Lörpötys.

Terveisiä täältä kuolemanlaaksosta! Toisin kuin ilmeisesti pitäisi, meillä ollaan kyllä kovasti tyytyväisiä myös tähän alle kaksivuotiaan arkeen. Tyhjästä ilmestynyt uhmaikä luo toki arkeen omat haasteensa, mutta mottoni uhmaiän selättämisen suhteen on yksinkertaisesti "päivä kerrallaan". Olisi toki helpompaa, jos tietäisi, kuinka monta kertaa lasta täytyy vielä kieltää esimerkiksi lyömästä ennen kuin tuo todella sisäistää asian, mutta sen tiedon puutteessa mennään päivä kerrallaan, kielto (ja kiitos) kerrallaan. Uhmaiästä huolimatta kaksivuotiaan kanssaeläjän arki on kuitenkin lopulta ennen kaikkea aika ihmeellistä.

Ihmeellisintä on pienen ihmisen ajatuksiin tutustuminen. Laajeneva sanavarasto on kuin karttakirja, josta aukeaa uusien sanojen myötä aina uusia sivuja. Ensin oli pelkkä "ka", sitten mukaan putkahti toinen tavu, kolmas, ensimmäinen kaksisanainen lause, ja nyt jo pitkiä kertomuksia osiin pilkottuna. Omasta näkökulmasta kovin arkisetkin asiat jäävät näköjään kohta kaksivuotiaan mieleen elämään ihan omaa elämäänsä. Meillä esimerkiksi käydään monta kertaa viikossa yhdessä läpi, kuinka "paalin  taato (meni) kikki (ja kuinka) paali koojaa (vaari korjaa)". On myös mahtavaa päästä neuvottelemaan lapsen kanssa asioista, kuten vaikkapa siitä, koska ja miten sitä maitoa nykyään juodaan. Yöimetykset ovatkin vihdoin taakse jäänyttä elämää, kun satuin yhtenä iltana kysymään Jiiltä, josko juotaisiin seuraavat maidot vasta aamupuurolla. "joo, hyvä!", vastasi Jii. Yöllä herättiin totuttuun tapaan haluaamaan "paapulaa" (maitoa), mutta kun muistutin illalla tehdystä sopimuksesta, lapsi totesi vain hitusen ääni väristen "joo", ja jatkoi nukkumistaan. Noinkin voi näköjään siis imetyksen lopettaa. [Pitkään sitä kyllä kestikin, vuoden ja yhdeksän kuukautta]

Puhetta tulee nykyään niin paljon, että Jiitä voi hyvällä syyllä kutsua melkoiseksi lörpöttelijäksi. Puhe pulppuaa heti heräämisestä alkaen ja sammuu monesti vasta, kun vähän tiukemmalla äänensävyllä käskee laittamaan silmät kiinni ja alkamaan nukkua. Usein pimeässä kuuluu vielä senkin jälkeen vaimeana muminana lapsen tarinointi. Retorisena tehokeinona lapsella on selvästi käytössä toisto, ja samoja asioita käydään monesti sana kerrallaan läpi noin kahdenkymmenen toiston taktiikalla.

Lapsen kanssa elämistä helpottaa kyllä huomattavasti yhteinen kieli, vielä vähän kehitysvaiheessa oleva sellainenkin. Ajatusten lisäksi lapsi oppii sanoittamaan tunteitaaan ("turullinen" onkin meillä viikon sana) ja osaa kertoa esimerkiksi sen, mitä vielä vierestä puuttuu ennen kuin uni tulee. Meillä on ollut aina tapana käydä Jiin kanssa iltaisin läpi seuraavan päivän ohjelma. Ajatuksena on ollut, että se helpottaisi seuraavaan päivään orientoitumista, eikä esimerkiksi äidin aikainen kouluunlähtö aiheuttaisi niin suurta ikävää, kun se olisi tiedossa jo etukäteen. Vaikka lapsen aikakäsitys onkin vielä todennäköisesti ihan omanlaisensa, luulen, että helpotus on molemminpuolinen, kun äidin perään itkevälle lapselle voi aamulla kertoa, mihin äiti on mennyt ja koska äiti palaa. "Koo, pee, tee, äs", sanookin Jii aina, kun tulee puhe äidin opiskeluista ("äiti lukee, opettaa mummi lapselle).

Pitää silti varoa sekä yli- että aliarvioimasta niin lapsen ymmärrystä kuin puhetaitoakin. Apinoinnista päätellen lapsi kuuntelee kaikkea ympärillään olevaa tarkkana kuin haukka, ja koska ymmärryksen määrää on vaikea kartoittaa, pitää hyvin paljon miettiä, mitä ja mistä lapsen aikana voi puhua. Suorittajaäidin on syytä pitää myös mielessään, ettei lapsen kuuliainen vastaus tarkoita, että lapsi olisi oikeasti sisäistänyt asian ja toimisi jatkossa johdonmukaisesti äidin toiveiden mukaan. Myöskään joo/ei vastauksena kysymykseen ei todellakaan ole tae mistään sen enempää myöntävästä kuin kieltävästäkään. Joskus on vaan kiva sanoa joo!