Arjen tahti

Joskus silloin vauva-aikoina (koska enäähän meillä ei mitään vauvoja asu) tuntui välillä, että heräämisestä Matemaatikon kotiinpaluuseen kuluva aika suorastaan mateli eteenpäin. Ei ollut tylsää, mutta ehdittiin tehdä vaikka mitä. Luettiin kasakaupalla kirjoja, lauleskeltiin, tanssittiin, nukuttiin päikkäreitä ja joskus jopa siivottiin. Ja silti isäihmistä ehti vielä odottaakin kotiin.

Nykyään tahti on aika erilainen. Lapsen ruokailut haukkaavat niin ison osan ajasta, että ennen neljää emme ehdi juuri muuta kuin syödä ja nukkua parit päikkärit. J ei kuulu niihin aamuyöstä hereillä kukkuviin tapauksiin, vaan vetelee onnellisesti sikeitä yleensä kahdeksaan, joskus yhdeksäänkin asti. Ei tietenkään ilman ajoittaisia maitohömpsyjä, mutta kuitenkin itseäni varsinaisesti herättämättä. Välillä kello lähestyy puolta päivää ennen kuin olen saanut itse omaa aamiaistani lopeteltua, ja sitten onkin jo kiire lapsen lounaalle.

J ei ole myöskään niitä lapsia, jotka keskittyisivät pelkästään syömään. Pöydässä pitää olla jos jonkinlaista viihdykettä, että ruokaa saa ylipäänsä uppoamaan. Välillä pitää vilkutella ympäriinsä, tarkkailla koiraa, joka tarkkailee lasta, joka tarkkailee koiraa, joka tarkkailee lasta.. hakata pöytää, raivostua valjaista, joiden takia ei enää pääse seisomaan tuolissa, huutaa, lauleskella, leikkiä, juoda, sotkea ruoalla ja kaikkea muuta pientä aktiviteettia, jotka viivyttävät ruokailuhetken päättymistä. Ruokailuhetket vievät siis vähintään sen tunnin jokainen.

Suunnittelen yleensä edellisenä iltana seuraavalle päivälle jos jonkinlaista menoa. Vois käydä jossain kirppiksellä, nähdä jotain tuttua, käydä kärryttelemässä vaikka Töölönlahdella..lopputuloksena päädyn aina aamiaisen jälkeen miettimään epätoivoisena, missä ihmeen välissä ehtisin edes koiran käyttää ulkona. Välillä erehdyn sopimaan jonkinlaisen tapaamisen jonkun lapsellisen ystävän kanssa, ja lopputuloksena on aikataulultaan huono kompromissi, kun muut ovat ulkoilleet monta tuntia siinä vaiheessa, kun me vasta puemme päälle.

Joinakin hassuina aamuina J on herännyt, ja herättänyt meidät, jo seitsemältä. Niinä päivinä tuntuu, että sitä saisi vaikka maailman valmiiksi ennen puolta päivää. Välillä toivonkin, että J olisi vähän aamuvirkumpi ja heräisi useamminkin aikaisin. Itse rakastan aikaisia aamuja, mutta yöimetyksen aiheuttamasta kroonisesta univelasta kärsivänä ei tulisi mieleenkään hankkia niitä esimerkiksi herätyskellon avulla. Oma selviytyminen kun tällä hetkellä perustuu täysin siihen, että nukutaan niin paljon kuin ehditään, vaikka sitten pätkissä.

Äitejä ja pikkukavereita.

Ensimmäinen äitienpäivä.

Puoliso oli jättänyt askartelutpaskartelut ihastuttavan viimetippaan, ja kolisteli edellisenä iltana vihjailevasti kaapilla.

"Mitä sä etsit?"
-En mitään, kopaan vaan.
"Ai askarteluvälineitä?"
- Niin..niitä vesivärejä vaan..

Onneksi koiraperheellisten äitien ei ole ihan pakko esittää nukkuvaa siihen asti, että isäihminen ja lapsi saavat aamupalan kaadettua sänkyyn. Parasta omaa aikaa ovat nimittäin kevätkesän aamuauringossa tehdyt pitkät lenkit koiran kera. Vaikka sitten vähän väsyneenä. Lenkin aikana isäihmisellä on aikaa valmistella täydellinen aamiainen, huoltaa lapsi ja jossain ihmeen välissä vielä askarrella se korttikin. Lahjoivat hienon kortin lisäksi intialaisella päähieronnalla sekä kampaajalahjakortilla paikalliseen ekokampaamoon. Samaan, josta olin puolison tietämättä ollut edellisellä viikolla varaamassa aikaa. Ei hassummin lahjottu.

Isäihminen asetti kauheat paineet äitienpäivälle epäilemällä, että päivän ohjelma määrittäisi tulevienkin vuosien äitienpäiväohjelmaa. Voi olla, sillä huonoista yöunista väsyneenä emme jaksaneet tehdä yhtään mitään. Tarkoitus oli lähteä vähän sinne ja tänne, mutta yhtäkkiä olikin jo päikkäriaika (no oisko ne päikkärit nyt kuitenkin parempi nukkua ihan kotona vaan?), sitten piti syöttää lapsi (ei tartte sitten missään reissussa lämmitellä ruokia), ja sitten olikin jo iltapäivä, ja ne kaikki suunnitellut aktiviteetit sulkeutumassa. Enpä silti pannut yhtään pahakseni rötköttelypäivästäkään. Vaikka muodostuisi äitienpäiväperinteeksi.

Äitienpäivää seuraavan viikon ohjelmassa oli äidin vapaailta stand upin parissa (Riemukaksikon paluu) sekä pikareissu Jyväskylään kummipojan yksvee-päiville. Samat kekkerit ovat kyllä pelottavan pian edessä täälläkin. Oli hassua nähdä, miten erilaisiksi ovat pojat kasvaneet jo ensimmäisen ikävuotensa aikana. Toinen (eli Jii) hihkuu riemusta nähdessään oikeastaan mitä tahansa, eikä keneltäkään jää taatusti kuulematta, miten MAHTAVAA on keinua, kuinka IHANIA kaikki helisevät asiat ovat tai miten HAUSKAA on, kun on toinen melkein samankokoinen leikkikaveri. Toinen tarkkailee vakavana mutta hyväksyen, keinuu hillitysti nauttien ja kapsahtaa pelosta äitinsä kaulaan pienemmän kaverin hihkaistessa vähän liian kovalla voluumilla. Saapa nähdä, minkälainen parivaljakko pojista muodostuu - vai muodostuuko minkäänlainen. Kunhan tulevat toimeen keskenään, sillä vanhemmilla on paljon yhteisiä suunnitelmia tulevien vuosien varalle.

Duunarimutsi.

Eroahdistusta uhmaten jätin Jiin aamuvarhaisella isänsä viereen koisimaan, ja läksin itse töihin. Ruttasin lähtiessäni vielä yöpaitani poikasen pään viereen - ikään kuin hämäämään tuoksullaan, etten olisi mihinkään koskaan lähtenytkään.

Jos silloin kolmikuisen lapsen kanssa jännitti lähteä töihin, niin kyllä tänäänkin. Enää ei tarvinnut jännittää sitä, kuoleeko lapsi nälkään työpäiväni aikana - jääkaappitavaraa kun uppoaa ihan huolettomia määriä. Nyt jännitettiin sen sijaan eroahdistuksen ilmenemismuotoa, ja sitä, saako isäihminen lapsensa päiväunille. Päiväunet kun vastikään vaihtoivat paikkaansa parvekkeelta omaan sänkyyn, eikä Matemaatikko ollut aiemmin lasta sinne nukuttanut.

Aiemmin olen työpäivinä ajellut kotiin ruokatunniksi syöttämään sekä itseni että lapsen. Tänään päätimme kuitenkin, että tulen kotona käymään vain vihoviimeisessä kriisitilanteessa lapsen pettymysten minimoimiseksi. Päivystin töissä puhelimen äänet täysillä, valmiina ampaisemaan kotiin heti kun itkuinen isäihminen pirauttaa ja sopertaa avunpyyntönsä.

No ei pirauttanut. Lapsi oli vähän haastanut nukuttajaansa, mutta sekin ottelu oli päättynyt suhteellisen hyvässä hengessä lukemin isäihminen 1 - lapsi 0. Muutenkin elämä kuulosti kotona olleen juuri samanlaista kuin se oli viime maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantainakin. Ja kaikkina arkipäivinä sitä ennen. Ja tämän jälkeenkin oletettavasti.

Odotin myös, että kahdeksan tunnin poissaolon jälkeen kotona odottaisi pieni apinanpoikanen, joka riippuisi kuvitteellisissa rintakarvoissani kiinni koko loppuillan surkeasti nyyhkien. Pienet kotiintuloitkut sainkin, mutta eipä tuo ilta muilta osin poikennut normaalista arjesta sekään. Lapsi vaikutti juuri niin hyvinhoidetulta ja tasapainoiselta kuin voisi odottaakin, eikä kaipaillut äitiä tai syliä yhtään normi-iltaa enempää.

Jos nyt ehkä siltä vaikuttaakin, niin ei, isäihmisen lapsenhoitotaitoja ei ole missään vaiheessa kyseenalaistettu, eikä täällä nyt taputella käsiä yhteen lapsenhoidosta elämänsä ensimmäistä kertaa selvinneelle miehelle (ei ole siis missään nimessä poikkeuksellista, että isäihminen lastaan hoitaa). En myöskään jättänyt kirjallisia ohjeita lapsen ruokinnasta ja vaatetuksesta (ei pilkullista paitaa raidallisten sukkisten kanssa!!), tai lähetellyt minuutin välein viestejä ihan vain kysyäkseni, miten kotona sujuu. Lapsen eroahdistus vain on ollut viimeisen kuukauden ajan sitä luokkaa, että pelkäsin itsekkäällä valinnallani traumatisoivani elämänsä ensimmäistä henkistä kriisiä läpikäyvää lastani jollain tavalla. Ensimmäinen hylkäämiskokemus tai jotain.

Vaan ei. Lapsi hyvin, kaikki hyvin. Eroahdistus vaikuttaa hiljalleen laantuvan, ja lapsi kasvavan taas hurjaa vauhtia. Nykyään se jo etenee tuen kanssa hyvin määrätietoisin askelin, osaa kiivetä erilaisia portaita pitkin, ja kurkottelee jo ihan oikeaoppisesti lelulaatikon laidalla tavaroita paiskien. Eikä muuten tarvittu kuin yksi puoliunessa kuunneltu muumirenkutuslaulu, jonka jälkeen lapsi yllätti äidin höpöttelemällä itsekseen: paapaapaa maamaamaa. Myös 'koira' on ilmaantunut puheeseen muodossa krrr ja koi. Selvä pyy. Eikun koira.

Isin kyydissä

Paras pysyä kotona?

Dear Eki.

Tai joku muu.

Ihan kuka tahansa.

Mitä teen, kun lapseni kirkuu julkisilla paikoilla korvia hyytävästi? Välillä ilosta, välillä ihan vain kiukutellessaan. Olisiko suotavaa pyydellä kanssaihmisiltä nöyrästi anteeksi, vai olla niin kuin keneltäkään mitään tärykalvoja olisi juuri puhjennutkaan?

Millä sen lapsen saa hiljaiseksi?


Ystävällisin terveisin,
nimim. "poistuisin mielelläni kotoa jatkossakin"

Jii niin kuin Japani: lapsen kanssa liikkuminen

Pienen lapsen kanssa matkustaminen on kyllä omanlaisensa Selviytyjät /Amazing Race/Madventures. Pitihän sitä kokeilla, mutta täytyy sanoa, että ymmärrän kyllä hyvin niitä, jotka matkustavat lapsen kanssa lähinnä kohteisiin, joissa on kuljetus lentokentältä hotelliin ja hotellilta lentokentälle, eikä siinä välissä tarvitse reissata kuin korkeintaan uima-altaalle. Meitä muita äitejä ja isiä varten ajattelin kirjata ylös muutamia käytännön havaintoja omalta reissultamme. Jos näistä vaikka jotain oppisi.

A niin kuin aikaero.

Jos joku sattuisi tulevaisuudessa kysymään minulta mielipidettä siitä, lähteäkö pienen lapsen kanssa nyt esimerkiksi Aasiaan vai Amerikkaan, vastaisin tällä kertakokemuspohjalla, että ehdottomasti Amerikkaan. Ihan vain sen aikaeron takia.  Se kun on helpompi kestää niin päin.

Meidän menolentomme lähti täältä alkuillasta ja oli perillä paikallista aikaa aamuvarhaisella. Lensimme siis yötä vasten noin 9,5 tunnin lennon. Lapsen sai kyllä koneessakin yöunille, mutta huomattavasti normaalia myöhemmin, ja normaalia huomattavasti katkonaisemmille unille. Unet myös jäivät säälittävän lyhyiksi aamupalatarjoilun alkaessa jo paria tuntia ennen laskeutumista. Unien kokonaiskesto jäi Jiin osalta lopulta noin viiteen tuntiin, mikä nyt on vähintäänkin aika lennokas aloitus lomamatkalle. Itse en nukkunut koneessa käytännössä ollenkaan, mutta se nyt ei poikennut normiarjesta kovinkaan merkittävästi.

"Houkutteleva" aamiainen, "no pork".

Lapsen aikaero-ongelmat kestivät käytännössä koko ensimmäisen viikon. Tyyppi nukkui todella pitkiä yöunia (valitettavasti ihan yhtä katkonaisia kuin kotonakin) ihan sikäläiseen yöaikaan, mutta pää eli silti kotoisampia kellonaikoja, ja sai lapsen todella väsyneeksi ja kiukkuiseksi. Muutama ensimmäinen päivä oli pitkälti itkun sävyttämää, ja jäikin matkamuistoihin koko loman raskaimpana ajanjaksona. Sitten alkoi helpottaa. Sen jälkeen lapsi olikin koko loppuloman oma valloittava itsensä.

Paluulento oli aavistuksen pidempi, mutta onneksemme päiväsaikaan. Lähtö aamulla kymmenen aikaan, 10,5h koneessa, perillä Vantaalla alkuiltapäivästä. Lapsi oli järjettömän hyväntuulinen koko lentomatkan. Nukkui päiväuntia yhteensä ruhtinaalliset pari tuntia, loppuajan leikki kaikella, minkä käsiinsä sai, ja hymyili kaikille, johon katsekontaktin onnistui luomaan. Yksi lentoemännistä kysyikin sadatta kertaa naaman täydeltä hymyilevän lapsen ohi kulkiessaan, onko tyyppi oikeasti koskaan huonolla tuulella.

K niin kuin kantoreppu

Paikan päällä liikuimme sekä kantorepuin että rattain varustettuina. Rattaat osoittautuivat heti ensimmäisten päivien jälkeen käyttökelpoisiksi lähinnä rinkan kuljetukseen. Lapsi kun ei niissä juuri viihtynyt. Lapsi ei viihtynyt myöskään isänsä kannettavana, kiitos eroahdistuksen, joten pääsin itse kokemaan suhteellisen intensiivisen kahden viikon kantorupeaman.

Oman kantorepun (Beco Butterfly 2) lisäksi mukana oli kantoreppulainaamosta vuokrattu taapero-Tula. Aluksi vaihtelin reppua päivittäin tasaisempien selkäkipujen takaamiseksi, mutta jossain vaiheessa huomasin valitsevani aina laina-tulan oman repun sijaan. Siinä vain tuntui sekä oma kantomukavuus että lapsen istumismukavuus olevan asteen verran parempia kuin Becossa. Repun palautettuani jäin kyllä vähän haikailemaan sen perään, joten voi olla, että oma kantovälinekokoelma jossain vaiheessa vielä yhdellä Tulalla kasvaa. Mutta niin - kiitos joko Tulan tai tuurin - selkä kesti hyvin koko rupeaman, ja lapsi pysyi tyytyväisenä. En kertaakaan oikeastaan kokenut edes väsyväni kantamiseen.

Ketään ei varmaan yllätä, jos sanon, että kantoreppuilu oli kyllä kohteen huomioiden ihan vertaansa vailla oleva kuljetusmuoto. Myös paikallisen väestön kantorepputiheys oli sitä luokkaa, etten liene mielipiteeni kanssa yksin. Rattaita näkyi verrattain vähän, ja jos näkyi, niin ne olivat lähes poikkeuksetta nukenrattaiden kokoluokkaa. Isommat (kuten meidän matkarattaamme) olisivatkin väestömäärän ja paikallisen arkkitehtuurin huomioonottaen lähinnä epäkäytännöllisiä.  

J niin kuin julkiset

Paikallisista julkisista kulkuvälineistä tulimme kokeilleeksi niin metroja, erilaisia junia kuin bussejakin, niin rattaiden kanssa kuin ilmankin. Onnistuimme ajoittamaan kulkumme lähes poikkeuksetta ruuhka-aikojen ulkopuolelle, joten metron sisäänheittäjät jäivät tyystin kokematta.

Metroista ja junista löytyivät hienosti laiturialueellekin merkityt paikat vanhuksille, invalideille, raskaana oleville sekä sylilapsen kanssa matkustaville, ja paikat jopa pysyivät ihailtavasti kohderyhmänsä käytössä. Suomalaiseen tunkemiskäytäntöön tottuneena ihastusta herätti paikallinen tapa jonottaa junaan parijonoissa - vähensi huomattavasti lapsenlitistymispelkoa. Lapsella puolestaan riitti ihmettelemistä hymyilevissä ja pelleilevissä kanssamatkustajissa, ja lähes poikkeuksetta pienimuotoisiin raivareihinkin löytyi aina joku mummu tai pappa vääntelemään naamaansa lapsen iloksi.

Oli muuten hämmentävää, kuinka hiljaisia Jiin paikalliset ikätoverit olivat. Siinä, missä oma kiljukaulamme heläyttelee melkoisia lasinsärkemisaarioita, ei paikallisten mini-ihmisten kuullut juuri koskaan itkevän tai mölyävän. Tai jos kuulikin, niin äänen volyymi oli jostain syystä ihan eri luokkaa kuin mitä olen täällä tottunut kuulemaan. Myös tutit näyttivät olevan hyvin harvinaisia lisävarusteita paikallisilla vauvoilla. Näin koko aikana ehkä yhden tai kaksi, vaikka oikein keskityin asiaa tarkkailemaan. Joko niitä ei käytetä lainkaan, tai sitten ovat käytössä vain kotioloissa. Oma tuttivarasto oli kyllä kovassa käytössä myös (tai erityisesti) julkisilla paikoilla.

9kk.

"Touhukas poika, konttaa, nousee tukea vasten seisomaan ja muutamia askelia tuen kanssa. Kasvaa hyvin."

Sanoi neuvolantäti viimeksi tavatessamme. Yhdeksänkuinen on todella, kuten sanottua, hyvin touhukas poika. Lapsi ei kauheasti hereillä ollessaan pysähdy lepäilemään, vaan konttaa tauotta nurkasta toiseen kiipeillen kaikkea mahdollista vasten. Läheltä piti -tilanteita sattuu yksi jos toinenkin aika ajoin, mutta toistaiseksi lapsen liikenopeus ei ole vielä ylittänyt äidin reaktionopeutta. Se ainoa legopalikan muotoinen kolhukin tuli isäihmisen vahtivuorolla.

Yhdeksänkuisen mielestä hauskinta ikinä ovat tällä hetkellä erilaiset ääntä tuottavat asiat. Japanista tuliaisiksi ostetut marakassit aiheuttavat hersyviä riemunkiljahduksia, mutta myös paukahtelevat kaapinovet kiinnostavat. Ääntä tuotetaan runsain mitoin myös itse, kiljahtelemalla, papattamalla, taputtamalla, nauramalla, laulamalla - millä nyt milloinkin. Kivointa ikinä on myös astianpesukone, jonka päälle voi kiipeillä, ja jonka koreissa voi roikkua hengenvaarallisesti. Kaikki muukin kiipeily kiinnostaa, ja aika ajoin kumossa ovat niin tuolit, pyykkitelineet kuin koirien ruokakupitkin.

Tyhmintä ikinä sen sijaan on hampaidenpesu. Harjaa voi kyllä itse tökkiä omaan suuhun (ei tokikaan lähellekään niitä puhjenneita hampaita), ja äidin suussa olevaa harjaa voi sekä liikutella että syödä (toki sieltä varsipäästä vain), mutta auta armias, jos äiti tai isä yrittää päästä harjaamaan hampaita. Tähän asti ollaan menty suostuttelu > ei auta > toinen pitää kiinni toisen harjatessa -linjalla, mutta nyt neuvolasta saimme neuvoksi lopettaa pakottamisen, ja harjata vain sen verran, mitä hyväntuulisella yhteistyöllä saadaan harjatuksi. Muuten kuulemma tarvitaan kaksi aikuista mukaan iltapesuihin vuosia eteenpäin. Ehkäpä pieni aikalisä tässä vaiheessa tosiaan tekee hyvää.

Toiseksi tyhmintä ovat ylipäänsä kaikenlaiset toimenpiteet. Pukeminen - tyhmää! Kasvojen rasvaus - yäk! Vaippojen vaihto - hyi! Näistä selvitään kyllä vaihtelevan tasoisella loruttelu-lauleskelu-kutittelu-kurkistelu -sirkuksella, mutta kyllä lapsi mielipiteensä ilmaisee lähes joka kerta. Onneksi vanhemmat ovat jo oppineet, että se voi kyllä huutaa, mutta ei sitä silti satu. Ja lapsen kunniaksi täytyy sanoa, että niin kovaäänisesti kuin tuo mielipiteensä ilmaiseekin, salamannopeasti se myös leppyy.

Yhdeksänkuisen motoriikka on kehittynyt aivan jättiaskelia. Pinsettiote ilmaantui jo aikoja sitten jostain, ja sitä treenataan nykyään ahkerasti poimimalla pienimmätkin hiekanjyväset lattialta suuhun. Taputusta puolestaan harjoitellaan runsain mitoin aina kun ilo on ylimmillään - esimerkiksi isin saapuessa kotiin. Puolikuninkaallinen vilkutus puolestaan opittiin matkan aikana, ja siitä saavat osansa kaikki tarpeeksi pitkään katsekontaktia ottavat kanssakulkijat. Tuen kanssa askelletaan enenevissä määrin, ja muutaman kerran vanhemmat ovat päässeet jo todistamaan tuetonta seisomistakin (ensimmäisen kerran lentokoneessa paluumatkalla). Tuolin päältä löytyneitä aarteita ei enää malta laskeutua hallitusti lattialle tarkastelemaan, vaan irrotus - seisonta - pyllähdys -metodilla määränpäähän päästään nopeammin.

Yhdeksänkuinen sen sijaan nukkuu yönsä lähes yhtä huonosti kuin kaksi, kolme tai kuusi kuukautta aikaisemminkin. Iltayön unet ovat kuitenkin sikeentyneet (onkohan tämä edes sana?), ja nyt menee jo parikin tuntia ilman hereille havahtumista. Nyt vaikuttaisi siltä, että myös yksi yösyöttö olisi lapsen toimesta jäämässä itsestään pois, eikä yöruokailu muutenkaan ole enää kovin pontevaa. Melkein vaikuttaa siltä, että lapsi itse haluaisi nukkua paremmin ja yhtenäisempiä jaksoja, muttei syystä tai toisesta osaa.

Parvekepäikkärit ovat vaihtuneet sisäpäikkäreihin kuin itsestään, ihan ilman minkäänlaista taistelua ja kouluttamista. Päikkäreitä nukutaan kahdet tai kolmet, yleensä noin 10-11.30 ja 15-16. Yöunille laskeudutaan keskimäärin 20.30 ja aamulla herätään 7.30-8.30 Matemaatikon tehdessä lähtöä töihin.

Yhdeksänkuinen syö aika reippaasti, lähes kaikkea, mitä vanhemmat keksivät tarjota. Yhdeksänkuinen saattaa myös ottaa itsenäisiä harppauksia ruokavalionsa suhteen maistelemalla esimerkiksi lattialle pudonnutta viinirypälettä (koiran nuolemaa, luonnollisesti), joita vanhemmat eivät ole toistaiseksi vielä uskaltaneet lapsen syötäväksi antaa (puhtaina versioina siis). Purkkiruoat vievät syömishalukkuudella mitattuna selkeän voiton vanhempien tehtailemista pöperöistä, mikä saattaa kertoa jotain vanhempien kokkaustaidoista, tai sitten ei. Syömisessä tällä hetkellä haastavinta on paikallaan pysyminen (ostoslistalle valjaat tripptrappiin) - asiasta käydään tiukkasanaisia neuvotteluja jokaisen ruokailun aikana.

Lähes yhdeksänkuiseksi lapsen sanavarasto koostui yhdestä ainoasta tavusta: KA. Tätä yhtä tavua sitten toisteltiin innokkaasti peräkkäin hokemalla. Yhden viikonlopun aikana sanavarasto kasvoi kuitenkin hurjaa vauhtia sekin, ja nyt täällä paapatellaan, päpätellään, vävätellään, vaavatellaan ja ähistään kuin vanha tekijä. Tyyppi myös selvästi ymmärtää puhetta. Esimerkiksi käsky "ei" keskeyttää meneillään olevan toiminnan välittömästi (puuhan pariin voi toki palata heti käskyn päätyttyä). Tyyppi tietää myös esimerkiksi, mitä tarkoittaa "muskari", "maitoa", "Hertta" (koira jr.), "isi" ja "äiti" - ja tunnistaa hän luonnollisesti myös oman nimensä.

Yhdeksänkuisen äiti ja isä viettävät tänään tapaamisensa yhdeksänvuotispäivää. Vähän väsyneissä tunnelmissa, 2/3 perheestä sairaina (äiti ja lapsi). Lapsen vihdoin nukahdettua pääsin nautiskelemaan voileivistä ja munkeista puolison ripustellessa pyykkejä taustalla. Lapsiperhe juhlii..

Iloista vappua kaikille!

Kawai!

Kirppu vanhempineen on palannut maailman ääristä jo viikko sitten, mutta kirpun äiti yrittää vielä toipua mukavasta kotiinpaluuflunssastaan. Lähipäivien ohjelmassa veikataan olevan sairaan lapsen hoitamista.

Mutta miten se matka sitten oikein meni? Kiitos hyvin! Omat mutkansa olivat toki matkassa sielläkin, mutta pääpiirteissään selvisimme paremmin kuin olimme etukäteen uskaltaneet toivoa. Aikaero osoittautui ehkä suurimmaksi haasteeksi lapsen osalta, mutta muita merkittäviä vastoinkäymisiä ei matkalle oikeastaan edes sattunut. Pientä ydinsodan uhkaa ja maanjäristystä lukuun ottamatta.

Lapsi oli oikein mukava matkakumppani, ja hurmasi hymyllään varmaan noin 90% kohtaamistamme ihmisistä. Japanin sanavarastoni karttuikin yhdellä, hyvin runsaasti kuullulla adjektiivilla: 可愛い (kawai) = suloinen/söpö. Ei sellaista junamatkaa tai kauppareissua, etteikö useampikin joku olisi tullut ihastelemaan pientä sinisilmäistä hymypoikaamme, joka puolestaan nautti täysin rinnoin saamastaan huomiosta. Kotiinpaluussa raskainta lapselle onkin varmaan ollut ihmisten ilmeettömyys ja reaktioiden puute. Onneksi nelihampainen, ruttunenäinen hymy sulattaa kuitenkin monen jäyhän suomalaisenkin kanssamatkustajan sydämen, ja helpottaa vähän lapsen paluuta arkeen.

Mutta matkasta lisää myöhemmin. Nyt mukavasti karttuneen teevaraston pariin toipumaan vielä hetkeksi ennen lapsen heräämistä päiväuniltaan.