keskiviikko 22. toukokuuta 2013

Arjen tahti

Joskus silloin vauva-aikoina (koska enäähän meillä ei mitään vauvoja asu) tuntui välillä, että heräämisestä Matemaatikon kotiinpaluuseen kuluva aika suorastaan mateli eteenpäin. Ei ollut tylsää, mutta ehdittiin tehdä vaikka mitä. Luettiin kasakaupalla kirjoja, lauleskeltiin, tanssittiin, nukuttiin päikkäreitä ja joskus jopa siivottiin. Ja silti isäihmistä ehti vielä odottaakin kotiin.

Nykyään tahti on aika erilainen. Lapsen ruokailut haukkaavat niin ison osan ajasta, että ennen neljää emme ehdi juuri muuta kuin syödä ja nukkua parit päikkärit. J ei kuulu niihin aamuyöstä hereillä kukkuviin tapauksiin, vaan vetelee onnellisesti sikeitä yleensä kahdeksaan, joskus yhdeksäänkin asti. Ei tietenkään ilman ajoittaisia maitohömpsyjä, mutta kuitenkin itseäni varsinaisesti herättämättä. Välillä kello lähestyy puolta päivää ennen kuin olen saanut itse omaa aamiaistani lopeteltua, ja sitten onkin jo kiire lapsen lounaalle.

J ei ole myöskään niitä lapsia, jotka keskittyisivät pelkästään syömään. Pöydässä pitää olla jos jonkinlaista viihdykettä, että ruokaa saa ylipäänsä uppoamaan. Välillä pitää vilkutella ympäriinsä, tarkkailla koiraa, joka tarkkailee lasta, joka tarkkailee koiraa, joka tarkkailee lasta.. hakata pöytää, raivostua valjaista, joiden takia ei enää pääse seisomaan tuolissa, huutaa, lauleskella, leikkiä, juoda, sotkea ruoalla ja kaikkea muuta pientä aktiviteettia, jotka viivyttävät ruokailuhetken päättymistä. Ruokailuhetket vievät siis vähintään sen tunnin jokainen.

Suunnittelen yleensä edellisenä iltana seuraavalle päivälle jos jonkinlaista menoa. Vois käydä jossain kirppiksellä, nähdä jotain tuttua, käydä kärryttelemässä vaikka Töölönlahdella..lopputuloksena päädyn aina aamiaisen jälkeen miettimään epätoivoisena, missä ihmeen välissä ehtisin edes koiran käyttää ulkona. Välillä erehdyn sopimaan jonkinlaisen tapaamisen jonkun lapsellisen ystävän kanssa, ja lopputuloksena on aikataulultaan huono kompromissi, kun muut ovat ulkoilleet monta tuntia siinä vaiheessa, kun me vasta puemme päälle.

Joinakin hassuina aamuina J on herännyt, ja herättänyt meidät, jo seitsemältä. Niinä päivinä tuntuu, että sitä saisi vaikka maailman valmiiksi ennen puolta päivää. Välillä toivonkin, että J olisi vähän aamuvirkumpi ja heräisi useamminkin aikaisin. Itse rakastan aikaisia aamuja, mutta yöimetyksen aiheuttamasta kroonisesta univelasta kärsivänä ei tulisi mieleenkään hankkia niitä esimerkiksi herätyskellon avulla. Oma selviytyminen kun tällä hetkellä perustuu täysin siihen, että nukutaan niin paljon kuin ehditään, vaikka sitten pätkissä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tietoja minusta