Alku aina hankalaa.

Mutta jo viikon päässä onni seisoo?

Ensimmäiset koulupäivät menivät henkisesti vähän pala kurkussa. Luulen, että jos Matemaatikko ei nauttisi parhaillaan ansaitsemastaan isäkuukaudesta, olisin itse millä syyllä hyvänsä pistänyt opiskelusuunnitelmat jäihin vielä vuodeksi, ja jatkanut kotoilua Jiin kanssa. Onneksi niin sanottu lähivanhemman paikka on kuitenkin tosiaan seuraavat pariksi kuukautta varattu isäihmiselle, joten oli vähän niin kuin pakkokin lähteä pois jaloista. Edes kokeeksi.

Nyt opiskelua on takana viikon verran, ja ainakin tällä työtahdilla olo on nyt tervanjuonnin sijaan enemmänkin sitä "rusinat pullasta" -osastoa. Ehkä jopa parempaa kuin kokoaikainen kotona olo. Viime viikolla olin koululla kolme päivää, tällä viikolla samoin. Joukkoon on mahtunut päiviä, jolloin olen lähtenyt ennen Jiin heräämistä (mikä tuntuu aina yhtä kurjalta), mutta on ollut myös päiviä, jolloin ollaan heräilty rauhassa, syöty aamupala yhdessä ja ehditty vielä pihalle keinumaankin ennen kuin olen hypännyt junaan. On ollut päivä, jolloin en harmikseni ehtinyt mukaan muskariin (en tiedä, tykkääkö muskarista enemmän äiti vai lapsi), mutta myös päivä, jolloin olin takaisin kotona jo laittamassa lasta päiväunille.

Kaiken kaikkiaan päivät ovat olleet ihanan lyhyitä, ja olen saanut sosiaalisen/älyllisen päiväannokseni lisäksi aimo annoksen lapsen kanssa vietettyä aikaa kotona. Pahimmat työpaineet olen saanut purettua jo pitkillä junamatkoilla, ja jatkanut sitten tarvittaessa illalla lapsen nukkumaanmenon jälkeen, joten yhdessä hereillä vietetty aika on ollut oikeastikin ihan yhtä yhdessä vietettyä kuin äitiyslomallakin. Ehkä jopa enemmän, sillä lapseen tulee keskityttyä ihan eri intensiteetillä, kun omaa mieltä kaihertaa jo seuraavan päivän erossaolotunnit kuin jos seuraavana päivänä ohjelmassa on ihan samat aamupuurot, puistot, lounaat ja välipalat kuin kaikkina muinakin päivinä ennen ja jälkeen.

Tottakai tulee vielä työläämpiäkin aikoja ja pidempiä päiviä - jopa useita putkeen. Varmasti jossain vaiheessa tuntuu, että näen vain joko nukkuvan tai juuri nukkumaan menossa olevan lapsen, enkä edes muista, koska olisin viimeksi saanut rauhassa herätä sen vierestä. Mutta niidenkin joukossa, ennen tai jälkeen, on aina niitä lyhyempiä päiviä sekä kokonaisia vapaapäiviä, joiden varjolla jaksaa taapertaa. Nyt on hyvä näin, ja hymyilyttää.

Iltahuuto.