Arkea ja aktiviteetteja

Rupesin muistelemaan Jiin vauvavuosilta hyviksi havaittuja keinoja nukkumiseen. Jos olisi jotenkin vaikka oppinut virheistään ja osaisi tehdä jotain tämän seuraavan kanssa vaikka vähän fiksummin. Ne ensimmäiset "virheet" kun on jo onnistuneesti toistettu: vauva nukkuu perhepedissä eikä tuttiakaan ole opetettu syömään, vaikka niin vannoin tunkevani sen seuraavalle suuhun jo ennen kuin ehtii päästää ensiparkaisuaan.

No, aika vähissä ne "hyviksi havaitut keinot" näköjään ovat. Olisi kai voinut päätellä jo siitä, että taisin Jiin vauva-aikana nukkua ensimmäiset täydet yöunet jossain 11kk:n kohdalla. Mutta oli se yksi aikanaan arkea mullistanut menetelmä: EASY. Eat - activity - sleep - you. Toisen lapsen kanssa sen Y:n voi kyllä unohtaa heti kättelyssä, mutta syöminen heräämisen jälkeen, ei ennen nukahtamista - se on jotain, mikä muistaakseni kannattaa pitää mielessä.

Valitettavasti tällaisen kuukauden vanhan "activity" on lähinnä sitä syömistä, joten vielä ei ole arki mullistunut isoveljen aiheuttamia paikallisia mullistuksia lukuun ottamatta, joten tämän kikkakolmosen käyttöönotto jää vielä taka-alalle odottamaan. Tuossa tuo nytkin nukkuu onnellisena rinnalla..

Tänään oli vauvan kolmas neuvola, ja kolmas neuvolantäti. Alkaa muistuttaa ensimmäisen odotuksen aikaisia neuvolakäyntejä, jolloin uskoakseni terveydenhoitajien "kerää koko sarja" tuli suoritettua. Nyt uusintakierroksella. Vaan mikäpä siinä. Lapsi kasvaa omaa uskomatonta tahtiaan. Painoa on jo melkein viisi kiloa (+1.3kg kotiutumispainosta), ja komea elintasopussukka leuan alla todistaa, että maito maistuu. Pikkusisko on myös todistettavasti samaa isopäistä sukua kuin isänsä ja isoveljensä. Iho siisti ja "ihana tyttö". Ihastuttavasti jaksaa hymyillä ja pikkuisen jo jutellakin.

Vauva on saanut myös nimen. Ristiäisiin on vielä 2,5 vkoa, mutta nimi on jo lyöty lukkoon. Enää pitäisi opetella käyttämään sitä.

Vitamiini-iässä

Synnärillä oli hetken hölmö olo, kun kätilö kysyi, haluaisinko yhdessä käydä läpi navan putsausta ja muita perushoitotoimenpiteitä. Ajattelin, että kyllähän mä nyt ne muistan, ja kieltäydyin kohteliaasti. Pumpulipuikon pyörittelyn navassa toki hyvin edelleen muistinkin, eikä kakka ja sen koostumuksen muutoksetkaan aiheuttaneet ongelmia. Mutta on se melkein kolme vuotta näköjään liian pitkä aika ihan kaiken mielessä pitämiseksi.

Esimerkiksi nää lisäravinneasiat. (Joita vauvoillahan siis on lukuisia..) Tuttu d-vitamiinipurkki löytyi apteekista, vaikka oli nimeään vaihtanutkin, mutta piti kyllä vähän kaivella muistista, että paljonkos me näitä Jiille aikanaan annettiinkaan. "Todennäköisesti jotenkin virallisten suositusten vastaisesti", tuumi Matemaatikko vähän happamasti. Jotenkin se tippamäärä ei kuitenkaan ollut synkassa jostain selkärangan syövereistä nousevan "tip-tip"-runoilun kanssa, jonka avulla Jii saatiin joskus huijattua ottamaan tipat. Hetken mietinnän jälkeen muistin, että loppuosa tulikin toisesta pullosta. Maitohappobakteereja! Vaan minkäs takia niitä nyt annettiinkaan? Muistan vain että kalliita olivat. Ja jotain tutkimustuloksia taisi olla niiden käänteisestä korrelaatiosta lapsen allergiariskeihin. Kai niitä hommataan sitten pikkusiskollekin.

Välillä mieleen palautuu myös ihan irrallisia muistikuvia satunnaisista vauvoihin liittyvistä asioista. Kuten esimerkiksi se, että niitä piti muistaa välillä laskea myös mahalleen - muistaakseni motoriikan kehittymiseksi. Voi olla, että tällainen kuopus helposti jäisikin möllöttämään selälleen ilman näitä elintärkeitä muistikuvia.

Mutta vaikkei vauvanhoito esikon ja kuopuksen välillä niin kovasti ole muuttunutkaan, niin kovin erilaisia vauvoja täällä kyllä hoivaillaan. Kaksiviikkoinen kiukkuaa kyllä jo paljon enemmän kuin vielä viime viikolla, ja jaksaa jo jonkun verran olla hereilläkin, mutta vaikuttaa muuten vielä ainakin toistaiseksi perustyytyväisemmältä vauvalta kuin veljensä. Yöt on tähän asti menty käytännössä yhdellä tai kahdella syötöllä, mikä ei oikein vastaa muistikuviani Jiin vauva-ajoista. Vauva osaa myös ainakin toistaiseksi vielä nukahtaa itsekseen ja nukkua itsekseen - mutta enköhän minä tällaiset kyseenalaiset taidot onnistu karsimaan ennen pitkää.

Synnytyskertomus, osa 2

Pikkusisko antoi odotuttaa itseään syntyväksi jo 37 raskausviikon aikoihin. Sattumalta samana viikonloppuna, kun isäihmisen ja isoveljen oli tarkoitus matkustaa mummolaan. Mummolan matka peruuntui, mutta niin peruuntui myös mahdollinen synnytys siltä erää mystisen vatsakivun kadotessa yhtä kummallisesti kuin oli ilmestynytkin. Liekö ollut jotain psykosomaattista kuitenkin.

Kaikista kummallisista vatsaoireista johtuen olin aivan varma, ettei lapsi pysy vatsassa laskettuun aikaan asti, mutta niin vain saapui sunnuntai, 17.5. ilman merkkiäkään synnytyksestä. Tai itse asiassa täsmälleen sinä päivänä tuntemukset vatsassa muuttuivat aivan uudenlaisiksi, mutta mitään muuta ei sitten tapahtunutkaan. Muutama päivä myöhemmin valvoin yhden yön kipeän ja supistelevan vatsan kanssa, ja aamulla kielsin isäihmistä lähtemästä töihin mahdollisen synnytyksen pelossa. Mutta jälleen kerran supistelut lakkasivat suurin piirtein samaan aikaan kun isäihminen napsautti herätyskellon pois päältä ja soitti töihin. Seuraavan yön henkisesti raunioitunut äiti valvoikin sitten varmana siitä, että tämä yksilö ei synny koskaan, ja jos syntyykin, niin ryppyisenä viisikiloisena viiden päivän käynnistyksen jälkeen, repien kaiken mahdollisen tullessaan.

Viimeinen neuvolakäynti tuntui lamaannuttavalta. Supisteli, mutta sen verran kivuttomasti, etten jaksanut kiinnittää niihin edes huomiota. Terveydenhoitajakin vaikutti vakuuttuneelta siitä, että yliaikaiseksi tuo menee, ja kehotti viikon päästä soittelemaan yliaikapolille. Masentunut äiti raahusti neuvolasta kampaajalle, jota oli lykätty synnytyksen pelossa toivossa jo viikkoja. Saisi edes asialliset hiukset piristykseksi.

Kampaajalta kotiin kävellessä tuntui ajoittain jo etäisesti tutulta, ja parin tunnin päästä isoveljeä päiväunille nukuttaessa aloin jo varovasti toivoa, että ei tämä välttämättä yliaikaiseksi menisikään. Iltapäivällä miehen kotiuduttua aloin jo kellottaa suhteellisen säännöllisen oloisia supistuksia, jotka yllätyksekseni tulivatkin melko täsmällisesti seitsemän minuutin välein. Pelkäsin kuitenkin edelleen niiden hiipumista, joten keskityin supistusten lomassa ruuvailemaan vaatekaappiin uusia hyllyjä. Parin tunnin jälkeen alkoi tuntua siltä, että eivät nämä tästä ole enää hiipumassa, ja hälyttelin jo isoäitiä hoitoavuksi. Seitsemän aikoihin illalla soitin kätilöopistolle, josta annettiin lupa tulla samantien, ja kivuliaan taksimatkan jälkeen kirjauduimme synnärille 20.15 - suhteellisen hyvässä kunnossa kotona nautitun särkylääkecocktailin jäljiltä. Hieman jopa hävetti, kun supistukset hieman laantuivat ja hidastuivat käyrille päästessä, mutta "onneksi" tila oli hyvin väliaikainen. Kohdunkaula oli sairaalaan tullessa 4-5cm auki ja hengailin supistusten lomassa suhteellisen hyvävointisena. Hoitaja ehdotteli puudutuksia, mutta koska en kokenut mitään tarvitsevani, en mitään pyytänytkään.

Ikiliikkujaksi raskausaikana ristitty kuopuksemme veteli käyrillä melkoisilla sykkeillä, ja sai kätilön huolestumaan. Itse en osannut olla huolissani, koska sykkeet olivat olleet korkeahkot läpi raskauden. Kätilö konsultoi kuitenkin lääkäriä, joka käski puhkaista kalvot varmuuden vuoksi. Kalvot poks ja jotakuinkin ensimmäisen puhkaisun jälkeisen supistuksen jälkeen pyysinkin jo epiduraalia. Nähtävästi jälkikasvullani ei ole tapana laskeutua loppuraskaudesta hillitysti ja hallitusti kohti lantion ala-aukeamaa, vaan laskeutuminen tapahtuu aina vasta synnytyksen aikana. Näin oli Kirpun kanssa ja näin oli myös pikkusiskon kohdalla. Pikkusisko rojahti siis kalvojen puhkaisun jälkeen kertarykäisyllä yläaukeamasta ala-aukeamaan, 4-5cm humpsahti sekin kertaheitolla 9 cm:iin, ja pian päästiin niin sanotusti tositoimiin. Huolestuttavan korkeat sykkeet laskivat kuitenkin yhtäkkiä huolestuttavan mataliksi, ja kohta olinkin kontillani sängyllä lääkärin kohottaessa lapsen päätä sisäkautta käsillään. Ilokaasukin vaihdettiin lennosta puhtaaseen happeen lapsen hapetuksen varmistamiseksi. Onneksi nämä toimenpiteet auttoivat, syketaso nousi ja synnytys sai jatkua omalla painollaan. Syketason lasku johtui kaulan ympärille kietoutuneesta napanuorasta, jota lapsi lisäksi puristi tiukasti sylissään.

Se, mikä teki tästä synnytyksestä niin paljon paremman kuin edellisestä, oli pienestä draamanpoikasesta huolimatta itsellä säilynyt kontrollin tunne. Kontrollin tunteesta suurin osa muodostui siitä, että aidosti koin ponnistamisen tarvetta. Tämä jäi ensimmäisessä synnytyksessä kokonaan kokematta, ilmeisesti jotenkin pieleen menneen pudendaalipuudutteen takia. Ponnistaminen ilman ponnistamisen tarvetta on absurdi tunne, kun taas ponnistaminen ponnistamisen tarpeen vuoksi tuntuu kohtuullisen järkevältä ja kontrolloidulta toiminnalta. Synnytyksen iloa lisäsi se, että pikkusisko syntyi vain yhdeksän minuutin ponnistamisen jälkeen, jättämättä pienintäkään vauriota jälkeensä. Palautuminen synnytyksestä oli siis nopeaa, ja runsaahkoa jälkivuotoa lukuun ottamatta olo ei synnytyksen jäljiltä tuntunut hetkeä myöhemmin lainkaan hassummalta. Erittäin hyvävointisena tuntui hassulta viettää sairaalassa ne pakolliset 1,5vrk, mutta pääsipä rauhassa tutustumaan uuteen tulokkaaseen. Joka vaikuttaa muuten kaikin puolin oikein ihanalta tyypiltä!

Perhedynamiikkaa

Kirpusta on tullut isoveli. Pikkusisko syntyi neljä päivää sitten pitkältä tuntuneen odotuksen päätteeksi melkoisella vauhdilla. Kesän haasteena onkin nyt sitten nelihenkisen perheen arjen sävelten opetteleminen. Ensimmäiset soinnut ovat olleet kovin duurivoittoiset, ja sellaisista saamme toivottavasti nauttia vielä pitkään.

Kirppu on asialleen omistautunut ja liikuttavan vahvasti pikkusiskoonsa ihastunut isoveli, joka käy mahdollisuuksien mukaan joka välissä suukottamassa tai silittämässä siskoaan, koristelee rattaita voikukilla ja on valmis lahjoittamaan jopa suuresti rakastamansa Palomies Sami -lelut pikkusiskolle "ihan ikiomaksi". Kirppu, joka vielä synnyttämään lähtiessä tuntui niin pieneltä, kasvoi yhden yön aikana ainakin kymmenen senttiä pituutta ja muuttui hetkessä taaperosta joksikin paljon isommaksi. Vanhempien henkilökohtaisena haasteena onkin yrittää muistaa se, ettei isoveli ole lopulta kuitenkaan niin kovin iso, vaikka pituutta sen puoli metriä enemmän olisikin.

Le Week-End

Matemaatikko ehti useampaankin kertaan pohtia lapsen kanssa kaksin mummolaan lähtemistä ennen kuin tuli oikeasti sellainen olo, että nyt. Nyt kokeillaan.

Omistushaluinen ja kontrollifriikki äiti kun olen, en ole aikaisemmin voinut kuvitellakaan päästäväni lasta ja miestä kaksin yön yli -reissulle. En ole koskaan joutunut huolehtimaan siitä, selviääkö Matemaatikko lapsen kanssa tai sattuuko reissussa jotain, sillä sen verran (yli)huolehtivaisesta ja pätevästä isäihmisestä on kysymys. Lähinnä molempia aikuisosapuolia on huolettanut lapsen henkinen selviäminen, kun isä ei ole kahden vuoden aikana kelvannut vielä oikein edes nukuttamaan - edes kotona. Vaan itsepä olemme tämän vuoteen toiminnallamme pedanneet, joten turha valittaa. Huolenaiheena on ollut sekin, että mummola on niin kaukana kotoa, ettei sinne noin vain lähdetä yhdeksi yöksi harjoittelemaan. Molempien mielestä on ollut myös tärkeä odottaa, että lapsi oppii ilmaisemaan itseään ja tunteitaan myös sanallisesti ennen isompia irtiottoja. On helpompi lohduttaa itkevää lasta, joka osaa itkun seasta kertoa, mikä itkettää.

No, tämän kesän ja syksyn aikana ovat planeetat asettuneet vähitellen paikoilleen. Lapsi on muodostanut äidin viikonlopputöiden aikana isäänsä paljon vahvemman ja toimivamman siteen, kun äiti onkin ollut yhden työpäivän sijaan joka viikko kaksi peräkkäistä päivää pois. Lapsi on myös oppinut haltioitumaan isäänsä olennaisesti assosioituvista asioista kuten traktorit (jyväjemmarin poikia kun on). Mummolaan oli kesälomareissulta jäänyt odottamaan kahden oikean traktorin lisäksi lapsen oma polkutraktori (syntymäpäivälahja isovanhemmilta), ihanat ja pelottavat "mulikat" (mullikat) sekä "palikat", joita traktorilla päästiin kesällä kuljettelemaan. Kun tähän soppaan lisättiin vielä setämiehen pihamaalla kasvavat omenapuut, ei omenaobsessoitunutta kaksivuotiasta tarvinnut juuri junaan houkutella. Varsinkaan, kun ne junamatkat itsessään jo houkuttivat lasta, joka pettyy hiukan joka kerta, kun matkustammekin Helsinkiin tylsästi lähijunalla pikajunan sijaan.

Viikonloppua pohjustettiin lapsen kanssa aika pitkään, juteltiin asiasta harva se päivä. Halusin varmistaa, että lapsi jollain tasolla sisäistää sen, mihin on menossa, ja että äiti ei ole tulossa mukaan. Lapsi ymmärsi ainakin verbaalisella tasolla hyvin, mitä on tapahtumassa. Totesi vain, että "äiti ei tule mukaan. Äiti tekee töitä äidin työpaikalla." Hiukan ennen lähtöä ilmeni pientä takertuvuutta ja itkeskelyä, mutta sitä nyt ilmaantuu silloinkin, kun lapsi on lähdössä vaikka lähipuistoon. Ja loppuu jotakuinkin siihen kun ovi takana sulkeutuu. Sinne siis menivät taakseen katselematta.

Ja on kuulemma ollut oikein onnistunut viikonloppu - huolimatta siitä, että mummolassa oli käynyt omenavarkaita. Navetassa oli vietetty aikaa sen verran, että taitaa pyykkikone pyörähdellä useammankin tangon tänä iltana. Traktoreita, mulikoita, syksyn satoa ja ties mitä kivaa. Äitiä kaipailtiin vasta toisena päivänä, kun lapsi oli soitellut leikkipuhelimella äidilleen ja kertonut "olevansa pettynyt ja haluavansa äidin työpaikalle". Eilen illalla oli sitten riittänyt vähän enemmänkin surua siitä, ettei äiti tule, vaikka kuinka haluaisi. Myös yöllä oli hiukan kysellyt, mutta heräillyt kuitenkin aamulla oikein pirteänä ja iloisena.

Ja mitäs äiti on sitten viikonlopun aikana tehnyt? Ennakkoon suunnittelin olevani molemmat päivät töissä, lukevani illat ensi viikon tenttiin ja lopun aikaa itkeväni silmät päästä ikävääni. Sen sijaan olenkin ollut sairaslomalla koko viikonlopun, käynyt silti hiukan shoppailemassa, leffassa, koiran kanssa lenkillä sen seitsemän kertaa, ja loppu ajan lähinnä dataillut taukoamattomasta rauhasta nauttien. Vähän lukenut kyllä siihen tenttiinkin. Karvakaveri on varmistanut vaelteluillaan yhtä katkonaiset yöunet kuin lapsenkin kanssa, joten univelka ei varsinaisesti ole päässyt vähentymään. Mieli on silti rauhoittunut hiljaisuudessa (tai itse valitun musiikin säestyksellä) ja vasta nyt olen tajunnut, kuinka hektistä se lapsen kanssa eläminen oikeasti onkaan. Antoisaa, mutta hengästyttävän hektistä.

Onneksi tätä taukoherkkua on luvassa jatkossakin. Tuo ihan mukavasti balanssia elämään.

Tunteiden tulva.

Täällä sitä taas istutaan junassa. Syksy tuli ihan varkain, aiheutti ennalta melkoisen määrän ahdistusta, eikä ole onnistunut vieläkään oikein vakuuttamaan.

Illalla aloitettiin pikainen valmistautuminen arkeen siirtämällä Jiin sänky vihdoin vähän kauemmas omastamme sekä kirjoittamalla isoäidille tärkeitä tietoja Jiin päivärytmistä ja muusta huomioon otettavasta. Kuten esimerkiksi sen, että päiväunet eivät saa venyä yli kahden tunnin, herätä pitää viimeistään kolmelta, eikä meillä lapsen pontevista pyynnöistä huolimatta juoda arkisin mehua. Herkut ja pitkät päikkärit, nuo isoäidin heikkoudet.

Lapsi on ennalta suhtautunut arjen alkamiseen vähintään yhtä nihkeästi kuin äitinsä. Puheet isoäidin tulemisesta ja äidin kouluun palaamisesta on kuitattu tyynellä "ei":llä. Eilinen kahvittelu isovanhempien kanssa todisti kuitenkin, että mummin syli on ihan yhtä mieluinen kuin aiemminkin. Kaikesta huolimatta.

Kaksivuotispäivä toi muuten mukanaan melkoisen puhetulvan. On Jii siihen astikin puhunut paljon, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että heräämisen ja nukahtamisen välissä ainoat hiljaiset hetket ovat silloin kun suu on täynnä ruokaa. "Äitii! Kuule!", ja jos et kuule, tarttuvat pienet kädet tiukasti pään sivuille ja kääntävät kasvot tiukasti katsomaan puhujaa. Osansa saavat myös naapurit, kaupan kassat sekä satunnaiset ohikulkijat. Naapurustossa ei liene enää montaakaan,  joka ei tietäisi, mitä Jiin äiti tekee työkseen,  ja että "äitin työpaakalla on ikioma paloauto!".

Myös tunne-elämän tulkinta on ottanut ison harppauksen puhetulvan myötä. Aiemmin Jii sanallisti surujaan lähinnä kertomalla jälkikäteen,  että "Jii ikki kovaa,  äiti (ei) tullut!". Nykyään lapsi osaa kertoa jo vähän tarkemmin, että "Jiitä tuututti" tai "haamitti", kun isi oli niin tyhmä, että pisti esimerkiksi veitset jonnekin pienten käsien ulottumattomiin. Ja jos äiti tyhmyyttään joskus vähän ärähtää lapselle, toteaa Jii sydäntä särkevästi, että "menen pois. Olen pahoillani."
Äidin pieni marttyyri. <3

Yks kaks.

Kaksivuotiasta tuli juhlittua pitkään ja hartaasti. Ensin silloin varsinaisena syntymäpäivänä oman pienen perheemme kesken, ja sitten vielä seuraavana viikonloppuna perjantaista sunnuntaihin joka päivä jonkunlaisella porukalla. Pienessä asunnossa on hyvätkin puolensa, mutta mikään niistä ei kyllä liity juhlien järjestämiseen. Ensi vuoden juhlia ajatellen täytyykin muistaa tämä: vähemmän on enemmän. Erityisesti koristeissa. Ja tämä: huippuhyviä kakkuja saa kätevästi valmiina suhteellisen edullisestikin. Esimerkiksi kakkugalleriasta. Hyvästi edellisen yön itkupotkuraivarit lässähtäneen kakun parissa.

Tänä vuonna Jii jo ihan vähän ymmärsikin juhliensa päälle. Tarjoiluja arvostettiin erityisesti pienen simasuun toimesta, mutta kohteliaasti lapsi kuunteli myös onnittelulaulut, kiitti lahjoista (kolmevuotiasta kummityttöä kiitettiin jopa oikein kohteliaasti kumarruksen kera) ja jaksoi muutenkin juhlia kaikin puolin maltillisesti vierasmäärästä huolimatta.

Kaksivuotiaalle oli jo suhteellisen hankala keksiä mitään lahjatoiveita, mutta toiveista tai niiden puuttumisesta huolimatta lapsi sai kyllä hurjan kivoja lahjoja. Kaivinkoneen, lintukirjan, ensimmäisen oikean maatila-pelin, kassakoneen, Myyrä-hakan, supersöpön kettulätsän, potkuauton, uudet lakanat, kauko-ohjattavan junan, Koiramäen seitsemän veljestä ja jotain muutakin, mitä nyt en muista. Lapsella vain alkaa olla jo aikamoinen määrä leluja, enkä voi olla miettimättä, mitä sitten joskus niiden mahdollisten pienempien sisarusten kohdalla tapahtuu. Pyydetään lahjat rahalahjoituksina kehitysmaihin, kun kaikki mahdolliset kirjat ja lelut meiltä jo löytyvät?

Vielä tämä synttäreiden jälkeinen viikko saadaan höntsäillä rauhassa kaksin (ja kolmin), mutta ensi maanantaina äiti lähtee taas "pikatunalla kooluun tampeleelle, pikku kakkoten puitton lähelle". Onneksi hoitoarki sentään jatkuu tutulla mummimallilla myös tulevana vuonna. Saattaapa olla, että saamme myös pienen serkkutytön jossain vaiheessa Jiin hoitokaveriksi.