Kirppu kerhotiellä

Kirpulla on kohta kuukauden verran takana kerhoilua. Sekä vanhempia että Kirppua itseään kovasti etukäteen jännittänyt kerho on peloista huolimatta lähtenyt hyvin käyntiin, ja Kirppu vaikuttaa viihtyvän mainiosti omanikäisessään seurassa. Kerho on kaupungin päivähoitopalvelujen tuottama urheilukerho, ja kokoontuu kaksi kertaa viikossa, kolme tuntia kerrallaan kaupungin liikuntatiloissa ja läheisten päiväkotien pihoilla. "Opetussuunnitelma" on hyvin laadittu ja pyrkii leikin ohella esittelemään lapsille erilaisia liikuntamuotoja. Meillä kotona ei nykyään harrasteta enää juuri edes penkkiurheilua, joten pidän hyvin positiivisena sitä, että edes joku esittelee Kirpulle keihäänheiton ja kuulantyönnön kaltaisia kuriositeetteja aktiviteetteja.  Ja pakottaa näköjään vanhemmat huolehtimaan myös luistelun ja hiihdon kaltaisesta yleissivistyksestä.

Itse jännitin etukäteen eniten sitä, saako Kirppu kerhosta kavereita. Osaako se toimia muiden lasten kanssa? Vetäytyykö se vain omiin oloihinsa eikä edes yritä kommunikoida kenenkään kanssa. Tähän asti puistoissa kontakti muihin lapsiin on jäänyt aika olemattomaksi, kun Kirppu on halunnut leikkiä vain äidin ja isän kanssa, eikä ole suostunut tekemään muiden lasten kanssa mitään. Kirppu on myös luonteeltaan aikamoinen lörpöttelijä, joten jännitin myös sitä, jaksaako kukaan kuunnella tauotonta puhetta. Tuleeko lapsi kuulluksi vai käsketäänkö siellä vain olemaan hiljaa? Saako kukaan puheesta mitään selvää? Uskaltaako lapsi pyytää päästä vessaan tai kertoa, jos on joku hätänä?

Suurin osa peloista oli luonnollisesti ihan aiheettomia. Parin ensimmäisen kerran jälkeen Kirpun ääni oli mystisesti käheytynyt, ja kun kysyin asiasta, kuulin, että kerhossa ei lapsia hyssytellä (paitsi silloin kun ohjaaja puhuu). Kirppu olikin kuulemma leikkinyt paloautoa tauottomalla pii-paa -äänitehostuksella. Ymmärsin käheytyneen äänen. Kuulin toisaalta myös, että siinä missä muut lapset huutavat vastauksensa esitettyihin kysymyksiin, Kirppu käy aina kuiskaamassa oman vastauksensa ohjaajalle. Äärilaidasta toiseen siis.

Jo ensimmäisen kerhoviikon jälkeen Kirpun sosiaaliset taidot olivat parantuneet suunnilleen 100%. Yhtäkkiä puistossa ruvettiinkin ensimmäisenä etsimään sopivaa leikkikaveria, eikä äidille jäänyt muuta virkaa kuin istua penkille katselemaan ja välillä kommentoimaan lasten leikkiä. Kaikki "minun leluni" -jutut katosivat saman tien, ja melkein yhdessä yössä ryppyisten kulmien alta lelujaan vahtineesta pojasta kuoriutui nauru naamalla muiden kanssa juokseva leikkikaveri. Vielä harjoittelemme kuitenkin ymmärtämään vauhdikkaiden leikkien lomassa tapahtuvia onnettomuuksia. Kirppu kun ei oikein kunnolla vielä ymmärrä sitä, että toiseen törmääminen ei juostessa välttämättä ole kenenkään 3-vuotiaan pitkään haudottu sotasuunnitelma.

Tähän asti Kirppu on jäänyt kerhoon joka kerta reippaasti, mutta viime kerralla tulivat ensimmäiset kerhoitkut. Negatiivisena puolena muuten hyvin toimivasta kerhosta täytyy sanoa, että ulkona tapahtuvan kokoontumisen jälkeen sisälle siirtyminen ei koskaan tapahdu ohjaajien kontrolloimana, vaan lopputuloksena on aina kaoottinen kasa toisiinsa kompuroivia, osa itkeviä ja osa nauravia lapsia. Sinne se Kirppukin viimeksikin vastahakoisesti ja itkien lähti taapertamaan rappusiin ilman, että kumpaakaan ohjaajaa näkyi missään. Joku toinen pieni poika tuli kuitenkin reippaasti perässä, otti Kirppua kädestä ja totesi, että "mennään yhdessä". Vertaistuki. <3