Jos en pelkäisi valehtelevani, väittäisin, että Jii rentoutui sillä samalla sekunnilla, kun auto lähti peruuttamaan mummolan pihasta pois. Kotimatka kesti kummipoikapoikkeamineen sekin reilut kymmenen tuntia, mutta sujui huomattavasti menomatkaa jouhevammin. Ehkä jotain oli opittukin menomatkasta, kun sitä korvia hyytävää huutamista kuunneltiin paluumatkalla huomattavasti vähemmän. Täysin nappiin ei kuitenkaan tarpeita osattu tälläkään kertaa ennakoida, minkä lapsi joutui meille pariin kertaan kovaäänisesti toteamaan.
Kotona Jii palautui melko nopeasti omaksi itsekseen. Heti ensimmäinen kotiyö nukuttiin vallan mainiosti (enpä olisi muuten vuosi sitten uskonut kutsuvani herätyksiä kolmen tunnin välein "mainiosti nukutuksi yöksi"), ja koko seuraavan päivänkin lapsi jaksoi seurustella kovin hyväntuulisena kotisohvan uumenista. Seuraavana iltana päästiin kuitenkin taas yliväsymyksen tuolle puolen ja löysin itseni puolen yön aikaan kantorepun ja kahden koiran kanssa korttelia kiertämästä. Koirat eivät onneksi pahastu ylimääräisistä lenkeistä, ja lapsikin nukahti välittömästi ulko-oven jälkeen. Naapuritkin lienevät nukahtaneen melko pian tämän jälkeen.
Jos lapsi matkasta suhteellisen nopeasti palautuikin, niin samaa ei voine sanoa vanhemmista. Olo oli viikonlopun jäljiltä kuin jyrän alle jääneellä, ja syksyn ulkomaanmatkasuunnitelmat haudattiin harvinaisen yksimielisellä päätöksellä odottamaan vähintäänkin kevättä. En sitten tiedä, minkä vuoden kevättä. Kuten kummipojan isä totesi, lapsi on riittävän vanha matkustamista ajatellen siinä vaiheessa, kun sen voi jättää hoitoon.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti