Äitejä ja pikkukavereita.

Ensimmäinen äitienpäivä.

Puoliso oli jättänyt askartelutpaskartelut ihastuttavan viimetippaan, ja kolisteli edellisenä iltana vihjailevasti kaapilla.

"Mitä sä etsit?"
-En mitään, kopaan vaan.
"Ai askarteluvälineitä?"
- Niin..niitä vesivärejä vaan..

Onneksi koiraperheellisten äitien ei ole ihan pakko esittää nukkuvaa siihen asti, että isäihminen ja lapsi saavat aamupalan kaadettua sänkyyn. Parasta omaa aikaa ovat nimittäin kevätkesän aamuauringossa tehdyt pitkät lenkit koiran kera. Vaikka sitten vähän väsyneenä. Lenkin aikana isäihmisellä on aikaa valmistella täydellinen aamiainen, huoltaa lapsi ja jossain ihmeen välissä vielä askarrella se korttikin. Lahjoivat hienon kortin lisäksi intialaisella päähieronnalla sekä kampaajalahjakortilla paikalliseen ekokampaamoon. Samaan, josta olin puolison tietämättä ollut edellisellä viikolla varaamassa aikaa. Ei hassummin lahjottu.

Isäihminen asetti kauheat paineet äitienpäivälle epäilemällä, että päivän ohjelma määrittäisi tulevienkin vuosien äitienpäiväohjelmaa. Voi olla, sillä huonoista yöunista väsyneenä emme jaksaneet tehdä yhtään mitään. Tarkoitus oli lähteä vähän sinne ja tänne, mutta yhtäkkiä olikin jo päikkäriaika (no oisko ne päikkärit nyt kuitenkin parempi nukkua ihan kotona vaan?), sitten piti syöttää lapsi (ei tartte sitten missään reissussa lämmitellä ruokia), ja sitten olikin jo iltapäivä, ja ne kaikki suunnitellut aktiviteetit sulkeutumassa. Enpä silti pannut yhtään pahakseni rötköttelypäivästäkään. Vaikka muodostuisi äitienpäiväperinteeksi.

Äitienpäivää seuraavan viikon ohjelmassa oli äidin vapaailta stand upin parissa (Riemukaksikon paluu) sekä pikareissu Jyväskylään kummipojan yksvee-päiville. Samat kekkerit ovat kyllä pelottavan pian edessä täälläkin. Oli hassua nähdä, miten erilaisiksi ovat pojat kasvaneet jo ensimmäisen ikävuotensa aikana. Toinen (eli Jii) hihkuu riemusta nähdessään oikeastaan mitä tahansa, eikä keneltäkään jää taatusti kuulematta, miten MAHTAVAA on keinua, kuinka IHANIA kaikki helisevät asiat ovat tai miten HAUSKAA on, kun on toinen melkein samankokoinen leikkikaveri. Toinen tarkkailee vakavana mutta hyväksyen, keinuu hillitysti nauttien ja kapsahtaa pelosta äitinsä kaulaan pienemmän kaverin hihkaistessa vähän liian kovalla voluumilla. Saapa nähdä, minkälainen parivaljakko pojista muodostuu - vai muodostuuko minkäänlainen. Kunhan tulevat toimeen keskenään, sillä vanhemmilla on paljon yhteisiä suunnitelmia tulevien vuosien varalle.