Huomenna lienee paikallaan hemoglobiinin mittaus. Olo ei ole mitenkään poikkeuksellisen väsynyt, mutta mahdollisesta raudan puutteesta saattaisivat kieliä lisääntynyt hengästymisherkkyys hurttia ulkoiluttaessa sekä ennen kaikkea jumalaton lihan himo. Viime aikoina kielen päällä ovat pyörineet marmoroidut naudan fileet, paahtopaistivoileivät ja lehtipihvit. Kuvitteellisella tasolla tosin, sillä kasvissyöjän pannulla ei paljon marmorifileitä tai paahtopaisteja katsella. Näillä pituuspiireillä ilmassa lienee siis pihvilihan sijaan parsakaalin puutetta.
Kohtaan välillä toinen toistaan hupaisampia provosointiyrityksiä kasvissyöntini tiimoilta. Etenkin niiden testosteronirikkaampien työkavereiden osalta. Jostain syystä lihasta kieltäytyminen tuntuu olevan erityisesti sekasyöjämiehille jonkinlainen lähes homeopatiaan verrattavissa oleva valinta, jota pitäisi loputtomiin perustella. Mikään perustelu ei tietenkään ole kelvollinen, ja hedelmättömien keskustelujen jälkeen alkavat sitten aina nämä "voi että kun on mureeta pikku vasikkaa leivän välissä - tästä ei päivä enää parane" -tyyppiset provosointiyritykset. Harmi vain, että oma kasvissyöntini kumpuaa yksinomaan eettisistä lähtökohdista, enkä ole koskaan kokenut lihasta luopumista helppona ratkaisuna. Päinvastoin - olen varhaisesta lapsuudestani saakka rakastanut lihaa lähes kaikissa muodoissaan - pihvinä, makkarana, leikkeleenä, kuutiona, viipaleena, paistina, kypsänä (no, medium) ja raakana. Tiedän todellakin, miltä hyvä pihvi maistuu, ja näin ollen tiedän todellakin, mistä olen periaatteideni vuoksi luopunut. Toisin kuin työpaikan äijät siis luulevat, en ole valinnut kasvissyöntiä ulkonäköni vuoksi (koska siis hei kasvisruoka on niin paljon kevyempää!!) tai siksi, että liha olisi jostain syystä ällöttänyt minua. Edelleen päinvastoin - olen lyhyehkön historiani aikana onnistunut aiheuttamaan lihanhimoillani runsaasti ällötystä ystäväpiirissäni. Harvan lapsen makumieltymyksiin nimittäin kuuluu raaka jauheliha, suolan ja sipulin kera tai pahimpaan himoon vaikka sellaisenaan. Päädyinpä varhaislapsuudessani jopa sairaalaan syötyäni raakaa sianlihaa ja kotiutettuani siitä Yersinia enterocolitican. No - sitä riskiä ei enää ole.
Minua on siis turha provosoida pihvilihoillaan, sillä voin silmää räpäyttämättä olla samaa mieltä makuelämyksestä. Hyvältä maistuu - takuulla. Jätän silti väliin, sillä henkilökohtaisesti pidän eläimistä enemmän elävinä. Siksi omassa keittiössäni lehtipihvin korvaa leivitetty soijapihvi, ja raudan lähteitä ovat purkkivitamiinien lisäksi kokojyvävilja, palkovilja, tummanvihreät kasvikset, pähkinät, siemenet sekä kuivatut hedelmät. Vaikka välillä tekisi mieli käyttää raskautta jonkinlaisena tekosyynä lihansyönnille (Frendien Phoeben tapaan), mutta ainakaan toistaiseksi ei ole pää antanut periksi. Tuskin koskaan antaakaan.
Mutta huomenna siis tsekkaamaan hemoglobiini. Pitäähän teräskirpulle toki olla rautaa varastossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti