Vaipat/on.

Kesän aikana olen tajunnut mm. seuraavia asioita:

• Päivärytmin säilyttäminen on kesällä järkyttävän vaikeaa. Meille näköjään ihan mahdotonta. Lapsi herää välillä seitsemältä, välillä puoli kymmenen. Päiväunet sitten sen mukaan joskus välillä 12-16. Yöunille nukahtaminen vastaavasti sitten joskus välillä ilta-aamu. No ei nyt ihan niin, mutta aika myöhään meillä on tänä kesänä myös Jii valvonut. 

• Pienen lapsen kanssa parasta lomailua on kotilomailu. Parin viikon matkarumban jälkeen tuntuu siltä, että ens kesänä ei kiitos mihinkään. Koko kesänä. Oon vaan kotona toukokuun lopusta elokuun loppuun. Käydään korkeintaan Helsingissä.

• On varmaan joku lakisääteinen aika, jonka jälkeen lapselle on pakko tarjota lämmintäkin ruokaa, vaikkei sille yhtään maistuisi. Kesäinen kurkunpääntulehdus kuitenkin varmisti, että noin pari viikkoa voi ruokkia lapsen vesimelonilla, pillimehuilla ja jäätelöllä ilman (ainakaan toistaiseksi näkyviä) seurauksia. 

• On hitsin vaikeaa yrittää alennusvaateostoksia varten etukäteen miettiä, minkä kokoinen lapsi on ensi talvena. Mittasin jalan viime viikolla, ja se oli mun mielestä n.13 cm. Mittasin sen taas tällä viikolla, ja yhtäkkiä se olikin n.14 cm. Jalat eivät myöskään kesän alussa yltäneet potkupyörän satulasta maahan, nyt aika helposti. Entäs joulukuussa? 

• Kesä on ihan parasta aikaa opettaa lapsi kuivaksi. "Pukkapissalle", pyytää Jii välillä sisälläkin. Mutta vaipat ovat tämän lapsen kohdalla historiaa. Pyykkikone kiittää.

Hoitovapaa.

Koulunkäynti vaihtui pikaisen amanuenssuurin kautta takaisin kotiäidin pestiin. Vielä juhannus varastolla, mutta sen jälkeen pääasiallinen hoitovastuu on jälleen minulla. Can't wait.

Jii on mahtavista hoito-olosuhteistaan huolimatta ottanut äidin opiskelu-uran vähän raskaasti, joten yhteinen loma tulee todella tarpeeseen. Hoitoväsymys alkoi selvästi kumuloitua kevättä kohden, mikä näkyi aina vain itkuisempina aamuina ja varhaisempina herätyksinä. "Äiti tyliin!", kuului makuuhuonesta lähes joka aamu aina samaan aikaan. Tuntui, että Jii halusi herätä ajoissa varmistaakseen, että ehtisi itkeä pienet ja lohduttomat lähtöitkut. Joko saadakseen äidin jäämään kotiin tai varmistaakseen ainakin koko päiväksi jyskyttävän syyllisyyden tunteen itkevän lapsen hylkäämisestä. En oletettavasti kykenisi vielä vähään aikaan viemään kirppua päiväkotiin.

Liittyneekö sitten jotenkin samaan erotuskaan, mutta Jii prosessoi tällä hetkellä kovasti omaa kasvuaan identifioimalla itseään vuoroin vauvaksi, vuoroin isoksi pojaksi, välillä jopa saman puheenvuoron aikana. Vauva-Jii pohdiskelee muun muassa äidinmaidon loppumista "Vauvana Jii juo äitin maitoa. Maito loppu. Kaupasta ottettaan maitoa". Iso poika -Jii sen sijaan osaa mennä rappusia ihan itse, syödä itse, avata oven avelilla, ja ties mitä muuta. Ja jos johonkin ei ihan mitta vielä riitäkään, niin "Jii kasvaa!" kyllä. Vauva-Jii tykkää ahtautua äidin paidan alle, iho ihoa vasten, ja nautiskella läheisyydestä. Iso poika -Jii taas nappaa kainaloonsa tyynyn, peiton, Viiru-kissan ja satunnaisen määrän muita unikavereita, ja siirtyy muuttokuormineen joko "äitin väliin" tai "omalle sänkylle". "Haluaisitko tulla makoilemaan tähän äidin masun päälle", kysyin yhtenä iltana. "Kuulostaa hyvältä!", totesi Jii.

Jiin jutut ovatkin puheen kehityksen myötä aina vain suurempi huvitusten lähde. Naurattaa, kun tyyppi pihistää äidin leivältä juustot ja toteaa vain silmät suurina, että "Jii maittaa ihan pikkuisen". Tai kun kadulle pysäköidyn skootterin kohdalla kirppu kertoo haluavansa "tettata mopoa ihan vähän". Tarinat ovat viime aikoina saaneet ihan kiitettävästi pituuttakin, ja yhdessä olemme käyneet läpi muun muassa sen, että "Aamulla äitin pakko ajaa junalla tampeleelle. Jii ikkekkelee [itkeskelee] vähän". Ja sen, kuinka "Jii ajaa tolla (kullanvärisellä rättisitikalla), mummi on kyylissä, Jii ajaa poosaan [Forssaan]".

Mahtavaa olla taas kotona.

Lörpötys.

Terveisiä täältä kuolemanlaaksosta! Toisin kuin ilmeisesti pitäisi, meillä ollaan kyllä kovasti tyytyväisiä myös tähän alle kaksivuotiaan arkeen. Tyhjästä ilmestynyt uhmaikä luo toki arkeen omat haasteensa, mutta mottoni uhmaiän selättämisen suhteen on yksinkertaisesti "päivä kerrallaan". Olisi toki helpompaa, jos tietäisi, kuinka monta kertaa lasta täytyy vielä kieltää esimerkiksi lyömästä ennen kuin tuo todella sisäistää asian, mutta sen tiedon puutteessa mennään päivä kerrallaan, kielto (ja kiitos) kerrallaan. Uhmaiästä huolimatta kaksivuotiaan kanssaeläjän arki on kuitenkin lopulta ennen kaikkea aika ihmeellistä.

Ihmeellisintä on pienen ihmisen ajatuksiin tutustuminen. Laajeneva sanavarasto on kuin karttakirja, josta aukeaa uusien sanojen myötä aina uusia sivuja. Ensin oli pelkkä "ka", sitten mukaan putkahti toinen tavu, kolmas, ensimmäinen kaksisanainen lause, ja nyt jo pitkiä kertomuksia osiin pilkottuna. Omasta näkökulmasta kovin arkisetkin asiat jäävät näköjään kohta kaksivuotiaan mieleen elämään ihan omaa elämäänsä. Meillä esimerkiksi käydään monta kertaa viikossa yhdessä läpi, kuinka "paalin  taato (meni) kikki (ja kuinka) paali koojaa (vaari korjaa)". On myös mahtavaa päästä neuvottelemaan lapsen kanssa asioista, kuten vaikkapa siitä, koska ja miten sitä maitoa nykyään juodaan. Yöimetykset ovatkin vihdoin taakse jäänyttä elämää, kun satuin yhtenä iltana kysymään Jiiltä, josko juotaisiin seuraavat maidot vasta aamupuurolla. "joo, hyvä!", vastasi Jii. Yöllä herättiin totuttuun tapaan haluaamaan "paapulaa" (maitoa), mutta kun muistutin illalla tehdystä sopimuksesta, lapsi totesi vain hitusen ääni väristen "joo", ja jatkoi nukkumistaan. Noinkin voi näköjään siis imetyksen lopettaa. [Pitkään sitä kyllä kestikin, vuoden ja yhdeksän kuukautta]

Puhetta tulee nykyään niin paljon, että Jiitä voi hyvällä syyllä kutsua melkoiseksi lörpöttelijäksi. Puhe pulppuaa heti heräämisestä alkaen ja sammuu monesti vasta, kun vähän tiukemmalla äänensävyllä käskee laittamaan silmät kiinni ja alkamaan nukkua. Usein pimeässä kuuluu vielä senkin jälkeen vaimeana muminana lapsen tarinointi. Retorisena tehokeinona lapsella on selvästi käytössä toisto, ja samoja asioita käydään monesti sana kerrallaan läpi noin kahdenkymmenen toiston taktiikalla.

Lapsen kanssa elämistä helpottaa kyllä huomattavasti yhteinen kieli, vielä vähän kehitysvaiheessa oleva sellainenkin. Ajatusten lisäksi lapsi oppii sanoittamaan tunteitaaan ("turullinen" onkin meillä viikon sana) ja osaa kertoa esimerkiksi sen, mitä vielä vierestä puuttuu ennen kuin uni tulee. Meillä on ollut aina tapana käydä Jiin kanssa iltaisin läpi seuraavan päivän ohjelma. Ajatuksena on ollut, että se helpottaisi seuraavaan päivään orientoitumista, eikä esimerkiksi äidin aikainen kouluunlähtö aiheuttaisi niin suurta ikävää, kun se olisi tiedossa jo etukäteen. Vaikka lapsen aikakäsitys onkin vielä todennäköisesti ihan omanlaisensa, luulen, että helpotus on molemminpuolinen, kun äidin perään itkevälle lapselle voi aamulla kertoa, mihin äiti on mennyt ja koska äiti palaa. "Koo, pee, tee, äs", sanookin Jii aina, kun tulee puhe äidin opiskeluista ("äiti lukee, opettaa mummi lapselle).

Pitää silti varoa sekä yli- että aliarvioimasta niin lapsen ymmärrystä kuin puhetaitoakin. Apinoinnista päätellen lapsi kuuntelee kaikkea ympärillään olevaa tarkkana kuin haukka, ja koska ymmärryksen määrää on vaikea kartoittaa, pitää hyvin paljon miettiä, mitä ja mistä lapsen aikana voi puhua. Suorittajaäidin on syytä pitää myös mielessään, ettei lapsen kuuliainen vastaus tarkoita, että lapsi olisi oikeasti sisäistänyt asian ja toimisi jatkossa johdonmukaisesti äidin toiveiden mukaan. Myöskään joo/ei vastauksena kysymykseen ei todellakaan ole tae mistään sen enempää myöntävästä kuin kieltävästäkään. Joskus on vaan kiva sanoa joo!

Arvoitus.

"Kuu-va!", hoki Jii illalla koulusta kotiuduttuani. Mikä ihme on "kuuva", kyselin, mutta sain vastaukseksi pelkkää kiherrystä ja toistuvia halauksia. Piti ihan keskittyä pohtimaan lapsen kielioppia ja miettimään ratkaisua, kunnes analogia löytyikin lähihistorian leivontaepisodista: puu-va = pulla, joten kuu-va = kulta?

Arvoitukseksi lopulta jäi, mutta halaukset kyllä kertoivat enemmän kuin tuhat selitystä.

Puoltoist.

Tai oikeastaan jo vuosi ja seitsemän kuukautta, mutta tarkkuus riittää.

Puolitoistavuotias Jii. Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet melkoista harppomista lapsen kehityksessä. Yhtään liioittelematta tuntuu joskus päivän poissaolon jälkeen, että kotona odottaa ihan eri lapsi kuin sinne aamulla jäi. Vauvakirjasta olisivat loppuneet sivut jo aikoja sitten, jos jollain olisi aikaa raportoida sinne kaikki uudet asiat, joita lapsi päivien aikana on oppinut.

Jii oppi kävelemään verrattain "myöhään", vasta vuoden ja kolmen kuukauden iässä, mutta horjuva harjoittelu muovautui taitavaksi askellukseksi ja sittemmin jo ihan juoksuksi asti aika haipakkaa tahtia. Pieni kaksiomme tavararöykkiöineen onkin kyllä melkoinen parkour-rata, jossa koordinaatiokykyään kehittää. Nyt lapsi viilettää pitkin pientä asuntoamme "kaa-kuun" milloin mitäkin, koiraa, vaippaa, ulkovaatteita tai ihan muuten vaan.  

Ensimmäisiä oikeita sanojakin odoteltiin aika pitkään. Jossain vaiheessa epäilin jo jotain pienimuotoista kehityspoikkeamaa, kun lapsen suusta kuului vain hieno valikoima erilaisia eläinten ääniä, mutta ei mitään muuta. Ei äitiä, ei isää. Kraa-kraa, kurr-kurr, tsk-tsk, vuh-vuh, grrr-grr ja niin edelleen. Sitten tapasin puistossa toisen vastaavan ja lakkasin huolehtimasta. Ja aika pian sen jälkeen lapsi selvästi alkoikin oikein imeä sanoja itseensä. Se kuunteli ihan eri tavalla kuin aikaisemmin, yritti kovasti tavoitella suullaan jotain saman suuntaista ja lopulta niitä alkoikin putkahdella; kukka, kakka, pupu, kukko, takki, lakki, hattu, kengät, kissa, tyyny, isi, äiti, tipu, rummut, tähti, kuu ja niin edelleen. Luonnollisesti näistäkin osa on vielä melko gibberishiä tyyliin "kingat" (kengät), "ummut" (rummut), "tää-ti" (äiti), "tytty" (tyttö), kaa-kaa (sorsa), ku-ku (juna), tuu-tuu (liitu) jne., mutta enenevissä määrin puhe alkaa jo muistuttaa ihan oikeaa kieltä. 

Vähitellen sanoja on alettu myös yhdistellä toisiinsa mallilla "ej-ja pi-pi" (täti-ihminen oli sairaana), "tik-ka ak-ka" (tikka hakkaa) ja "et-ta auk-kuu" (perheen koira puhuu aina välillä sekin..).  Lapsi osaa myös käyttää kieltä melko luontevasti ja luovasti muun muassa vastaamalla "kiitti" aina kun saa jotain (erityisesti kuullessaan "ole hyvä") ja pyytämällä "kak-ki" (kaksi), kun kädessä on vasta yksi asia, ja lattialta pitäisi saada poimittua vielä toinen. Tällaista kielen kehitystä on ihan mielettömän hauska seurata! Ja voi, miten paljon me joskus isäihmisen kanssa käytimmekään aikaa pohtiessamme sopivia nimityksiä molemmanpuolisille isovanhemmille. Isoäiti? Mummu? Mummi? Tummu? Joku muu, mikä? Puhumaan opittuaan lapsi teki oman valintansa, ja nykyään lasta hoitaa vanhempien työpäivien aikana mummi eli "pum-mu". Pummu it is.

Jiin maailmassa hauskimpia asioita tällä hetkellä taitavat olla sorsat (kaa-kaa! KAA-KAA!), joita pitäisi käydä katselemassa ja ruokkimassa vaikka joka päivä. Toinen vähemmän salainen rakkauden kohde ovat kengät, joita lapsi sovittelisi jalkaansa varmaan yöt ja päivät läpeensä. Usein kotona "et-taa kaa-kuun" viilettääkin pieni kikkarapää pelkkä vaippa päällään, kumisaappaat jalassa. Tyyppi tykkää myös vilkuttaa, ja onkin nykyään lähes poikkeuksetta ikkunassa heilumassa jonkun tullessa tai lähtiessä. 

Ruokailun suhteen meillä asuu nykyään melko kaikkiruokainen kaveri. Vielä pitkälle syksyyn lapsi söi lähinnä purkkiruokia eikä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suostunut edes maistamaan äidin ja isän vaivalla keittelemiä kotipöperöitä, mutta kun purkkiruokailulle laitettiin vanhempien toimesta parasta ennen päiväys vuoden loppuun, alkoivat kotiruoatkin vähitellen kuin ihmeen kaupalla tehdä kauppansa. Nykyään tyyppi popsii hyvällä halulla melkein mitä tahansa, mitä eteen laitetaan. Maustamatonta tofua, margariinia suoraan rasiasta, makirullia ja muutamaa muuta vähän erikoisempaa ruokalajia niiden peruspiirakoiden ohella. Ja täytyy tunnustaa, että on tuo puolitoistavuotias syönyt jo niin lettuja, pullaa kuin jäätelöäkin. Herkuton lapsuus olisikin tällaisilta sokerihiiri-vanhemmilta ollut jokseenkin kaksinaamainen ratkaisu. 

Lapsen ruokavalioon kuuluu edelleen myös äidinmaito. Tämä ei ollut missään vaiheessa suunniteltua, vaan arvelin lapsen vieroittuvan maidosta ihan itsestään opiskeluarjen alkaessa. Aikataulujen sallimat päiväimetykset roikkuivat mukana melko pitkään, ja lopulta ne piti ihan tietoisesti lopettaa, mikä tapahtuikin aika kivuttomasti. Ainoastaan aamuöinen "kello viiden tee" jäi elämään omaa elämäänsä, ja elelee sitä edelleen. Kerran siitä jo huonolla menestyksellä hetkeksi luovuttiin, mutta melko pian palautettiin osaksi yöllistä aikataulua sujuvamman arjen nimissä. Sen avulla unia riittääkin vaihtelevasti puoli kahdeksasta aina kymmeneen asti. 

Ja jos ei tästä jo saa tarpeeksi höyrähtänyttä hippiäiti-kuvaa, niin kyllä - meillä nukutaan edelleen perhepedissä. Eikä lapsi ole ollut vielä kertaakaan yötä hoidossa. Ei edes isän kanssa, ilman äitiä. Vasta ihan viime päivinä Jiitä on alettu vähitellen muistutella myös oman sängyn konseptista, ja sielläpä tuo tälläkin hetkellä tuhisee. Ja aamuyöllä sitten taas äidin ja isän välissä, äidin naaman päällä, isän tyynyllä. Missä milloinkin. 

Ai niin. 81.3 cm, 11.5 kg. Tasaisen varmaa etenemistä kasvukäyrilläkin. 

 

 ("Kuk-kuu!" huutaa lapsi - piiloon mennessään)

 

Käypä hoito?

Lapsi pääsi ensimmäistä kertaa lääkäriin. Aika kauan siinä kestikin. Onneksi.

Työdiagnoosin teki äiti itse huterilla taidoillaan. Kun sattui niin somasti, että meneillään oli juuri valmistautuminen infektiojakson tenttiin. Kumea tynnyrimäinen yskä, joka sai yöllä vanhemmat pomppaamaan säikähdyksestä pystyyn, sekä vinkuva sisäänhengitys. Lapsen ensimmäinen laryngiitti. Päädyimme kuitenkin naapurin lääkäriasemalle diagnoosia varmentamaan, mikä olikin paha virhe.

On nimittäin niin, että ilmeisesti lastenlääkäriksi voi erikoistua oppimatta lainkaan käsittelemään lapsia. Ja lääkäriksi ilman, että osaa lainkaan kohdata asiakasta. Käynti itsessään oli kyllä lääkäriksi opiskelevalle äidille hyvin opettavainen kokemus, sillä mistäpä muusta sitä paremmin oppisi kuin muiden virheistä.

Ai että mitä se sitten teki? Pääsin juuri ja juuri istumaan hyväntuulinen, mutta väsynyt lapsi sylissäni, ja sain kerrottua omat epäilyni, kun lääkäri kirjaimellisesti syöksyi stetareiden kanssa meitä kohti. Säikähdin itsekin, joten en ihmetellyt lapsen purskahtamista hätääntyneeseen itkuun. Kurkku suorana karjuvalta lapselta tuntuu aika turhalta kuunnella keuhkoja, mutta se tehtiin heti sen jälkeen kun lääkäri oli tiukkaan tahtiin neuvonut, mistä pitää kiinni, ettei lapsi pääse rimpuilemaan. Perustutkimukset risat punaisena huutavalta kaverilta, sen jälkeen hoito-ohjeet mutisten sinne lapsen huudon sekaan, ja lapselle pari käskevää "ei sulla hei oo mitään hätää" -rohkaisua. Käypä hoito päypä hoito, näytti lääkäri tuumivan, kun kysyin infektiotautien kirjassa mainitusta "helposta, halvasta ja yksinkertaisesta hoidosta, jota voi suositella kaikille avohoitopotilaille". Kiitti hei ja kahekskytviiseuroa.

Ei harmittanut hinta eikä hoidon puute. Harmitti täysin vuorovaikutuskyvytön lääkäri, joka ei osannut yh-tään kohdata pientä lasta potilaana. Harmitti, että lapsen ensimmäinen kokemus lääkäristä oli noin karmiva. Harmitti, etten lähtenyt reissaamaan vähän pidemmälle sen omasta lapsuudesta tutun luottolääkärin luokse. Ja no joo, tottapuhuen harmitti se kahekskytviis euroakin noin onnettomasta vastaanotosta. Harmittaa kaikkien niiden muiden vanhempien puolesta, jotka eivät välttämättä tajua, että ei sen ihan noin pitäisi mennä. Ja harmittaa, että tuollainen on ylipäänsä päätynyt lastenlääkäriksi.

Mutta lapsi. Ihan entisellään jo. Yksi yö valvottiin vinkuvaa hengitystä kuunnellen, makuuhuoneen ikkuna auki palellen, ja siinä se sitten oikeastaan olikin. Kiitti hei laryngiitti, ei tartte tulla uudestaan!

Taaperomytologiaa.

Olen tässä lapsellisten aikojeni saatossa (eli kohta jo 1,5 vuotta!) joutunut muutamaan kertaan toteamaan, että lapset eivät ole yhtään sellaisia kuin luulin niiden olevan. Niistä liikkuu kaikenlaisia ihmeellisiä legendoja, joiden varaan olen luonut kuvan jonkinlaisesta standardilapsesta, mutta aina välillä joudun kuitenkin toteamaan ensin, että ei mun lapsi vaan, ja sitten myöhemmin kuulemaan, että ai ei teidänkään. Mihin esimerkiksi nää tarinat oikein perustuu?

Myytti 1: Vauva ilman tuttia ei ole vauva ollenkaan.

Johtuen ehkä omasta aktiivisesta tutinmussuttaja-ajastani, josta on jotakin hataria muistikuvia jäänyt, ajattelin ennen omaa lasta ihan oikeasti, että lapsi, joka ei syö tuttia, on jotenkin poikkeuksellinen. Vasta kun Jii ei sinnikkäästä tarjoamisesta huolimatta tuttia moneen kuukauteen huolinut, ryhdyin kartoittamaan tilannetta, ja tajusin, että tutti ei olekaan lapsen suulle luontainen jatke, vaan hämmentävän usein poikkeuksellisen suuren työn ja tuskan takana. Kai sen tutin jokunen vauva helpostikin ottaa omakseen, mutta todellakaan en siis ollut tutittomuusongelmani kanssa yksin.

Myytti 2: Pienet lapset laittavat suuhunsa ihan kaiken.

Tätä rupesin tarkemmin pohtimaan aikoinaan kummipojan 2v-synttärilahjaa etsiessäni. Olin ostamassa tyypille jonkun legopakkauksen (3+), ja mietin, imuroiko se ne legot heti henkeensä. Sitten tajusin, etten ollut juuri koskaan nähnyt sen tunkevan mitään ruokaa kummempaa suuhunsa. Eikä äitinsä mukaan kuulemma ollutkaan. Sama juttu oman lapsen kanssa. On Jii kyllä syönyt esimerkiksi kengänpohjasta kaivettua yskänpastillia, äidin turkinpippureita (like mother like son!), äidin super-salmiakkia (ei meillä normaalisti loju salmiakit pitkin poikin, mutta nämä kaksi lapsi on onnistunut käsiinsä kaivamaan) ja _kerran_  maistellut vähän hartaammin yhtä magneettia. Ottaen huomioon, kuinka monta nielemiskokoista objektia sen käsissä päivien mittaan kulkee, Jii maistelee niitä hämmentävän vähän. Siitä huolimatta tuon yhden magneettikokemuksen jälkeen valvomaton pienesineistö on kummasti kadonnut suljettujen ovien taa.

Myytti 3: 1-vuotiaat pääsevät joka paikkaan, mutta niillä ei ole yhtään järkeä päässä.

Tämä on varmasti ennen kaikkea luonnekysymys.
Jii on aikamoinen elohiiri, ja vähän kauhunsekaisin tuntein odotin kävelytaidon kehittymistä. Näin jo silmissäni kanta-asiakaskortin paikalliseen päivystykseen, ja tee-se-itse -tikkaukset kymmenettä kertaa auenneella ohimolla. Ajattelin myös, että tyyppi on jatkuvasti koirien kimpussa, ja muutenkin aina kun silmä väittää, jossain hankaluuksissa (olisinkohan kuvittelut näin, jos Jii olisikin tyttö?).

Jii on kuitenkin osoittautunut vilkkaaksi, mutta suhteellisen harkitsevaiseksi lapseksi. Vaikka joka paikkaan on hauska kiipeillä, Jii harvoin yrittää helposti uudelleen paikkaan, josta alastulo on osoittautunut haastavaksi. Tuolilta hyppimiseen olemme suoranaisesti jopa yrittäneet vähän rohkaista, mutta tällä hetkellä sekin suoritetaan ainoastaan kädestä puristaen, silmät tiukasti kiinni rutistaen. Toki sydän ilosta sykkyrällään silloinkin.

Ja eläimet. Omien karvakorvien kohtelun kanssa on tällä hetkellä tehovalvonnalle tarvetta (pakoon juokseva koira tulkitaan helposti jahtaamisleikkiä leikkiväksi kaveriksi), mutta esimerkiksi täti-ihmisen neljä kissaa saavat Jiiltä osakseen varauksetonta ihailua ja kunnioitusta. Ainakin toistaiseksi kissoja on lähestytty hyvin varoen, ja viimeksi jopa parin metrin päästä äidin suullisesti antamat ohjeet kissojen lähestymisestä sisäistettiin hyvin, ja niitä jopa noudatettiin liikuttavalla tarkkuudella.

En siis väittäisi, ettei yhtään järkeä päässä. Toki se lapsen oma päänsisäinen komentokeskus on vielä ihan rakennusvaiheessa, mutta ulkoinen ohjaus + lapsen keskittymiskyky = toisinaan hyvinkin harkitut ja hyvät ratkaisut.