Tyhjäkäynnillä

Energia ei riitä enää mihinkään järkevään, joten kirjoitan pikaisesti jotain muistiin ennen nukkumaanmenoa.

Matemaatikon isyyskesäloma lähestyy loppuaan. Muutos aiheuttaa vähintään yhtä suurta ahdistusta kuin oma kouluunpaluuni pari kuukautta sitten. Nyt olen jo ihan kohtuullisen sopeutunut siihen, etten itse saa puuhailla lapsen kanssa aamusta iltaan, ja toiseksi parhaalta vähintään yhtä hyvältä vaihtoehdolta onkin tuntunut se, että mies saa. Ja juuri kun olemme kaikki (kyllä, kaikki kolme!) tähän järjestelyyn tottuneet, onkin aika pistää asiat taas mullin mallin.

Tämä viikko on lapsen osalta varattu pehmeään laskuun hoitolapsen maailmaan. Isoäiti tulee huomisaamuna ensin pariksi tunniksi ulkoilemaan tyypin kanssa, seuraavana päivänä ulkoilee ja lounastaa, sitä seuraavana ulkoilee, lounastaa ja laittaa päikkäreille jne. Isoäiti on toki entuudestaan tuttu hoitaja muutenkin, mutta hoitohommat ovat olleet vähän lyhempiä keikkoja, eivätkä kauheasti ole sisältäneet näitä haastavampia ruokailu-/nukutusosioita, joten ajattelimme pelata varman päälle ja vähän valmistella lasta uudelle nukuttajalle ja ruokkijalle. Onneksi lapselta löytyy äidin puolelta enoja ja tätejä suhteellisen runsaslukuisesti, ja kaikki vieläpä suht hyvässä lihassa ja lapsuutensa hyvin nukkuneina, joten voisin kuvitella, että näistä haasteista selvitään myös hoito(lapsen)lapsen kanssa.

Lapsen nukkumisessa on tällä hetkellä haasteensa myös lapsen vanhemmilla. Entiset kymmenen minuutin köykäiset nukutukset ovat vaihtuneet vähintään puolen tunnin venkoiluksi, joka sisältää lukuisia sängystä kiipeämisyrityksiä (laita on alhaalla nukuttaessa ja nostetaan tyypin nukahdettua), pusuttelu- ja halailutaukoja, asioiden viskomista laidan yli ja lattialla lojuvien asioiden kovaäänistä kommentointia ja kaikkea muuta nukahtamista edistävää toimintaa.  Nukkuminen on myös kovin katkonaista ja on nyt parina edeltävänä yönä katkennut aamuyöstä yhteen vähän pidempään venkoilujaksoon. Todennäköisenä syypäänä alhaalla pilkottaa ensimmäinen kulmahammas, ja uskoisin muiden totuttuun tapaan seuraavan piakkoin perässä. Lisää unettomia öitä siis tiedossa.

Hampaiden lisäksi yötohinaa aiheuttanee tuliterä kävelytaito. Kyllä! Kontiainen on lähtenyt vihdoin liikkeelle! Muutamasta askeleesta on reilussa viikossa edetty 10+ askellukseen, ja nykyään horjuvalla kävelyllä saatetaan edetä jo jopa huoneesta toiseen. Vaikka konttaaminen on edelleen liikkumismuoto numero yksi, voidaan lapsi kai vähitellen laskea jo kävelytaitoiseksi.

Samaan aikaan motoriikan kanssa on lähtenyt kehittymään myös kieli. Varsinaisia sanoja odottelemme edelleen, mutta monta kuukautta jatkuneen KAakatuksen rinnalle on nyt yhtäkkiä ilmestynyt lukuisa joukko erilaisia ääniä. Junat sanovat "ku-ku-ku-ku", koirat (ja esimerkiksi virtahevot) "vyh-vyh", kissat "mä-au" ja linnut lajista riippumatta "kurrr-kurr". Uudet äänteet ovat tuoneet mukavan lisän keskusteluihimme, kun ihan kaikkea ei enää esitetäkään sillä yhdellä tavulla eri äänenvoimakkuuksilla. Ja karvakorviahan näissä nurkissa vilisee, joten vyh-vyhille on runsaasti käyttöäkin.

Nyt väsynyt äiti lähtee lataamaan itseään. Iltayön unet ovat kuulostaneet vähän levottomilta, joten suurin odotuksin en peiton alle kömmi. Wish me luck!

Hajanaisia muistiinpanoja.

Mitähän näistä päivistä jää lopulta mieleen? Minulle, Matemaatikolle tai Jiille? Huomaanko muutaman vuoden päästä, etten oikeastaan muista, minkälainen lapsi oli silloin, kun se oli..niin..minkäs ikäinen se silloin olikaan? Puhuiko se jo jotain? Osasiko kävellä? Mitä me silloin oikein tehtiin?

Jii täyttää kohta vuoden ja kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta sen ensimmäisen ikävuoden päälle ovat tuoneet varmaan saman verran uutta kuin se koko edeltävä vuosi sitä ennen. Jii ei vielä puhu, mutta hapuilee kovasti sanoja. Välillä hapuilu tuottaa jonkun ihan oikean sanankin, mutta käyttöön ne eivät ole vielä jääneet. Edes se "äi-ti". Kaakatuksen tilalle on kuitenkin tullut konsonanttirikkaampaa jokeltelua, joka on selvästi jo sukua puheelle.

Ensimmäisestä askeleesta on viikossa edetty jo kolmeen peräkkäiseen. Kävely-yritykset ovat harvoja ja satunnaisia. Ilmeisesti palvelu kotona on sitä luokkaa, että ulottuvuus asioihin on ilman kävelykykyäkin riittävän hyvä. No, omalla vauhdillaan.

Tällä hetkellä hauskinta ikinä taitaa olla asioiden nimeäminen. Siis se, että joku muu nimeää. Hämmentävää on lapsen symboliikan taju. Ettei asian tarvitse näyttää joka kirjassa samalta, vaan pelkkä samankaltaisuus riittää tunnistamiseen. Lapsi on mestari löytämään kuvakirjojen sivuilta erityisesti ankat, koirat ja autot. Ankat ovat muutenkin lelujen parhaimmistoa tällä hetkellä. Uniriepua tai pehmolelua emme ole lapselle onnistuneet lanseeramaan, mutta useimmiten lapsen nyrkistä löytyy joku talouden kuudesta muoviankasta, välillä yksi molemmista käsistä. Myös nukkuessa. Ankka on myös yksi todistettavasti kuulluista sanatapailuista.

Ja voi kyllä. Jii tykkää kovasti kaikenlaisista isoista autoista ja työmaakoneista. Keittiön ikkunasta näkyvät naapurityömaan nostokurjet jouduttavat mukavasti ruokailuhetkiä, samoin ohiajavat bussit. Emme silti syytä sukupuolta, vaan itseämme. Niitä nyt vaan on täällä paljon (työmaakoneita ja busseja), ja niitä on helppo lapselle osoittaa ja nimetä. 

Jii on myös aktiivinen näyttämään tunteensa. Isä ja äiti saavat joka aamu aamusuukkonsa ja päivän aikanakin useita lisää. Hellyyttävintä on otsan kopauttaminen varovasti äidin tai isän otsaan - meillä kun on Matemaatikon kanssa vuosia ollut tapana hieroa otsiamme vastakkain. Myös märät pusut kuuluvat valikoimiin. Niistä saavat osansa äidin ja isän lisäksi esimerkiksi tavaratalon mallinukkelapset sekä satunnaisesti esim. vesimeloni.  En tiedä, mitä se Sokoksen mallinukke-parka mahtoi ajatella, kun Jii eräänä iltana niin antaumuksella paijasi ja pussaili sitä vaateostosten lomassa. Ihmetteli vähän kylmää ja kovaa vastaanottoa, mutta jatkoi silti sinnikkäästi.

Uni on nykyään katkonaista, aamuyön syöttö edelleen ohjelmassa. Muu ruoka maistuu vaihtelevalla menestyksellä. Paras tapa saada lapsi maistamaan uusia ruokia, on syödä niitä itse, ja olla tarjoamatta hänelle. Syömään houkuttelu näyttää olevan käänteisesti yhtä tehokas metodi. Ilman houkuttelua ei tarvitse montaa minuuttia odottaa, kun pieni käsi ilmaantuu lautasen reunalle, ja nappaa osansa. Näyttää maistuvan niin kermainen kalapasta kuin sushikin. Samat ruoat tarjottuna aiheuttaisivat mitä todennäköisimmin voimakasta vastustusta.

Ja jos jokin on tässä viimeisen kahden kuukauden aikana lisääntynyt, niin äänenvoimakkuus. Eipä tarvitse ainakaan miettiä, saako lapsi tulevaisuudessa äänensä kuulluksi. Saa varmasti. Muun kuulemisesta sen jälkeen ei sitten voikaan olla enää niin varma.

Sushivaras.

Sekä että.

Hengissä ollaan! Kipeinä, mutta hengissä silti. 

Arki on nykyään tätä: aamulla yritän sekä syöttää Jiin mahdollisimman myöhään että herätä itse mahdollisimman aikaisin herättämättä samalla lasta. Junassa yritän sekä pysyä hereillä että tehdä kiireellä mahdollisimman paljon tekemättömiä koulutöitä. Koulussa yritän sekä keskittyä itse asiaan että olla kauheasti miettimättä aamulla itkemään jäänyttä lasta. Kotimatkalla yritän sekä kestää mahanpohjassa kurnivan nälän (optimoituun aikatauluun ei kuulu ruokatunteja) että tsempata itseni puristamaan vielä vähän kouluhommia ennen kotia. Kotona yritän sekä keskittyä täysillä lapseen että saada hetken hengähdettyä. Lapsen nukkumaanmenon jälkeen yritän sekä jatkaa koulutöitä että mennä ajoissa nukkumaan. Yöllä yritän näköjään sekä nukkua että saalistaa pitkin sänkyä poukkoilevaa ipanaa.

Muutama viikko tällaista ja yritänkin aamuisin enää selvitä hengissä sängystä junaan ja koululle.

Ilmassa on siis eräänlaista tilapäistä (?) levottomuutta. On tullut sarja poskihampaita (puhjenneita nyt yhteensä 12), ja kun niistä kivuista vihdoin päästiin, iski flunssa. Flunssan loppumetreillä näkyvät kulmahampaat pilkottelevan ienten alla. Veikkaanpa, että niiden puhjettua onkin jo sopivasti uuden flunssan vuoro.

Kipeä lapsi ei syö ja nälkäinen lapsi ei nuku. Tai syö, mutta liian vähän, ja nukkuu, mutta liian huonosti. Ruokailuhetket ovat nykyään syvästi vihattuja taistelutuokioita, joista yritetään selvitä hyvillä fiiliksillä ketään huudattamatta, mutta edes puolet normaalista ruokamäärästä kuluttaen. Yritetään pysyä itse järjissämme, mutta olla silti opettamatta lasta miljoona viihdykettä vaativaksi ruokapöydän tyranniksi. Ehkä joka viides ruokailu sujuu niin kuin ennen vanhaan, muut ovat melkoista suossa tarpomista. Siinä vaiheessa, kun ikkunat, seinät, verhot, lattia, pöytä ja äiti ovat jos jonkinlaisessa soseessa, on yleensä hauskaa enää koirilla, jotka pöydän alla päivystävät sinkoilevia ruoan palasia.

Niin, ja se eroahdistus. Ensimmäiset viikot kouluunpaluun jälkeen menivät ihan mukavasti, mutta vähitellen tyyppi on kai tajunnut muutoksen pysyvyyden. Tällä hetkellä isäihmisellä ja lapsella sujuvat päivät ihan mukavasti tasan niin kauan kuin minä olen pois näkyvistä. Itku alkaa helposti jo siinä vaiheessa, kun lapsi bongaa ikkunasta kotiinpalaavan äidin. Ja kotona 98% ajasta kuluu joko kiinni äidissä tai äidin välittömässä läheisyydessä. Lapsen eroahdistuksen myötä isäihminen on onnistunut ulkoistamaan itsensä lähes täysin kaikesta lapseen liittyvästä hoitotoiminnasta minun läsnäollessani. Koska karmea huuto, jos jotain yrittää. Siis oikeasti sellainen sydäntä särkevä, räkää roiskuva äläjätämuaäiti-parku, jos isäihminen yrittää esimerkiksi vaihtaa lapselta vaipat. Erittäin palkitsevaa meille molemmille.

Mutta jotain positiivistakin. Lapsi on vihdoin ottanut ensimmäisen askeleensa. Varhaiseksi liikkeellelähtijäksi kävelemään oppiminen on antanut odotuttaa itseään melko pitkään, mutta kyllä se sieltä näköjään tulee silti. Askel kerrallaan.

Alku aina hankalaa.

Mutta jo viikon päässä onni seisoo?

Ensimmäiset koulupäivät menivät henkisesti vähän pala kurkussa. Luulen, että jos Matemaatikko ei nauttisi parhaillaan ansaitsemastaan isäkuukaudesta, olisin itse millä syyllä hyvänsä pistänyt opiskelusuunnitelmat jäihin vielä vuodeksi, ja jatkanut kotoilua Jiin kanssa. Onneksi niin sanottu lähivanhemman paikka on kuitenkin tosiaan seuraavat pariksi kuukautta varattu isäihmiselle, joten oli vähän niin kuin pakkokin lähteä pois jaloista. Edes kokeeksi.

Nyt opiskelua on takana viikon verran, ja ainakin tällä työtahdilla olo on nyt tervanjuonnin sijaan enemmänkin sitä "rusinat pullasta" -osastoa. Ehkä jopa parempaa kuin kokoaikainen kotona olo. Viime viikolla olin koululla kolme päivää, tällä viikolla samoin. Joukkoon on mahtunut päiviä, jolloin olen lähtenyt ennen Jiin heräämistä (mikä tuntuu aina yhtä kurjalta), mutta on ollut myös päiviä, jolloin ollaan heräilty rauhassa, syöty aamupala yhdessä ja ehditty vielä pihalle keinumaankin ennen kuin olen hypännyt junaan. On ollut päivä, jolloin en harmikseni ehtinyt mukaan muskariin (en tiedä, tykkääkö muskarista enemmän äiti vai lapsi), mutta myös päivä, jolloin olin takaisin kotona jo laittamassa lasta päiväunille.

Kaiken kaikkiaan päivät ovat olleet ihanan lyhyitä, ja olen saanut sosiaalisen/älyllisen päiväannokseni lisäksi aimo annoksen lapsen kanssa vietettyä aikaa kotona. Pahimmat työpaineet olen saanut purettua jo pitkillä junamatkoilla, ja jatkanut sitten tarvittaessa illalla lapsen nukkumaanmenon jälkeen, joten yhdessä hereillä vietetty aika on ollut oikeastikin ihan yhtä yhdessä vietettyä kuin äitiyslomallakin. Ehkä jopa enemmän, sillä lapseen tulee keskityttyä ihan eri intensiteetillä, kun omaa mieltä kaihertaa jo seuraavan päivän erossaolotunnit kuin jos seuraavana päivänä ohjelmassa on ihan samat aamupuurot, puistot, lounaat ja välipalat kuin kaikkina muinakin päivinä ennen ja jälkeen.

Tottakai tulee vielä työläämpiäkin aikoja ja pidempiä päiviä - jopa useita putkeen. Varmasti jossain vaiheessa tuntuu, että näen vain joko nukkuvan tai juuri nukkumaan menossa olevan lapsen, enkä edes muista, koska olisin viimeksi saanut rauhassa herätä sen vierestä. Mutta niidenkin joukossa, ennen tai jälkeen, on aina niitä lyhyempiä päiviä sekä kokonaisia vapaapäiviä, joiden varjolla jaksaa taapertaa. Nyt on hyvä näin, ja hymyilyttää.

Iltahuuto.

Eri(te)kivaa.

Niille, joilla mielikuvitus venyy ja paukkuu. Kuvitelkaapa tämä:

Päivällisen jälkeen lapsi on yltä päältä tahmassa, jota aiemmin myös päivälliseksi kutsuttiin. Vien lapsen pesulle, riisun alasti ja suihkuttelen. Vien nakupellen olkkariin kuivattelemaan. Olkkarissa nakupelle saa vielä maidot jälkiruoaksi.

Nakupelle lähtee baaritiskiltä tanssilattialle joraamaan muumilaulun tahtiin. Äiti tietää, että kohta on mentävä, muttei sitä, että se hetki oikeasti meni jo. Yhtäkkiä äiti spottaa kolostaan kurkistelevan myyrän pään, ja kaappaa lapsen äkkiä syliin rynnätäkseen vessaan. Syliin kaapatessaan äiti havaitsee myös lätäkön tanssilattialla.

Juoksujalkaa äiti ryntää kohti vessaa lapsi käsivarsillaan. Myyrä etenee kuitenkin määrätietoisesti kohti valoa, ja askeleen verran ennen vessan ovea, kierähtää kolostaan hienolla kaarella suoraan äidin lattialla avoinna lojuvaan reppuun.

Askeleen päässä vessan puolella oven raosta paljastuu hartaana biojäteastiaa tyhjentävä koirajuniori. Lattia on kahvinpurujen ja omenankuorien peitossa, koiran kuonolla puolestaan kananmunakuorien kokoelma.

Ihan hauska, että sattui olemaan myös se toinen siivoamaan kykenevä käsipari kotona.

Lapsi tahtoisin jäädä!

Täytyy sanoa, että mitä lähemmäs huomisaamu tulee, sitä tärkeämmäksi koen yhtäkkiä läsnäoloni kotona. En mä halua vielä lähteä mihinkään!

Arjen aatto.

Koulusta lähettivät sähköpostia jo toukokuussa: "Tervetuloa syksyllä ruotsin kurssille!"  Pari viikkoa myöhemmin sähköpostiin kolahti ensimmäisen jakson lukujärjestys. Ihan niin kuin syksyinen kouluunpaluu muuten olisi päässyt häviämään mielestä. Kesä oli silti suhteellisen helppo elellä kuin ellun kanat syksyä pohtimatta, mutta kappas vaan - tässä sitä nyt yhtäkkiä istutaankin viimeistä vanhempainvapaa-perjantaita viettämässä. Isäihminen ensimmäistään.

Matemaatikko jännittää omaa selviytymistään (niin kuin siinä nyt mitään jännittämistä olisi), ja minä omaani. Omat koulupäiväni ovat matkoineen välillä aivan järkyttävän pitkiä. Joudun useimmiten lähtemään ennen kuin Jii ehtii herätä, ja joinakin iltoina ehdin kotiin juuri ja juuri iltapuuroiksi. On toki lyhyempiäkin päiviä, ja jopa satunnaisia vapaapäiviä, mutta silti. Ensimmäinen aamusta iltaan -koulupäivä tulee heti ensimmäisellä viikolla, joten äidistä otetaan varmaan luulot pois heti kättelyssä.

Olen kuluneen vuoden aikana tottunut olemaan se etuoikeutettu, joka saa kaikki ensimmäiset kerrat. Ensimmäisen naurun, pystyyn kohotetun pään, ympäri pyörähdyksen, konttauksen, taputuksen, vilkutuksen, kaikki. Nyt joudun (tai saan) luovuttaa sen etuoikeuden isäihmiselle ja myöhemmin Jiin isoäidille. Vaihtoehtoisesti voin toivoa, että kaikki kehitys tapahtuu vastedes iltaisin tai viikonloppuisin. Paitsi niinä viikonloppuina, kun joudun menemään töihin.

Kauheasti toivoisin olevani sellaisessa elämäntilanteessa, jossa olisi aivan yksi ja sama, olenko kotona vielä vuoden tai kaksi lisää. Että olisi joku ihanykshailee-työ odottamassa. Odottamassa on kuitenkin (mielenkiintoinen) opiskelupaikka ja tulevaisuudessa toivottavasti kaikkea muuta kuin ihanykshaileetyöpaikkakin. Ja toisaalta kotona lapsi, joka on pieni vain kerran. Lapsuus. Ura. Lapsuus. Ura. Lapsuus. Ura. Lap-suus. U-ra.

Maanantaiaamuna se nyt kuitenkin taas alkaa. Pendelöinti kodin ja koulun välillä sekä alituinen syyllisyydentunto siitä, ettei ole joko lapsensa luona tai purkamassa loputonta koulutöiden pinoa. Ovat siitä toisaalta muutkin todistettavasti selvinneet, joten enköhän minäkin. Silti. Apua.