Sekä että.

Hengissä ollaan! Kipeinä, mutta hengissä silti. 

Arki on nykyään tätä: aamulla yritän sekä syöttää Jiin mahdollisimman myöhään että herätä itse mahdollisimman aikaisin herättämättä samalla lasta. Junassa yritän sekä pysyä hereillä että tehdä kiireellä mahdollisimman paljon tekemättömiä koulutöitä. Koulussa yritän sekä keskittyä itse asiaan että olla kauheasti miettimättä aamulla itkemään jäänyttä lasta. Kotimatkalla yritän sekä kestää mahanpohjassa kurnivan nälän (optimoituun aikatauluun ei kuulu ruokatunteja) että tsempata itseni puristamaan vielä vähän kouluhommia ennen kotia. Kotona yritän sekä keskittyä täysillä lapseen että saada hetken hengähdettyä. Lapsen nukkumaanmenon jälkeen yritän sekä jatkaa koulutöitä että mennä ajoissa nukkumaan. Yöllä yritän näköjään sekä nukkua että saalistaa pitkin sänkyä poukkoilevaa ipanaa.

Muutama viikko tällaista ja yritänkin aamuisin enää selvitä hengissä sängystä junaan ja koululle.

Ilmassa on siis eräänlaista tilapäistä (?) levottomuutta. On tullut sarja poskihampaita (puhjenneita nyt yhteensä 12), ja kun niistä kivuista vihdoin päästiin, iski flunssa. Flunssan loppumetreillä näkyvät kulmahampaat pilkottelevan ienten alla. Veikkaanpa, että niiden puhjettua onkin jo sopivasti uuden flunssan vuoro.

Kipeä lapsi ei syö ja nälkäinen lapsi ei nuku. Tai syö, mutta liian vähän, ja nukkuu, mutta liian huonosti. Ruokailuhetket ovat nykyään syvästi vihattuja taistelutuokioita, joista yritetään selvitä hyvillä fiiliksillä ketään huudattamatta, mutta edes puolet normaalista ruokamäärästä kuluttaen. Yritetään pysyä itse järjissämme, mutta olla silti opettamatta lasta miljoona viihdykettä vaativaksi ruokapöydän tyranniksi. Ehkä joka viides ruokailu sujuu niin kuin ennen vanhaan, muut ovat melkoista suossa tarpomista. Siinä vaiheessa, kun ikkunat, seinät, verhot, lattia, pöytä ja äiti ovat jos jonkinlaisessa soseessa, on yleensä hauskaa enää koirilla, jotka pöydän alla päivystävät sinkoilevia ruoan palasia.

Niin, ja se eroahdistus. Ensimmäiset viikot kouluunpaluun jälkeen menivät ihan mukavasti, mutta vähitellen tyyppi on kai tajunnut muutoksen pysyvyyden. Tällä hetkellä isäihmisellä ja lapsella sujuvat päivät ihan mukavasti tasan niin kauan kuin minä olen pois näkyvistä. Itku alkaa helposti jo siinä vaiheessa, kun lapsi bongaa ikkunasta kotiinpalaavan äidin. Ja kotona 98% ajasta kuluu joko kiinni äidissä tai äidin välittömässä läheisyydessä. Lapsen eroahdistuksen myötä isäihminen on onnistunut ulkoistamaan itsensä lähes täysin kaikesta lapseen liittyvästä hoitotoiminnasta minun läsnäollessani. Koska karmea huuto, jos jotain yrittää. Siis oikeasti sellainen sydäntä särkevä, räkää roiskuva äläjätämuaäiti-parku, jos isäihminen yrittää esimerkiksi vaihtaa lapselta vaipat. Erittäin palkitsevaa meille molemmille.

Mutta jotain positiivistakin. Lapsi on vihdoin ottanut ensimmäisen askeleensa. Varhaiseksi liikkeellelähtijäksi kävelemään oppiminen on antanut odotuttaa itseään melko pitkään, mutta kyllä se sieltä näköjään tulee silti. Askel kerrallaan.