Jotain maanista ja jotain depressiivistä.

Hiljaiset ajat asunnossamme lienevät auttamatta ohi, viestittelin yhtenä aamuna Matemaatikolle. Syynä moiseen spekulaatioon olivat makuuhuoneen pimeydestä, peittojen kätköistä kuuluvat riemunkiljahdukset. Äiti! Oon hereillä! Uus jännä päivä! (Ei se siis vielä puhu, mutta The Äitinä luonnollisesti tulkitsen lapseni viestejä pelkistä kiljahduksista). Lapsen kommunikaation tarve tuntuu lisääntyvän päivä päivältä, ja valtaosa kommunikoinnista toteutetaan nykyään kiljahtelemalla. Ja nyt ollaan siis vaiheessa, jossa pirskahteleva kiljahtelu alkaa heti silmien auettua. Se vauvoille tyypillinen, suloinen jokelteluvaihe kiiti kai meidän osaltamme ohi yhtä nopeasti kuin päiväkorennon elämänkerta, ja vaihtui täksi ajoittain jopa maaniseksi äityvään ilonpitoon. Välillä äitiä ottaa vähän korviin lapsen laajahko yliäänien valikoima, mutta lähinnä moiset ilonpurskahdukset saavat äidinkin hihkumaan riemusta. Haukotus tarttuu, hymy tarttuu, kiljahdukset tarttuvat.

Sen sijaan lapsella ei tunnu olevan kummoistakaan tarvetta edetä liikkumalla itse. Ei toisaalta mikään ihme, kun kiljahtelemalla saa näköjään asiat liikkumaan puolestaan. Jalat ja kädet kyllä viuhtovat joka hetki samaan tahtiin kuin aikoinaan navan tuolla puolenkin, mutta lattialla kölliessään jopa se pään nosto näyttää välillä ylivoimaiselta tehtävältä. Aktiivista ryömimisen yritystä kyllä on, mutta yritykseksi se on toistaiseksi jäänytkin. Välillä lapsi saa jonkinlaisen purskahduksenomaisen liikkumiskohtauksen, ja esimerkiksi kääntyy kolmesi vatsalta selälleen, mutta tuntuu sen jälkeen unohtavan koko taidon ihan tyystin. Eikä luonnollisestikaan suostu näyttämään sitä kenellekään muulle kuin äidille, jonka väitteet lapsen taidoista alkavat varmaankin jossakin vaiheessa menettää uskottavuuttaan muiden silmissä.

No, äidille riittää, että jalat ja kädet viuhtovat, koska sitähän se uiminen periaatteessa on. Vauvauinti on nimittäin tällä hetkellä ihan pop, ja äidin lisäksi lapsikin tuntuu nauttivan uusimmasta harrastuksestaan. Vauvauinnin ohjelma vain on viime aikoina muistuttanut vähän liikaa muskaria (laululeikkejä piirissä), ja hartaasti odotammekin kehitystä enemmän sinne liikuntaharrastuksen suuntaan. Vaikka veteen totuttelemisestahan koko vauvauinnissa on enemmän kyse.

Päivittäisillä vaunukävelyillä tulee muuten törmänneeksi jos jonkinlaisiin nähtävyyksiin. Päivän depressiivisestä tarjonnasta vastaakin varmasti Suomen Suosituin Leikkipuisto. Oi, ollapa jälleen lapsi!