Koulusta lähettivät sähköpostia jo toukokuussa: "Tervetuloa syksyllä ruotsin kurssille!" Pari viikkoa myöhemmin sähköpostiin kolahti ensimmäisen jakson lukujärjestys. Ihan niin kuin syksyinen kouluunpaluu muuten olisi päässyt häviämään mielestä. Kesä oli silti suhteellisen helppo elellä kuin ellun kanat syksyä pohtimatta, mutta kappas vaan - tässä sitä nyt yhtäkkiä istutaankin viimeistä vanhempainvapaa-perjantaita viettämässä. Isäihminen ensimmäistään.
Matemaatikko jännittää omaa selviytymistään (niin kuin siinä nyt mitään jännittämistä olisi), ja minä omaani. Omat koulupäiväni ovat matkoineen välillä aivan järkyttävän pitkiä. Joudun useimmiten lähtemään ennen kuin Jii ehtii herätä, ja joinakin iltoina ehdin kotiin juuri ja juuri iltapuuroiksi. On toki lyhyempiäkin päiviä, ja jopa satunnaisia vapaapäiviä, mutta silti. Ensimmäinen aamusta iltaan -koulupäivä tulee heti ensimmäisellä viikolla, joten äidistä otetaan varmaan luulot pois heti kättelyssä.
Olen kuluneen vuoden aikana tottunut olemaan se etuoikeutettu, joka saa kaikki ensimmäiset kerrat. Ensimmäisen naurun, pystyyn kohotetun pään, ympäri pyörähdyksen, konttauksen, taputuksen, vilkutuksen, kaikki. Nyt joudun (tai saan) luovuttaa sen etuoikeuden isäihmiselle ja myöhemmin Jiin isoäidille. Vaihtoehtoisesti voin toivoa, että kaikki kehitys tapahtuu vastedes iltaisin tai viikonloppuisin. Paitsi niinä viikonloppuina, kun joudun menemään töihin.
Kauheasti toivoisin olevani sellaisessa elämäntilanteessa, jossa olisi aivan yksi ja sama, olenko kotona vielä vuoden tai kaksi lisää. Että olisi joku ihanykshailee-työ odottamassa. Odottamassa on kuitenkin (mielenkiintoinen) opiskelupaikka ja tulevaisuudessa toivottavasti kaikkea muuta kuin ihanykshaileetyöpaikkakin. Ja toisaalta kotona lapsi, joka on pieni vain kerran. Lapsuus. Ura. Lapsuus. Ura. Lapsuus. Ura. Lap-suus. U-ra.
Maanantaiaamuna se nyt kuitenkin taas alkaa. Pendelöinti kodin ja koulun välillä sekä alituinen syyllisyydentunto siitä, ettei ole joko lapsensa luona tai purkamassa loputonta koulutöiden pinoa. Ovat siitä toisaalta muutkin todistettavasti selvinneet, joten enköhän minäkin. Silti. Apua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti