Hajanaisia muistiinpanoja.

Mitähän näistä päivistä jää lopulta mieleen? Minulle, Matemaatikolle tai Jiille? Huomaanko muutaman vuoden päästä, etten oikeastaan muista, minkälainen lapsi oli silloin, kun se oli..niin..minkäs ikäinen se silloin olikaan? Puhuiko se jo jotain? Osasiko kävellä? Mitä me silloin oikein tehtiin?

Jii täyttää kohta vuoden ja kaksi kuukautta. Kaksi kuukautta sen ensimmäisen ikävuoden päälle ovat tuoneet varmaan saman verran uutta kuin se koko edeltävä vuosi sitä ennen. Jii ei vielä puhu, mutta hapuilee kovasti sanoja. Välillä hapuilu tuottaa jonkun ihan oikean sanankin, mutta käyttöön ne eivät ole vielä jääneet. Edes se "äi-ti". Kaakatuksen tilalle on kuitenkin tullut konsonanttirikkaampaa jokeltelua, joka on selvästi jo sukua puheelle.

Ensimmäisestä askeleesta on viikossa edetty jo kolmeen peräkkäiseen. Kävely-yritykset ovat harvoja ja satunnaisia. Ilmeisesti palvelu kotona on sitä luokkaa, että ulottuvuus asioihin on ilman kävelykykyäkin riittävän hyvä. No, omalla vauhdillaan.

Tällä hetkellä hauskinta ikinä taitaa olla asioiden nimeäminen. Siis se, että joku muu nimeää. Hämmentävää on lapsen symboliikan taju. Ettei asian tarvitse näyttää joka kirjassa samalta, vaan pelkkä samankaltaisuus riittää tunnistamiseen. Lapsi on mestari löytämään kuvakirjojen sivuilta erityisesti ankat, koirat ja autot. Ankat ovat muutenkin lelujen parhaimmistoa tällä hetkellä. Uniriepua tai pehmolelua emme ole lapselle onnistuneet lanseeramaan, mutta useimmiten lapsen nyrkistä löytyy joku talouden kuudesta muoviankasta, välillä yksi molemmista käsistä. Myös nukkuessa. Ankka on myös yksi todistettavasti kuulluista sanatapailuista.

Ja voi kyllä. Jii tykkää kovasti kaikenlaisista isoista autoista ja työmaakoneista. Keittiön ikkunasta näkyvät naapurityömaan nostokurjet jouduttavat mukavasti ruokailuhetkiä, samoin ohiajavat bussit. Emme silti syytä sukupuolta, vaan itseämme. Niitä nyt vaan on täällä paljon (työmaakoneita ja busseja), ja niitä on helppo lapselle osoittaa ja nimetä. 

Jii on myös aktiivinen näyttämään tunteensa. Isä ja äiti saavat joka aamu aamusuukkonsa ja päivän aikanakin useita lisää. Hellyyttävintä on otsan kopauttaminen varovasti äidin tai isän otsaan - meillä kun on Matemaatikon kanssa vuosia ollut tapana hieroa otsiamme vastakkain. Myös märät pusut kuuluvat valikoimiin. Niistä saavat osansa äidin ja isän lisäksi esimerkiksi tavaratalon mallinukkelapset sekä satunnaisesti esim. vesimeloni.  En tiedä, mitä se Sokoksen mallinukke-parka mahtoi ajatella, kun Jii eräänä iltana niin antaumuksella paijasi ja pussaili sitä vaateostosten lomassa. Ihmetteli vähän kylmää ja kovaa vastaanottoa, mutta jatkoi silti sinnikkäästi.

Uni on nykyään katkonaista, aamuyön syöttö edelleen ohjelmassa. Muu ruoka maistuu vaihtelevalla menestyksellä. Paras tapa saada lapsi maistamaan uusia ruokia, on syödä niitä itse, ja olla tarjoamatta hänelle. Syömään houkuttelu näyttää olevan käänteisesti yhtä tehokas metodi. Ilman houkuttelua ei tarvitse montaa minuuttia odottaa, kun pieni käsi ilmaantuu lautasen reunalle, ja nappaa osansa. Näyttää maistuvan niin kermainen kalapasta kuin sushikin. Samat ruoat tarjottuna aiheuttaisivat mitä todennäköisimmin voimakasta vastustusta.

Ja jos jokin on tässä viimeisen kahden kuukauden aikana lisääntynyt, niin äänenvoimakkuus. Eipä tarvitse ainakaan miettiä, saako lapsi tulevaisuudessa äänensä kuulluksi. Saa varmasti. Muun kuulemisesta sen jälkeen ei sitten voikaan olla enää niin varma.

Sushivaras.