Kuinkas (se) sitten kävikään?

(Sisältää pitkän ja yksityiskohtaisen synnytyskertomuksen, joka on kirjoitettu lähinnä tuoreen äidin muistojen arkistoa varten.)

Melko tarkalleen viikko sitten näihin aikoihin soitin toistamiseen saman päivän aikana Haikaranpesään. Supistukset olivat alkaneet edellisenä iltana ja muuttuneet heti kohta noin 5-10 minuutin tauoilla suhteellisen säännöllisiksi. Yön valvomisen jälkeen soitin ensimmäistä kertaa Haikaranpesään saaden ohjeeksi ottaa 1000 mg panadolia ja katsoa, josko supistukset vielä laantuisivat pois, kuten ensisynnyttäjillä usein käy. Panadol tarjosi supistuksille kuitenkin vain parinkymmenen minuutin mittaisen tauon ja sen jälkeen vähän pidentyneet välit, mutta jäin silti vielä kotiin odottelemaan, koska valmennuksista saadun ohjeistuksen mukaan sairaalaan ei kannata saapua ennen kuin supistusten väli on 3-5 minuuttia tai kotikonstit eivät enää riitä kivunlievitykseksi.

Kotikonstit alkoivat käydä vähiin viimeistään iltapäivän kauppareissun jälkeen. Supistukset olivat silti edelleen epäsäännöllisiä ja varsinaisten supistusten väleihin osui edelleen vähemmän kivuliaita välisupistuksia, joita ei aamuisen kätilön ohjeistuksen mukaan saisi olla. Tuskaisen olon vuoksi ajattelimme kuitenkin käydä sairaalalla vaikka sitten kääntymässä - jos saisi edes vähän selvyyttä siihen, mikä tilanne on. Aamupuhelun aikaan Haikaranpesä oli vielä tyhjillään, mutta nyt illalla soittaessani kuulin sekä Kätilöopiston että Naistenklinikan olevan sulussa, ja sain ohjeeksi suunnata Jorviin. Itkuista (tulevaa) äitiä yritettiin kovasti lohduttaa puhelimessa kehottamalla muun muassa ottamaan sairaalan äkillinen vaihtuminen seikkailuna. Jos ei olisi ollut muuta mietittävää, olisin saattanut tiuskaista, että ensimmäisen lapsen synnytyksessä olisi kyllä ollut ihan tarpeeksi seikkailua yhdelle illalle.

Sairaalan vaihtuminen oli aivan järkyttävän suuri pettymys. Etenkin, kun aikoinaan sairaalaa valitessani olin erinäisten keskustelupalstojen perusteella tullut syystä tai toisesta siihen tulokseen, että Jorvin sairaala, johon meidät sulkujen vuoksi ohjattiin, olisi jostain syystä huonoin mahdollinen vaihtoehto. Koko automatkan sairaalaan itkin supistuskipujen lisäksi sitä, että jouduin lähtemään juuri Jorviin, ja vannoin, että en takuulla synnytä siellä. Voin käydä katsastamassa tilanteen, mutta siellä en kyllä synnytä. Matemaatikko lupasi tilanteen selviämisen jälkeen soitella vaikka minuutin välein Haikaranpesään, josko voisimme kuitenkin siirtyä vielä sinne synnyttämään.

Valitettavasti (tai näin jälkikäteen ajateltuna onneksi) sairaalaan saavuttuamme olo oli jo niin huono, että tiesin heti, ettei minusta olisi enää mihinkään lähtemään. Ensimmäisen sydänkäyrän ottamisen ajan jaksoin vielä vollottaa "kovaa" kohtaloani, sen jälkeen lähinnä lamaannuin. Kätilö oli saanut Haikaranpesästä synnytyssuunnitelmani ja tiesi minun toivovan allasta käyttööni. Huomaavainen kätilö olikin sitten sydänkäyrän aikana käynyt laskemassa jo vedenkin valmiiksi, sen kummempia kyselemättä. Vaikka olisin voinutkin, en varmasti olisi siinä vaiheessa enää kehdannut lähteä.

Loppu menikin sitten omalla painollaan aika nopeasti. Sairaalaan saavuttiin 19.30, altaassa viivyin kolmisen tuntia akupunktioneulojen ja hierovan suihkun avulla. Olin haaveillut mahdollisesti jopa synnyttäväni altaaseen, mutta kun kolmannen sydänkäyrän ajaksi kätilö pyysi siirtymään synnytyssaliin ilokaasun ulottuville, muuttuivat suunnitelmat aika lennosta. Hetken epäröityäni palasin vielä hetkeksi altaaseen, mutta supistuskivun yltyessä totesin, ettei hierova suihku riitä mitenkään loppuun asti. Supistuksia tuli todella tiheää tahtia, eikä niiden välissä ollut käytännössä hetkeäkään kivutonta aikaa, joten pelkkä vedessä liikkuminen kivunlievityksenä kävi vähän turhan väsyttäväksi. Ilokaasun luo palattuani selvisin vielä hetken sen varassa, sen jälkeen pyysinkin jo epiduraalia. Anestesiologia jouduttiin hetki odottamaan, ja luvatun kymmenen minuutin sijaan kuluikin vähän enemmän ennen kuin puudutus saatiin pistettyä. Matemaatikko onneksi lahjakkaasti valehteli kymmenen minuutin olevan "ihan kohta ohi", kun tuskaisena tiedustelin ajan kulumista siinä vaiheessa kun kymmenen minuuttia oli todellisuudessa ohitettu jo ajat sitten.

Ja voi mikä taivas epiduraali siinä vaiheessa olikaan. Sen avulla pääsin hetkeksi jopa torkahtamaan, kun yli vuorokauden valvominen alkoi viedä liiaksi voimia. Sen jälkeen supistuksia tuli yhtä tiheästi kuin ennenkin, mutta kivusta selvittiin puudutuksen ja ajoittaisten ilokaasuhörppyjen voimin. Ponnistusvaiheen lähentyessä sain vielä kätilön kehotuksesta pudendaalipuudutuksen (tästä en kauheasti pitänyt - joskaan en tiedä, kuinka kipeää ponnistaminen ilman sitä olisi sitten tehnyt). Ponnistamista kokeiltiin aluksi jakkaralla, mutta syketaajuuden laskiessa kätilö kehotti siirtymään jakkaralta takaisin sängylle alkuun pääsemiseksi. Sykkeen lasku johtui kaulan (ja jonkin muun ruumiinosan) ympärille kietoutuneesta napanuorasta, mutta tämän kätilö jätti onneksi kertomatta. Nysän puskiessa ulos kätilö tarjosi vielä mahdollisuutta siirtyä takaisin jakkaralle, mutta millinkään liike mihinkään suuntaan tuntui siinä vaiheessa huonoimmalta mahdolliselta vaihtoehdolta, joten Nysä syntyi siis lopulta alusta loppuun siinä huonoimmaksi mahdolliseksi synnytysasennoksi kutsutussa puolimakaavassa asennossa. Joka kyllä omasta mielestäni tuntui asentona oikein mainiolta. Ponnistusvaiheen kivuliaimmassa kohdassa sain kätilöltä kehotuksen huutaa, jos siltä tuntuu, ja lopputuloksena luulen koko sairaalan vavahdelleen huutoni voimakkuudesta. Matemaatikkokin totesi järkyttyneenä, ettei olisi ikinä uskonut minusta lähtevän moisia ääniä. Mutta se auttoi: pari minuuttia ennen kolmea sain pienen poikamme ensimmäistä kertaa rinnalleni.

Synnytys oli kyllä kokemuksena täysin omaa laatuaan. Jos jotain rajoja tai intimiteettiä olin siihen asti kuvitellutkin omaavani, en sen jälkeen kyllä vähääkään. Koin senkin silti omalta osaltani jokseenkin virkistävänä asiana, vaikka mieluusti sitä vieraiden ihmisten edessä vähän siistimmässä kunnossa esiintyisikin. Jopa ne etukäteen painajaisia aiheuttaneet sairaalakaavut tuntuivat siinä vaiheessa ihan yhdentekeviltä. Kätilö, joka aluksi vaikutti vähän pelottavalta, osoittautui yön aikana ihanaksi ihmiseksi, jonka hoivissa oli todella hyvä olla. Muutenkin koko sairaalan henkilökunnasta sekä siellä saamastani hoidosta jäi niin hyvä mieli, että mahdollisten seuraavien synnytysten kohdalla en varmaankaan enää edes harkitsisi mitään muuta vaihtoehtoa sairaalan osalta. Sain synnytykseni aikana käsittääkseni kaiken saman, mitä olisin voinut saada Haikaranpesästäkin: altaan, akupunktioneulat, ystävällistä sekä mahdollisimman epälaitosmaista kohtelua. Synnytyksen jälkeen pääsimme vielä toiveidemme mukaisesti perhehuoneeseen, jollaisen saaminen olisi Kätilöopiston puolella ollut ruuhkan ja remontin vuoksi huomattavasti epävarmempaa.

Ainoa asia, joka lopulta jäi kaihertamaan mieltä, oli itse valitsemamme nopea kotiutuminen. Olisi siellä voinut pidempäänkin olla - ihan vain vaikka hyvän mielen (ja hyvän ruoan) takia - vaikkei mitään todellista tarvetta ollutkaan.

Kaikkein olennaisin lopputulos oli tietysti kuitenkin hurjan ukkosmyrskyn (ja äidin eläimellisen huudon) säestyksellä syntyneet 53 cm ja 3575 g puhdasta rakkautta. Nyt sitten opetellaan elämään näiden pakahduttavien tunteiden kanssa - voi miten paljon jotain voikaan rakastaa!