perjantai 22. helmikuuta 2013

Ei enää mikää vauva..

..muttei vielä oikein taaperokaan. Mikä se on?

No, kontiainen tietysti!

Kontiaisen liikelaajuus on kasvanut viime viikkoina hurjaa vauhtia. Konttaaminen sujuu jo melkein kuin vanhalta tekijältä, ja viime päivien uutena haasteena on ollut polviseisonta sekä tukea vasten nouseminen. Luonnollisesti ensisijaisena harjoitteluareenana on toiminut sänky, nousutukena äidin kasvot ja harjoitteluaikatauluna hämärän hetket, joita toisaalla myös yöksi kutsutaan.

Jotenkin sitä (valvomista ja heräämistä siihen, että joku konttaa naaman päällä) jaksaa paljon paremmin kun keskittyy ajattelemaan, että a) lapsi ei tee sitä kiusallaan, b) sen aivot vain käskee sen toimia noin - aikataulusta piittaamatta ja c) onhan se nyt sairaan mahtavaa, millä tahdilla tyyppi oppii uusia asioita. Silti nousutuki arvostaisi pieneltä kiipeilijältä sekä hitaammin kasvavia kynsiä (scarface!) että köykäisempää tartuntaotetta - etenkin silloin, kun kiipeilyotteena käytetään kätevästi lapsen nyrkkiin mahtuvaa henkitorvea.

Öisestä aktiivisuudesta johtuen olen päässyt aitiopaikalta tarkkailemaan myös lapsen yöllistä ruokailua. Kun nyt kerran hereillä ollaan! Normaalistihan syöminen suoritetaan niin unisissa merkeissä, ettei minulla aina aamulla ole selvää käsitystä edes siitä, onko omaan sänkyynsä illalla nukahtanut lapsi ryöminyt itse yöllä rinnalle, kun mitään muistikuvaa viereen nostamisesta ei ole.

Niin, siitä ruokailusta siis. Lapsen syöminen on öisin vuoroin laiskaa (selvästikään ei ole nälkä!) mutta tiheää, vuoroin runsasta ja harvaa. Toisinaan myös laiskaa ja harvaa. Laiska ja tiheä taitaa olla viime öiden yleisin malli. Päivisin puolestaan erityisesti suolainen ruoka sekä aamupuuro ovat saaneet vähän heikohkon vastaanoton. Tästä kaikesta olen nyt sitten tehnyt sen johtopäätöksen, ettei lapsi välttämättä enää tarvitsisi yöllä ruokaa kuin ehkä maksimissaan kerran, muu on oletettavasti lähinnä tottumuksesta johtuvaa.

Jostain muistan lukeneeni, ettei puolivuotias periaatteessa edes tarvitsisi enää yöllä ruokaa, ja imemistehosta päätellen seitsemänkuisemme on nyt todella pääsemässä siihen pisteeseen. Eri asia on, onko minusta vielä lopettamaan yöimetyksiä, sillä pelkään sen lopettavan pikaisesti myös päiväimetyksen. Ehkä sitä silti pitäisi kokeilla, ihan vain katkottomien yöunien toivossa.

Ajatus imettämisen loppumisesta tuntuu kyllä samanaikaisesti sekä oudolta että hiukan haikealta. Onhan sitä tässä nyt kohta seitsemän kuukautta tehty vuorokauden ympäri suunnilleen parin tunnin väliajoin. Ei turhaan sanota, että imetyksen päättyminen on haaste niin äidille kuin lapsellekin. Kaikki muutokset kohti taaperoelämää vievät kauemmas vauva-ajoista, ja kohta meillä ei olekaan enää vauvaa ollenkaan. Niisk. Alan vähitellen vähän ymmärtää niitä, jotka näissä tunnemyrskyissä hetkellisesti kokevat hyväksi ideaksi tehdä lisää lapsia täyttämään taaperon jättämää vauva-aukkoa. Harmi vain, että se seuravaakin kasvaa taaperoksi ihan yhtä hurjaa vauhtia.

Muttamutta. Vaikkei enää vauva niin ei tosiaan vielä taaperokaan. On näissä kontiaisissakin puolensa. 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Tietoja minusta