Maaliskuun teemoja ovat olleet eroahdistus, hampaat sekä uniongelmat. Ensimmäiset kaksi lienevät pääosin syynä jälkimmäiseen.
Eroahdistus. On päiviä, jolloin lasta ei saisi laskea sylistä lainkaan. Edes siksi aikaa, että saisi puettua vaatteet päälle. Raukka konttaa tavaroiden perässä ympäri asuntoa juoksevan äidin jalanjäljissä ja vaikeroi kovaan ääneen. Päiväunien läheisyydessä vaikerointi saa kunnon itkupotkuraivareiden sävyjä. Tekee ulos lähtemisestä toisinaan hieman haastavaa. Onneksi eroahdistusta on ilmassa vain ajoittain, ja esimerkiksi töissä saa käydä tuulettumassa ihan rauhassa. Isäihminen kelpaa hyvin korvikkeeksi.
Hampaat. Tyypillä on kohta kunnon pupunvarustus. Kaksi alahammasta ja kaksi ylähammasta keskellä edessä. Ylähampaista toinen odottaa vielä puhkeamistaan, mutta siihen liittyneet yöähinät lienee jo kärsitty. Siinä missä alahampaat ilmaantuivat suuhun suhteellisen vähällä tuskalla, ovat ylähampaat aiheuttaneet vähintään seitsemän richterin järistyksiä yöunien laatuun sekä yleiseen hyvinvointiin. Kontiainen, jonka perusilme on korvista korviin ulottuva hymy, on näinä päivinä näyttänyt vähän happamampiakin ilmeitä, ilmeisesti johtuen suussa piilevistä aikapommeista. Hammasasiat tunnistaa nykyään muun muassa siitä, että lapsi saattaa kesken syömisen purskahtaa itkuun. Ei vaan tunnu hyvältä.
Uniongelmat. Jos jaksaisin, pitäisin yhden yön kirjaa meidän yöelämästämme. Voisi antaa perspektiiviä niille, joiden mielestä pari herätystä yössä on paljon. Välillä etenkin lapsen äiti pääsee väsymään äärimmilleen asti, mutta onneksi satunnaiset lisätunnit silloin tällöin pitävät kuitenkin vielä suht tolkuissaan. Tällä hetkellä lohdutamme isäihmisen kanssa toisiamme sillä, että nukkumisen väitetään parantuvan noin vuoden ikään mennessä. Siihen on enää neljä kuukautta (hurja ajatus muuten!), joten pahimman uskotaan olevan jo takana. Jos ei aika auta, niin isoäiti auttaa. Siinä vaiheessa isä ja äiti pakkaavat reppunsa, ja muuttavat yöksi tai pariksi tien toisella puolella olevaan hotelliin, ja antavat isoäidin opettaa lasta nukkumaan. Isoäidillä on onneksi hurjan pitkä kokemus lasten kanssa työskentelemisestä, joten kunhan pelisäännöistä sovitaan, uskaltaisin hyvinkin jättää Jiin unikouluilemaan isoäidin kanssa. Toivon silti, ettei siihen tarvitse mennä.
Ylläolevien lisäksi perhettä on viime aikoina työllistänyt matkasuunnittelu. Ne kaikki noin kolme varttia vapaa-aikaa, jotka lapsen ja koirien hoidon jälkeen vanhemmille jäävät, ovat viime aikoina tehokkaasti kuluneet matkaoppaiden parissa. Perhe on suuntaamassa pääsiäisen jälkeen pariksi viikoksi Japaniin, ja tarkoituksena on reppureissata vähän eksoottisemmissakin nurkissa. Kielitaitoa on juuri ja juuri "arigatoon" ja "konnichiwan" verran, joten huolellinen etukäteissuunnittelu on nyt ollut se tämän reissun juju. Enää pitäisi viimeiseksi viideksi yöksi löytää jostain katto pään päälle, muuten ainakin suuret linjat alkavat olla kuosissaan. Olisi sitä kai voinut jotain leppoisampaakin keksiä, kuin lähteä reppureissaamaan univelkaisena kahdeksankuisen kontiaisen kanssa, mutta meillä onkin yleensä ollut tapana oppia virheistä, ei vältellä niitä. Sitä paitsi fifty-sixty -prosenteilla tästä voi tulla ihan hyväkin reissu.
keskiviikko 27. maaliskuuta 2013
tiistai 12. maaliskuuta 2013
Ruoka-aika.
Ruokailu oli ehkä asia, joka eniten herätti ajatuksia ja mielikuvia etukäteen - siis, että mitä se on sitten lapsen kanssa. Niissä mielikuvissa hellalla höyrysivät luomumuhennospadat ja syöttötuolissa istui onnellinen sormiruokailija, joka pisteli hyvällä halulla poskeensa kaikenlaisia värikkäitä kasvisaterioita, joita olin hyväntuulisena hänelle loihtinut. Unelmana oli tarjota lapselle monipuolista, itse tehtyä, ravintoarvoiltaan rikasta, maukasta ja tuoretta ruokaa joka päivä.
Ja kuinkas sitten kävikään? Muhennospadat ovat kyllä höyrynneet aika ajoin hellalla, ja äitikin pysynyt ihan hyväntuulisena. Aika pian alkoi kuitenkin tuntua, että lapsi syö sitä yhtä ja samaa bataattisosetta tai porkkanasosetta taas kymmenettä päivää peräkkäin. Että mitäs sille nyt sitten keksisi vaihteluksi? Oli jotenkin vaikea suunnitella syömisiä kovin pitkälle etukäteen niin, että lapsi saisi samanaikaisesti reippaalla tahdilla uusia makuja, toisaalta riittävän pitkään aina yhtä uutta makua tottuakseen siihen, ja vielä kaiken lisäksi jotenkin ravitsemuksellisesti tasapainoista purtavaa.
Sitten jonain heikkona hetkenä kauppareissulla lastenruokahyllyn ohi kävellessäni ihan ohimennen vilkaisin niitä valmisruokapurkkeja. Että jos saisi vaikka vähän jotain ideoita siitä, mitä niihin muhennoksiin laittaisi. Sitten ostettiin muutama purkki kokeeksi - että saisi vähän tuntumaan siihen, mistä lapsi pitää. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Ja ei - ei niissä valmisruoissa tosiaan ole mitään pahaa. Kaupasta saa todella herkullisen oloisia valmissoseita, vieläpä luomuna. Lapsi pitää niistä, ne ovat helppoja, ja jopa omaan makuuni ihan ookoo. Eivät todellakaan mitään harmaata velliä, niin kuin usein kuulee sanottavan. Ne myös puoltavat paikkaansa tässä elämänvaiheessa, jossa lapsi ei vielä syö ihan samaa ruokaa kuin vanhempansa. Tulevaa ulkomaanmatkaa vartenkin on hyvä vähän testailla mieltymyksiä, kun sinne on kuitenkin tarkoituksena viedä omat ruoat mukana. Ja toimivat ne kyllä todella myös ideoiden lähteenä. Ei olisi itselle tullut ensimmäisenä mieleen yhdistää parsakaalia ja pastaa, mutta näköjään kannattaisi, sillä lapsi vetelisi kyseistä makuyhdistelmää juuri niin paljon kuin suuhun lappaisi.
Ei meillä pelkkää purkkiruokaa syödä, mutta lähes päivittäin joka tapauksessa. Aurinkoisen Äidin Muhennospadat höyryävät kyllä hellalla säännöllisesti edelleen, mutta valmisruokapurkeista on tullut ihan mukava helpotus ruokasuunnitteluun - joka ei näköjään ole niitä omia vahvuusalueitani. Purkkiruoan myötä myös Matemaatikko on vähän kiinnostunut osallistumaan ruokasuunnitteluun, sillä jyväjemmarin lapselle valmisruoan syöttäminen on näköjään astetta kamalampi asia kuin itselleni. Monenlaista hyötyä siis niistäkin lasipurkeista. Joista muuten saa sitten askarreltua esimerkiksi mukavia lasilyhtyjä käytön päätteeksi..vinkvink.:)
Entäs sitten se onnellinen sormiruokailija-osuus? Jii on kyllä alusta asti saanut soseiden ohella sormiruokaa. Aamuisin ja iltaisin tarjolla on puuroa hedelmäsoseen tai marjojen kera, ja sormiruokana hedelmänpaloja. Lounaalla ja päivällisellä soseena joko äidin tai kaupan sosetta ja sormiruokana vihannestikkuja tai leivänpaloja. Välipalana yleensä maissinaksuja, apinaevästä, hedelmänpaloja tai hedelmäsosetta. Alunperin tarkoituksena oli kyllä tarjota soseita sormiruokien ohella, mutta painotukset ovat toistaiseksi olleet vähän toisinpäin.
Jii tuntuu suhtautuvan ruokiin lähtökohtaisesti vähän epäluuloisesti. Ilmeet uusien (ja välillä vanhojen tuttujenkin) ruokien kohdalla vaihtelevat huvittuneesta kuvottuneeseen, ja pahinta irvistelyä aiheuttavat joko maultaan tai tekstuuriltaan liian voimakkaat ruokalajit. Kuten esimerkiksi mustikka. Tuttukin ruoka saattaa toisinaan syystä tai toisesta tuntua suussa ikävältä, ja aiheuttaa sen, että muutamat seuraavat kerrat kyseistä ruokalajia tuijotellaan kädessä vastenmielisyyttä huokuen ilman aikomustakaan maistaa sitä.
Sormiruokailun kompastuskivet ovat tällä hetkellä:
a) liian isoina irtoavat palaset, jotka jäävät suuhun pyörimään, ja joista ei tiedä, mitä niille tekisi. Nieleminen ei onnistu ja tietoisesti ei sylkeäkään osaa. Niitä sitten pyöritellään kasvavan kiukun vallassa, kunnes sattuma tai tarpeeksi kova rääkäisy saa palasen jatkamaan matkaansa suuntaan tai toiseen.
b) tekstuuriltaan vääränlaiset palaset (esimerkiksi hedelmäliha, leipämuhu), jotka jäävät kurkkuun kutittamaan, aiheuttavat ensin kakomista ja sitten lopulta - vanhempien suureksi riemuksi - kaiken viimeisen puolen tunnin sisällä syödyn oksentamista. On kuulkaa helmeilevä tunne, kun on ensin imettänyt lapsen esimerkiksi nyt vaikka päällä seisten, jotta saisi sen keskittymään kaiken muun kiinnostavan sijaan imemiseen, sen jälkeen palkannut suurin piirtein sinfoniaorkesterin iltapuuroa jouduttamaan ja lopulta kaiken työskentelyn jälkeen pienenpieni appelsiinin pala saa lapsen oksentamaan sekä iltapuurot että maidot ulos.
En tiedä, johtuneeko jälkimmäisestä, mutta nähtävästi nykyään lapselle tulee ruokailun ajaksi tarjottua käteen esimerkiksi muovieläimiä tai naksahtelevia purkinkansia minkään syötävän sijaan, mikäli sopivan pehmeää sormiruokaa (esimerkiksi banaania) ei juuri sillä hetkellä satu kotoa löytymään. Kumma juttu.
Jottei nyt ihan liikaa paskamutsi-pisteitä kerättäisi yhdellä kerralla, niin kerrottakoon vielä, että parsakaali-pastasoseen jälkeen toiseksi parhaalla ruokahalulla lapseen upposi äidin tekemä linssikeitto. Hymyhuulin valmistettu, tietenkin.
Ja kuinkas sitten kävikään? Muhennospadat ovat kyllä höyrynneet aika ajoin hellalla, ja äitikin pysynyt ihan hyväntuulisena. Aika pian alkoi kuitenkin tuntua, että lapsi syö sitä yhtä ja samaa bataattisosetta tai porkkanasosetta taas kymmenettä päivää peräkkäin. Että mitäs sille nyt sitten keksisi vaihteluksi? Oli jotenkin vaikea suunnitella syömisiä kovin pitkälle etukäteen niin, että lapsi saisi samanaikaisesti reippaalla tahdilla uusia makuja, toisaalta riittävän pitkään aina yhtä uutta makua tottuakseen siihen, ja vielä kaiken lisäksi jotenkin ravitsemuksellisesti tasapainoista purtavaa.
Sitten jonain heikkona hetkenä kauppareissulla lastenruokahyllyn ohi kävellessäni ihan ohimennen vilkaisin niitä valmisruokapurkkeja. Että jos saisi vaikka vähän jotain ideoita siitä, mitä niihin muhennoksiin laittaisi. Sitten ostettiin muutama purkki kokeeksi - että saisi vähän tuntumaan siihen, mistä lapsi pitää. Ja sillä tiellä ollaan edelleen.
Ja ei - ei niissä valmisruoissa tosiaan ole mitään pahaa. Kaupasta saa todella herkullisen oloisia valmissoseita, vieläpä luomuna. Lapsi pitää niistä, ne ovat helppoja, ja jopa omaan makuuni ihan ookoo. Eivät todellakaan mitään harmaata velliä, niin kuin usein kuulee sanottavan. Ne myös puoltavat paikkaansa tässä elämänvaiheessa, jossa lapsi ei vielä syö ihan samaa ruokaa kuin vanhempansa. Tulevaa ulkomaanmatkaa vartenkin on hyvä vähän testailla mieltymyksiä, kun sinne on kuitenkin tarkoituksena viedä omat ruoat mukana. Ja toimivat ne kyllä todella myös ideoiden lähteenä. Ei olisi itselle tullut ensimmäisenä mieleen yhdistää parsakaalia ja pastaa, mutta näköjään kannattaisi, sillä lapsi vetelisi kyseistä makuyhdistelmää juuri niin paljon kuin suuhun lappaisi.
Ei meillä pelkkää purkkiruokaa syödä, mutta lähes päivittäin joka tapauksessa. Aurinkoisen Äidin Muhennospadat höyryävät kyllä hellalla säännöllisesti edelleen, mutta valmisruokapurkeista on tullut ihan mukava helpotus ruokasuunnitteluun - joka ei näköjään ole niitä omia vahvuusalueitani. Purkkiruoan myötä myös Matemaatikko on vähän kiinnostunut osallistumaan ruokasuunnitteluun, sillä jyväjemmarin lapselle valmisruoan syöttäminen on näköjään astetta kamalampi asia kuin itselleni. Monenlaista hyötyä siis niistäkin lasipurkeista. Joista muuten saa sitten askarreltua esimerkiksi mukavia lasilyhtyjä käytön päätteeksi..vinkvink.:)
Entäs sitten se onnellinen sormiruokailija-osuus? Jii on kyllä alusta asti saanut soseiden ohella sormiruokaa. Aamuisin ja iltaisin tarjolla on puuroa hedelmäsoseen tai marjojen kera, ja sormiruokana hedelmänpaloja. Lounaalla ja päivällisellä soseena joko äidin tai kaupan sosetta ja sormiruokana vihannestikkuja tai leivänpaloja. Välipalana yleensä maissinaksuja, apinaevästä, hedelmänpaloja tai hedelmäsosetta. Alunperin tarkoituksena oli kyllä tarjota soseita sormiruokien ohella, mutta painotukset ovat toistaiseksi olleet vähän toisinpäin.
Jii tuntuu suhtautuvan ruokiin lähtökohtaisesti vähän epäluuloisesti. Ilmeet uusien (ja välillä vanhojen tuttujenkin) ruokien kohdalla vaihtelevat huvittuneesta kuvottuneeseen, ja pahinta irvistelyä aiheuttavat joko maultaan tai tekstuuriltaan liian voimakkaat ruokalajit. Kuten esimerkiksi mustikka. Tuttukin ruoka saattaa toisinaan syystä tai toisesta tuntua suussa ikävältä, ja aiheuttaa sen, että muutamat seuraavat kerrat kyseistä ruokalajia tuijotellaan kädessä vastenmielisyyttä huokuen ilman aikomustakaan maistaa sitä.
Sormiruokailun kompastuskivet ovat tällä hetkellä:
a) liian isoina irtoavat palaset, jotka jäävät suuhun pyörimään, ja joista ei tiedä, mitä niille tekisi. Nieleminen ei onnistu ja tietoisesti ei sylkeäkään osaa. Niitä sitten pyöritellään kasvavan kiukun vallassa, kunnes sattuma tai tarpeeksi kova rääkäisy saa palasen jatkamaan matkaansa suuntaan tai toiseen.
b) tekstuuriltaan vääränlaiset palaset (esimerkiksi hedelmäliha, leipämuhu), jotka jäävät kurkkuun kutittamaan, aiheuttavat ensin kakomista ja sitten lopulta - vanhempien suureksi riemuksi - kaiken viimeisen puolen tunnin sisällä syödyn oksentamista. On kuulkaa helmeilevä tunne, kun on ensin imettänyt lapsen esimerkiksi nyt vaikka päällä seisten, jotta saisi sen keskittymään kaiken muun kiinnostavan sijaan imemiseen, sen jälkeen palkannut suurin piirtein sinfoniaorkesterin iltapuuroa jouduttamaan ja lopulta kaiken työskentelyn jälkeen pienenpieni appelsiinin pala saa lapsen oksentamaan sekä iltapuurot että maidot ulos.
En tiedä, johtuneeko jälkimmäisestä, mutta nähtävästi nykyään lapselle tulee ruokailun ajaksi tarjottua käteen esimerkiksi muovieläimiä tai naksahtelevia purkinkansia minkään syötävän sijaan, mikäli sopivan pehmeää sormiruokaa (esimerkiksi banaania) ei juuri sillä hetkellä satu kotoa löytymään. Kumma juttu.
Jottei nyt ihan liikaa paskamutsi-pisteitä kerättäisi yhdellä kerralla, niin kerrottakoon vielä, että parsakaali-pastasoseen jälkeen toiseksi parhaalla ruokahalulla lapseen upposi äidin tekemä linssikeitto. Hymyhuulin valmistettu, tietenkin.
maanantai 11. maaliskuuta 2013
Kotonassa.
Niin tuli maanantai ja viides sairasteluviikko.
Olo alkaa olla aika turhautunut. Se siitä vauvauinnista. Lapsi on tuskin enää millään muotoa vauvaksi määriteltävissä siinä vaiheessa, kun tämä flunssa on voitettu. Eikä oppinut äitikään sitten niitä bailatinon askelia, kun ehtii koko bailatino päättyä ennen tervehtymistä.
Sitkeän flunssan tiimoilta olen ehtinyt nyt tunnin jos toisenkin pohtia näitä lasten tartuntatauteja. Jiin isoäidillä on tapana väittää, että "ne tulevat kyllä, jos ovat tullakseen". Isoäiti saattaa olla oikeassakin, mutta itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että tautien ehkäisyn hyväksi olisi vielä jotain tehtävissäkin. On esimerkiksi mahdotonta välttää muskariebolaa (uusi nimitys pitkäkestoiselle flunssalle, jonka alkuperä on todennäköisesti muskarin marakasseissa), jos niitä samoja marakasseja nuolee n määrä lapsia ilman että niitä desinfioidaan välissä. Ja kukas niitä nyt desinfioisi, kun isoäidin lisäksi moni muukin tuntuu ajattelevan, että "tulee, jos on tullakseen". Sama pätee toki muihinkin harrastusvälineisiin. Enkä kyllä mitenkään kauhean usein näe lasten käsiä pestävän julkisilla paikoilla, mikä olisi sekin omiaan vähentämään pöpöjen leviämistä lattioilta suuhun. Ja tietysti olisi ihan toimiva ehkäisykeino sekin, että näiden nuhanenien kanssa pysyttäisiin mahdollisimman paljon kotona. Vaikka täytyy sanoa, että kohta 1,5kk eristyksissä olleena alkaa vähän jo hapottaa tämä omien seinien tuijottelu.
Jii ei kärsi tällä hetkellä vain flunssasta, vaan oman osansa soppaan heittävät myös puhkeavat hampaat, jotka aiheuttavat melkoista kränää ilman näkyvää tulosta. Ensimmäiset kaksi hammasta puhkesivat melko hyvällä teholla ilman kummempia vaivoja, mutta nyt pientä suuta pakottaa niin kamalasti, ettei mikään ole kivaa. Ei nukkuminen, syöminen eikä leikkiminen. Avuksi on annettu pieniä annoksia panadolia, jonka avulla esimerkiksi öistä selvitään ilman massiivisia silmäpusseja, mutta yleistä pahantuulisuutta nekään eivät karkoita. Ja temperamentiltaan äitiinsä tullut lapsi kyllä kertoo, milloin meno ei miellytä. On siis vuotavan nenän lisäksi toinenkin hyvä syy sille kotona pysymiselle..
Olo alkaa olla aika turhautunut. Se siitä vauvauinnista. Lapsi on tuskin enää millään muotoa vauvaksi määriteltävissä siinä vaiheessa, kun tämä flunssa on voitettu. Eikä oppinut äitikään sitten niitä bailatinon askelia, kun ehtii koko bailatino päättyä ennen tervehtymistä.
Sitkeän flunssan tiimoilta olen ehtinyt nyt tunnin jos toisenkin pohtia näitä lasten tartuntatauteja. Jiin isoäidillä on tapana väittää, että "ne tulevat kyllä, jos ovat tullakseen". Isoäiti saattaa olla oikeassakin, mutta itse olisin taipuvainen ajattelemaan, että tautien ehkäisyn hyväksi olisi vielä jotain tehtävissäkin. On esimerkiksi mahdotonta välttää muskariebolaa (uusi nimitys pitkäkestoiselle flunssalle, jonka alkuperä on todennäköisesti muskarin marakasseissa), jos niitä samoja marakasseja nuolee n määrä lapsia ilman että niitä desinfioidaan välissä. Ja kukas niitä nyt desinfioisi, kun isoäidin lisäksi moni muukin tuntuu ajattelevan, että "tulee, jos on tullakseen". Sama pätee toki muihinkin harrastusvälineisiin. Enkä kyllä mitenkään kauhean usein näe lasten käsiä pestävän julkisilla paikoilla, mikä olisi sekin omiaan vähentämään pöpöjen leviämistä lattioilta suuhun. Ja tietysti olisi ihan toimiva ehkäisykeino sekin, että näiden nuhanenien kanssa pysyttäisiin mahdollisimman paljon kotona. Vaikka täytyy sanoa, että kohta 1,5kk eristyksissä olleena alkaa vähän jo hapottaa tämä omien seinien tuijottelu.
Jii ei kärsi tällä hetkellä vain flunssasta, vaan oman osansa soppaan heittävät myös puhkeavat hampaat, jotka aiheuttavat melkoista kränää ilman näkyvää tulosta. Ensimmäiset kaksi hammasta puhkesivat melko hyvällä teholla ilman kummempia vaivoja, mutta nyt pientä suuta pakottaa niin kamalasti, ettei mikään ole kivaa. Ei nukkuminen, syöminen eikä leikkiminen. Avuksi on annettu pieniä annoksia panadolia, jonka avulla esimerkiksi öistä selvitään ilman massiivisia silmäpusseja, mutta yleistä pahantuulisuutta nekään eivät karkoita. Ja temperamentiltaan äitiinsä tullut lapsi kyllä kertoo, milloin meno ei miellytä. On siis vuotavan nenän lisäksi toinenkin hyvä syy sille kotona pysymiselle..
maanantai 4. maaliskuuta 2013
Ett ögonblick.
Aina sanotaan, että lapsi kasvaa ihan silmänräpäyksessä. Väittäisin, että se on kyllä karkeaa vähättelyä. Ei niitä silmiä ehdi paljon räpyttelemään, kun ensin konttaamista vasta harjoitteleva lähtee liikkeelle, sen jälkeen nousee polvilleen ja heti kohta jo seisomaan. Ei varmaan mene enää kovin montaa kuukautta ennen kuin kontiainen muuttuu pesunkestäväksi taaperoksi ja lähtee kävelemään.
Muuten helmikuun, ja nyt näköjään myös maaliskuun, teemana on ollut sairastaminen. Sitä helpohkoa flunssaa podetaan nyt neljättä viikkoa. Välillä herää aina toiveita paranemisesta, mutta yleensä heti seuraavana yönä valvotaan taas joko tukkoista nenää tai vuotavaa nenää. Lämpö pysyy tasaisesti ylhäällä ja räkä roiskuu. Lapsi on silti - aina vain - virkeä ja hyväntuulinen, joten lääkäriin ei ole vieläkään lähdetty. Jokin pieni tulehdus saattaa jossain lapsen onkaloissa pesiä, mutta voinnin perusteella vielä ei ole antibioottien aika, joten kotisairaalametodilla jatketaan edelleen.
Sivujuonteena tässä sairastelutarinassa on unettomuus. Vanhempien unettomuus. Yöt ovat nykyään melkoista karnevaalia, jossa lasta nostellaan rinnalta toiselle, hyssytellään, kanniskellaan, hytkytellään, saalistetaan ympäri sänkyä, etsitään kännykän valossa tuttia, joka ei jostain syystä yleensä öisin kelpaa, vaihdetaan vaippoja, piereskellään, raavitaan äidin kasvoja, kaivaudutaan kainaloon, tuhistaan ja rohistaan. Lopputuloksena on jälleen kerran väsynyt äiti, joka toivoo hartaasti, että kaikki tämä on taas vain jonkinlainen vaihe. Johtuu vaikka tästä flunssasta. Tai hampaista. Tai lisääntyneestä liikkumisesta. Mutta mikä tärkeintä - menee kyllä itsestään ohi.
Muuten helmikuun, ja nyt näköjään myös maaliskuun, teemana on ollut sairastaminen. Sitä helpohkoa flunssaa podetaan nyt neljättä viikkoa. Välillä herää aina toiveita paranemisesta, mutta yleensä heti seuraavana yönä valvotaan taas joko tukkoista nenää tai vuotavaa nenää. Lämpö pysyy tasaisesti ylhäällä ja räkä roiskuu. Lapsi on silti - aina vain - virkeä ja hyväntuulinen, joten lääkäriin ei ole vieläkään lähdetty. Jokin pieni tulehdus saattaa jossain lapsen onkaloissa pesiä, mutta voinnin perusteella vielä ei ole antibioottien aika, joten kotisairaalametodilla jatketaan edelleen.
Sivujuonteena tässä sairastelutarinassa on unettomuus. Vanhempien unettomuus. Yöt ovat nykyään melkoista karnevaalia, jossa lasta nostellaan rinnalta toiselle, hyssytellään, kanniskellaan, hytkytellään, saalistetaan ympäri sänkyä, etsitään kännykän valossa tuttia, joka ei jostain syystä yleensä öisin kelpaa, vaihdetaan vaippoja, piereskellään, raavitaan äidin kasvoja, kaivaudutaan kainaloon, tuhistaan ja rohistaan. Lopputuloksena on jälleen kerran väsynyt äiti, joka toivoo hartaasti, että kaikki tämä on taas vain jonkinlainen vaihe. Johtuu vaikka tästä flunssasta. Tai hampaista. Tai lisääntyneestä liikkumisesta. Mutta mikä tärkeintä - menee kyllä itsestään ohi.
perjantai 22. helmikuuta 2013
Ei enää mikää vauva..
..muttei vielä oikein taaperokaan. Mikä se on?
No, kontiainen tietysti!
Kontiaisen liikelaajuus on kasvanut viime viikkoina hurjaa vauhtia. Konttaaminen sujuu jo melkein kuin vanhalta tekijältä, ja viime päivien uutena haasteena on ollut polviseisonta sekä tukea vasten nouseminen. Luonnollisesti ensisijaisena harjoitteluareenana on toiminut sänky, nousutukena äidin kasvot ja harjoitteluaikatauluna hämärän hetket, joita toisaalla myös yöksi kutsutaan.
Jotenkin sitä (valvomista ja heräämistä siihen, että joku konttaa naaman päällä) jaksaa paljon paremmin kun keskittyy ajattelemaan, että a) lapsi ei tee sitä kiusallaan, b) sen aivot vain käskee sen toimia noin - aikataulusta piittaamatta ja c) onhan se nyt sairaan mahtavaa, millä tahdilla tyyppi oppii uusia asioita. Silti nousutuki arvostaisi pieneltä kiipeilijältä sekä hitaammin kasvavia kynsiä (scarface!) että köykäisempää tartuntaotetta - etenkin silloin, kun kiipeilyotteena käytetään kätevästi lapsen nyrkkiin mahtuvaa henkitorvea.
Öisestä aktiivisuudesta johtuen olen päässyt aitiopaikalta tarkkailemaan myös lapsen yöllistä ruokailua. Kun nyt kerran hereillä ollaan! Normaalistihan syöminen suoritetaan niin unisissa merkeissä, ettei minulla aina aamulla ole selvää käsitystä edes siitä, onko omaan sänkyynsä illalla nukahtanut lapsi ryöminyt itse yöllä rinnalle, kun mitään muistikuvaa viereen nostamisesta ei ole.
Niin, siitä ruokailusta siis. Lapsen syöminen on öisin vuoroin laiskaa (selvästikään ei ole nälkä!) mutta tiheää, vuoroin runsasta ja harvaa. Toisinaan myös laiskaa ja harvaa. Laiska ja tiheä taitaa olla viime öiden yleisin malli. Päivisin puolestaan erityisesti suolainen ruoka sekä aamupuuro ovat saaneet vähän heikohkon vastaanoton. Tästä kaikesta olen nyt sitten tehnyt sen johtopäätöksen, ettei lapsi välttämättä enää tarvitsisi yöllä ruokaa kuin ehkä maksimissaan kerran, muu on oletettavasti lähinnä tottumuksesta johtuvaa.
Jostain muistan lukeneeni, ettei puolivuotias periaatteessa edes tarvitsisi enää yöllä ruokaa, ja imemistehosta päätellen seitsemänkuisemme on nyt todella pääsemässä siihen pisteeseen. Eri asia on, onko minusta vielä lopettamaan yöimetyksiä, sillä pelkään sen lopettavan pikaisesti myös päiväimetyksen. Ehkä sitä silti pitäisi kokeilla, ihan vain katkottomien yöunien toivossa.
Ajatus imettämisen loppumisesta tuntuu kyllä samanaikaisesti sekä oudolta että hiukan haikealta. Onhan sitä tässä nyt kohta seitsemän kuukautta tehty vuorokauden ympäri suunnilleen parin tunnin väliajoin. Ei turhaan sanota, että imetyksen päättyminen on haaste niin äidille kuin lapsellekin. Kaikki muutokset kohti taaperoelämää vievät kauemmas vauva-ajoista, ja kohta meillä ei olekaan enää vauvaa ollenkaan. Niisk. Alan vähitellen vähän ymmärtää niitä, jotka näissä tunnemyrskyissä hetkellisesti kokevat hyväksi ideaksi tehdä lisää lapsia täyttämään taaperon jättämää vauva-aukkoa. Harmi vain, että se seuravaakin kasvaa taaperoksi ihan yhtä hurjaa vauhtia.
Muttamutta. Vaikkei enää vauva niin ei tosiaan vielä taaperokaan. On näissä kontiaisissakin puolensa.
No, kontiainen tietysti!
Kontiaisen liikelaajuus on kasvanut viime viikkoina hurjaa vauhtia. Konttaaminen sujuu jo melkein kuin vanhalta tekijältä, ja viime päivien uutena haasteena on ollut polviseisonta sekä tukea vasten nouseminen. Luonnollisesti ensisijaisena harjoitteluareenana on toiminut sänky, nousutukena äidin kasvot ja harjoitteluaikatauluna hämärän hetket, joita toisaalla myös yöksi kutsutaan.
Jotenkin sitä (valvomista ja heräämistä siihen, että joku konttaa naaman päällä) jaksaa paljon paremmin kun keskittyy ajattelemaan, että a) lapsi ei tee sitä kiusallaan, b) sen aivot vain käskee sen toimia noin - aikataulusta piittaamatta ja c) onhan se nyt sairaan mahtavaa, millä tahdilla tyyppi oppii uusia asioita. Silti nousutuki arvostaisi pieneltä kiipeilijältä sekä hitaammin kasvavia kynsiä (scarface!) että köykäisempää tartuntaotetta - etenkin silloin, kun kiipeilyotteena käytetään kätevästi lapsen nyrkkiin mahtuvaa henkitorvea.
Öisestä aktiivisuudesta johtuen olen päässyt aitiopaikalta tarkkailemaan myös lapsen yöllistä ruokailua. Kun nyt kerran hereillä ollaan! Normaalistihan syöminen suoritetaan niin unisissa merkeissä, ettei minulla aina aamulla ole selvää käsitystä edes siitä, onko omaan sänkyynsä illalla nukahtanut lapsi ryöminyt itse yöllä rinnalle, kun mitään muistikuvaa viereen nostamisesta ei ole.
Niin, siitä ruokailusta siis. Lapsen syöminen on öisin vuoroin laiskaa (selvästikään ei ole nälkä!) mutta tiheää, vuoroin runsasta ja harvaa. Toisinaan myös laiskaa ja harvaa. Laiska ja tiheä taitaa olla viime öiden yleisin malli. Päivisin puolestaan erityisesti suolainen ruoka sekä aamupuuro ovat saaneet vähän heikohkon vastaanoton. Tästä kaikesta olen nyt sitten tehnyt sen johtopäätöksen, ettei lapsi välttämättä enää tarvitsisi yöllä ruokaa kuin ehkä maksimissaan kerran, muu on oletettavasti lähinnä tottumuksesta johtuvaa.
Jostain muistan lukeneeni, ettei puolivuotias periaatteessa edes tarvitsisi enää yöllä ruokaa, ja imemistehosta päätellen seitsemänkuisemme on nyt todella pääsemässä siihen pisteeseen. Eri asia on, onko minusta vielä lopettamaan yöimetyksiä, sillä pelkään sen lopettavan pikaisesti myös päiväimetyksen. Ehkä sitä silti pitäisi kokeilla, ihan vain katkottomien yöunien toivossa.
Ajatus imettämisen loppumisesta tuntuu kyllä samanaikaisesti sekä oudolta että hiukan haikealta. Onhan sitä tässä nyt kohta seitsemän kuukautta tehty vuorokauden ympäri suunnilleen parin tunnin väliajoin. Ei turhaan sanota, että imetyksen päättyminen on haaste niin äidille kuin lapsellekin. Kaikki muutokset kohti taaperoelämää vievät kauemmas vauva-ajoista, ja kohta meillä ei olekaan enää vauvaa ollenkaan. Niisk. Alan vähitellen vähän ymmärtää niitä, jotka näissä tunnemyrskyissä hetkellisesti kokevat hyväksi ideaksi tehdä lisää lapsia täyttämään taaperon jättämää vauva-aukkoa. Harmi vain, että se seuravaakin kasvaa taaperoksi ihan yhtä hurjaa vauhtia.
Muttamutta. Vaikkei enää vauva niin ei tosiaan vielä taaperokaan. On näissä kontiaisissakin puolensa.
tiistai 19. helmikuuta 2013
Onnea on..
- Se, kun keittiö näyttää jokaisen ruokailuhetken jälkeen porkkanasoseydinkokeen koekentältä.
- Se, kun lapsi herää ennenaikaisesti päikkäreiltään juuri, kun raahaudun tunnin kestäneen keittiön siivouksen jäljiltä teekuppi kourassa kohti nojatuolia. Se siitä rentoutumisesta.
..................................
Kiitos Käänteisen Karman, täällä sairastellaan edelleen. En kohta enää uskalla julkisesti kertoa lapsen kuulumisista, kun kääntyvät näköjään satavarmasti itseä vastaan. Lievää lämpöilyä on nyt toista viikkoa, räkä paksua ja rohisee keuhkoissa asti. Ääni on käheytynyt ja räkäinen yskä kiusaa erityisesti öisin. Muuten Jii on virkeä oma itsensä, joten lääkäriin ei ole vielä lähdetty. Kiusallinen flunssa, mutta ei vaikuta kuitenkaan vielä lääkitystä vaativalta, joten seurailulinjalla jatketaan. Ei näköjään tarvitse olla edes valmis suutari, kun lapset ovat jo kenkiä vailla.
Johtuen ehkä nuhaisesta nenästä, ei ruoka ole viime aikoina liiemmin maistunut. Iltapuuro on tällä hetkellä ainoa siedettävissä määrin turhautumista aiheuttava ruokalaji, jota pitää välillä jopa vähän santsata. Aamupuuro menee juuri ja juuri, hedelmävälipalat ihan okei, mutta ne niin sanotut lämpimät ruoat aiheuttavat
No, odotamme että lapsi tervehtyy, ja huolestumme vasta sitten. Johan nuo keittiön seinät joutaakin maalata.
keskiviikko 13. helmikuuta 2013
Jiin äiti.
( miranneli haastoi jo aika päivää sitten osallistumaan tähän pienten blogien haasteeseen, joka sitten unohtui kuitenkin tuonne julkaistavien juttujen listan pohjalle. julkaistaanpa nyt, kun tuli silloin joskus tämä askarreltua. haaste lienee tässä jahkaillessa kiertänyt jo koko blogistanian läpi, joten droppaan omat jatkokysymykseni pois, enkä haasta enää ketään eteenpäin. )
Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, joilla on alle 200 lukijaa.
1. Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
2. Pitää vastata myös haastajan 11 kysymykseen.
3. Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.
4. Heidän pitää valita 11 bloggaaja jolla on alle 200 lukijaa.
5. Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.
6. Ei takaisin haastamista.
Yksitoista kertaa minä:
1. Olen samanaikaisesti kotiäiti, osa-aikainen varastomies sekä lääketieteen opiskelija.
2. Rakastan lihaa, mutta eettisistä syistä en sitä syö.
3. Suhteeni vihreään teehen muistuttaa pakkomielteenomaista intohimoa.
4. Pidän persoonallisista ja kauniista keittokirjoista. Ihan esineinä.
5. Sekoitan edelleen usein variksen ja harakan, hameen ja mekon sekä parsan ja parsakaalin.
6. Kammottavien asioiden topkolmosesta löytyvät ainakin eläimiksi pukeutuvat ihmiset (naamiaisasut) sekä lapsia näyttelevät aikuiset.
7. Ananas on joulupöydän kuningas.
8. En koskaan katso kauhuelokuvia. Tai pelottavia tv-ohjelmia.
9. Matemaatikon mielestä minulla on sairas huumorintaju. Sillain hyvällä tavalla.
10. Välttelen matkustamista maihin, joissa on kulkueläimiä.
11. En ikinä suostu kutsumaan maaoravaa tikutakuksi.
Miranneli kysyy, minä vastaan:
1. Elämän tarkoitus?
2. Yksi asia, jonka haluaisit lapsesi/lapsiesi oppivan
Että riittävän hyvä riittää.
3. Oletko himoliikkuja vai sohvaperuna? Välimuodotkin sallittu
Himoliikunnasta haaveileva sohvaperuna.
4 Team Edward, team Jacob vaiko niin kuin minä team Idon'tgiveaf*ck.
Kuka on Edward? Jacob? Ovatko nämä niitä vampyyreita?
5. Kauneinta, mitä sinulle on koskaan sanottu?
"Kiitos, kun olet pitänyt niin hyvää huolta meidän lapsesta."
6. Oletko merkkiuskollinen?
6. Oletko merkkiuskollinen?
En kovin. Joillakin merkeillä on toisia enemmän painoarvoa valintoja tehdessä, mutta ihan muut seikat ratkaisevat.
7. Unelmien ammattisi? Toteutuiko, toteutuuko?
Lääkäri. Eiköhän tuo toteudu.
8. Maailmanrauha ja sillein, mutta jos saisit yhden asian muuttaa maailmassa, mikä se olisi?
Aidosti oikeutta niin ihmisille kuin eläimillekin.
9. Olet ihana!
Kiitos! :)
10. Unohteletko asioita?
Lempinimeni "kultakala" ei varsinaisesti kuvaa sädehtivää olemustani tai mieltymystäni pyöreään arkkitehtuuriin. Siitä voi varmaan jotain päätellä.
11. Rakkautta maailmaan! Kehu itseäsi ja paljasta parhaimmat puolesi!
Iloluontoinen ihminen, hyvä äiti (toivon niin!), mukava elämänkumppani
ja motivoituneena erittäin hyvä työntekijä. Hyvä luovimaan
ongelmatilanteissa ja keksimään joskus aika lennokkaitakin ratkaisuja.
Matemaatikon mukaan minulle ominaisella optimismilla varustettu maailma
olisi jo valmis.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)