sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Duunarimutsi.

Eroahdistusta uhmaten jätin Jiin aamuvarhaisella isänsä viereen koisimaan, ja läksin itse töihin. Ruttasin lähtiessäni vielä yöpaitani poikasen pään viereen - ikään kuin hämäämään tuoksullaan, etten olisi mihinkään koskaan lähtenytkään.

Jos silloin kolmikuisen lapsen kanssa jännitti lähteä töihin, niin kyllä tänäänkin. Enää ei tarvinnut jännittää sitä, kuoleeko lapsi nälkään työpäiväni aikana - jääkaappitavaraa kun uppoaa ihan huolettomia määriä. Nyt jännitettiin sen sijaan eroahdistuksen ilmenemismuotoa, ja sitä, saako isäihminen lapsensa päiväunille. Päiväunet kun vastikään vaihtoivat paikkaansa parvekkeelta omaan sänkyyn, eikä Matemaatikko ollut aiemmin lasta sinne nukuttanut.

Aiemmin olen työpäivinä ajellut kotiin ruokatunniksi syöttämään sekä itseni että lapsen. Tänään päätimme kuitenkin, että tulen kotona käymään vain vihoviimeisessä kriisitilanteessa lapsen pettymysten minimoimiseksi. Päivystin töissä puhelimen äänet täysillä, valmiina ampaisemaan kotiin heti kun itkuinen isäihminen pirauttaa ja sopertaa avunpyyntönsä.

No ei pirauttanut. Lapsi oli vähän haastanut nukuttajaansa, mutta sekin ottelu oli päättynyt suhteellisen hyvässä hengessä lukemin isäihminen 1 - lapsi 0. Muutenkin elämä kuulosti kotona olleen juuri samanlaista kuin se oli viime maanantaina, tiistaina, keskiviikkona, torstaina ja perjantainakin. Ja kaikkina arkipäivinä sitä ennen. Ja tämän jälkeenkin oletettavasti.

Odotin myös, että kahdeksan tunnin poissaolon jälkeen kotona odottaisi pieni apinanpoikanen, joka riippuisi kuvitteellisissa rintakarvoissani kiinni koko loppuillan surkeasti nyyhkien. Pienet kotiintuloitkut sainkin, mutta eipä tuo ilta muilta osin poikennut normaalista arjesta sekään. Lapsi vaikutti juuri niin hyvinhoidetulta ja tasapainoiselta kuin voisi odottaakin, eikä kaipaillut äitiä tai syliä yhtään normi-iltaa enempää.

Jos nyt ehkä siltä vaikuttaakin, niin ei, isäihmisen lapsenhoitotaitoja ei ole missään vaiheessa kyseenalaistettu, eikä täällä nyt taputella käsiä yhteen lapsenhoidosta elämänsä ensimmäistä kertaa selvinneelle miehelle (ei ole siis missään nimessä poikkeuksellista, että isäihminen lastaan hoitaa). En myöskään jättänyt kirjallisia ohjeita lapsen ruokinnasta ja vaatetuksesta (ei pilkullista paitaa raidallisten sukkisten kanssa!!), tai lähetellyt minuutin välein viestejä ihan vain kysyäkseni, miten kotona sujuu. Lapsen eroahdistus vain on ollut viimeisen kuukauden ajan sitä luokkaa, että pelkäsin itsekkäällä valinnallani traumatisoivani elämänsä ensimmäistä henkistä kriisiä läpikäyvää lastani jollain tavalla. Ensimmäinen hylkäämiskokemus tai jotain.

Vaan ei. Lapsi hyvin, kaikki hyvin. Eroahdistus vaikuttaa hiljalleen laantuvan, ja lapsi kasvavan taas hurjaa vauhtia. Nykyään se jo etenee tuen kanssa hyvin määrätietoisin askelin, osaa kiivetä erilaisia portaita pitkin, ja kurkottelee jo ihan oikeaoppisesti lelulaatikon laidalla tavaroita paiskien. Eikä muuten tarvittu kuin yksi puoliunessa kuunneltu muumirenkutuslaulu, jonka jälkeen lapsi yllätti äidin höpöttelemällä itsekseen: paapaapaa maamaamaa. Myös 'koira' on ilmaantunut puheeseen muodossa krrr ja koi. Selvä pyy. Eikun koira.


Isin kyydissä



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tietoja minusta