Jii niin kuin Japani: lapsen kanssa liikkuminen

Pienen lapsen kanssa matkustaminen on kyllä omanlaisensa Selviytyjät /Amazing Race/Madventures. Pitihän sitä kokeilla, mutta täytyy sanoa, että ymmärrän kyllä hyvin niitä, jotka matkustavat lapsen kanssa lähinnä kohteisiin, joissa on kuljetus lentokentältä hotelliin ja hotellilta lentokentälle, eikä siinä välissä tarvitse reissata kuin korkeintaan uima-altaalle. Meitä muita äitejä ja isiä varten ajattelin kirjata ylös muutamia käytännön havaintoja omalta reissultamme. Jos näistä vaikka jotain oppisi.

A niin kuin aikaero.

Jos joku sattuisi tulevaisuudessa kysymään minulta mielipidettä siitä, lähteäkö pienen lapsen kanssa nyt esimerkiksi Aasiaan vai Amerikkaan, vastaisin tällä kertakokemuspohjalla, että ehdottomasti Amerikkaan. Ihan vain sen aikaeron takia.  Se kun on helpompi kestää niin päin.

Meidän menolentomme lähti täältä alkuillasta ja oli perillä paikallista aikaa aamuvarhaisella. Lensimme siis yötä vasten noin 9,5 tunnin lennon. Lapsen sai kyllä koneessakin yöunille, mutta huomattavasti normaalia myöhemmin, ja normaalia huomattavasti katkonaisemmille unille. Unet myös jäivät säälittävän lyhyiksi aamupalatarjoilun alkaessa jo paria tuntia ennen laskeutumista. Unien kokonaiskesto jäi Jiin osalta lopulta noin viiteen tuntiin, mikä nyt on vähintäänkin aika lennokas aloitus lomamatkalle. Itse en nukkunut koneessa käytännössä ollenkaan, mutta se nyt ei poikennut normiarjesta kovinkaan merkittävästi.

"Houkutteleva" aamiainen, "no pork".

Lapsen aikaero-ongelmat kestivät käytännössä koko ensimmäisen viikon. Tyyppi nukkui todella pitkiä yöunia (valitettavasti ihan yhtä katkonaisia kuin kotonakin) ihan sikäläiseen yöaikaan, mutta pää eli silti kotoisampia kellonaikoja, ja sai lapsen todella väsyneeksi ja kiukkuiseksi. Muutama ensimmäinen päivä oli pitkälti itkun sävyttämää, ja jäikin matkamuistoihin koko loman raskaimpana ajanjaksona. Sitten alkoi helpottaa. Sen jälkeen lapsi olikin koko loppuloman oma valloittava itsensä.

Paluulento oli aavistuksen pidempi, mutta onneksemme päiväsaikaan. Lähtö aamulla kymmenen aikaan, 10,5h koneessa, perillä Vantaalla alkuiltapäivästä. Lapsi oli järjettömän hyväntuulinen koko lentomatkan. Nukkui päiväuntia yhteensä ruhtinaalliset pari tuntia, loppuajan leikki kaikella, minkä käsiinsä sai, ja hymyili kaikille, johon katsekontaktin onnistui luomaan. Yksi lentoemännistä kysyikin sadatta kertaa naaman täydeltä hymyilevän lapsen ohi kulkiessaan, onko tyyppi oikeasti koskaan huonolla tuulella.

K niin kuin kantoreppu

Paikan päällä liikuimme sekä kantorepuin että rattain varustettuina. Rattaat osoittautuivat heti ensimmäisten päivien jälkeen käyttökelpoisiksi lähinnä rinkan kuljetukseen. Lapsi kun ei niissä juuri viihtynyt. Lapsi ei viihtynyt myöskään isänsä kannettavana, kiitos eroahdistuksen, joten pääsin itse kokemaan suhteellisen intensiivisen kahden viikon kantorupeaman.

Oman kantorepun (Beco Butterfly 2) lisäksi mukana oli kantoreppulainaamosta vuokrattu taapero-Tula. Aluksi vaihtelin reppua päivittäin tasaisempien selkäkipujen takaamiseksi, mutta jossain vaiheessa huomasin valitsevani aina laina-tulan oman repun sijaan. Siinä vain tuntui sekä oma kantomukavuus että lapsen istumismukavuus olevan asteen verran parempia kuin Becossa. Repun palautettuani jäin kyllä vähän haikailemaan sen perään, joten voi olla, että oma kantovälinekokoelma jossain vaiheessa vielä yhdellä Tulalla kasvaa. Mutta niin - kiitos joko Tulan tai tuurin - selkä kesti hyvin koko rupeaman, ja lapsi pysyi tyytyväisenä. En kertaakaan oikeastaan kokenut edes väsyväni kantamiseen.

Ketään ei varmaan yllätä, jos sanon, että kantoreppuilu oli kyllä kohteen huomioiden ihan vertaansa vailla oleva kuljetusmuoto. Myös paikallisen väestön kantorepputiheys oli sitä luokkaa, etten liene mielipiteeni kanssa yksin. Rattaita näkyi verrattain vähän, ja jos näkyi, niin ne olivat lähes poikkeuksetta nukenrattaiden kokoluokkaa. Isommat (kuten meidän matkarattaamme) olisivatkin väestömäärän ja paikallisen arkkitehtuurin huomioonottaen lähinnä epäkäytännöllisiä.  

J niin kuin julkiset

Paikallisista julkisista kulkuvälineistä tulimme kokeilleeksi niin metroja, erilaisia junia kuin bussejakin, niin rattaiden kanssa kuin ilmankin. Onnistuimme ajoittamaan kulkumme lähes poikkeuksetta ruuhka-aikojen ulkopuolelle, joten metron sisäänheittäjät jäivät tyystin kokematta.

Metroista ja junista löytyivät hienosti laiturialueellekin merkityt paikat vanhuksille, invalideille, raskaana oleville sekä sylilapsen kanssa matkustaville, ja paikat jopa pysyivät ihailtavasti kohderyhmänsä käytössä. Suomalaiseen tunkemiskäytäntöön tottuneena ihastusta herätti paikallinen tapa jonottaa junaan parijonoissa - vähensi huomattavasti lapsenlitistymispelkoa. Lapsella puolestaan riitti ihmettelemistä hymyilevissä ja pelleilevissä kanssamatkustajissa, ja lähes poikkeuksetta pienimuotoisiin raivareihinkin löytyi aina joku mummu tai pappa vääntelemään naamaansa lapsen iloksi.

Oli muuten hämmentävää, kuinka hiljaisia Jiin paikalliset ikätoverit olivat. Siinä, missä oma kiljukaulamme heläyttelee melkoisia lasinsärkemisaarioita, ei paikallisten mini-ihmisten kuullut juuri koskaan itkevän tai mölyävän. Tai jos kuulikin, niin äänen volyymi oli jostain syystä ihan eri luokkaa kuin mitä olen täällä tottunut kuulemaan. Myös tutit näyttivät olevan hyvin harvinaisia lisävarusteita paikallisilla vauvoilla. Näin koko aikana ehkä yhden tai kaksi, vaikka oikein keskityin asiaa tarkkailemaan. Joko niitä ei käytetä lainkaan, tai sitten ovat käytössä vain kotioloissa. Oma tuttivarasto oli kyllä kovassa käytössä myös (tai erityisesti) julkisilla paikoilla.