerhoon jääminen tuntuu kuitenkin tällä hetkellä ylivoimaiselta tehtävältä, enkä keksi muuta syytä kuin sen, että äidin syli on nykyään liian usein varattu. Ehkä Kirppu ei vain saa tarpeeksi tankattua läheisyyttä, ja siksi kerhoon jääminen tuntuu ylivoimaiselta. Tänään alkaa taas neljän päivän mittainen tauko kerhosta, ja yritän nyt keskittyä tarjoamaan Kirpulle läheisyyttä koko ajan edestä. Ajattelin aloittaa rakentamalla olohuoneen lattialle ison siskonpedin, johon muutamme pariksi yöksi, jotta myös Kirppu pääsee yöksi kainaloon. Oman ajan rippeet siis unohtukoot hetkeksi. Katsotaan, tehoaako tehostettu syliterapia kerhotien kuoppaisuuteen.
Voi, sä olet ihana ihana äiti <3
VastaaPoistaVoi kiitos! Vaikka todellisuus on kyllä kaikkea muuta. Luulen, että tämä kaikki johtuu nimenomaan siitä, että en pääsääntöisesti ole niin kauhean ihana/hyvä äiti..
Poistaps. kiitos muuten jumppapallovinkistä! Meillä nukutetaan nykyään pikkusisko pääsääntöisesti (ja onnistuneesti) joustinpatjan reunalla pomppien. Pallon selkään siirryn, kun jaksan käydä etsimässä sen kellarista. En nyt kyllä edes muista, mitä sä sen pallon selässä puuhaat, mutta jotenkin assosioin sut tähän pomppimisjuttuun..:)