Tunteiden tulva.

Täällä sitä taas istutaan junassa. Syksy tuli ihan varkain, aiheutti ennalta melkoisen määrän ahdistusta, eikä ole onnistunut vieläkään oikein vakuuttamaan.

Illalla aloitettiin pikainen valmistautuminen arkeen siirtämällä Jiin sänky vihdoin vähän kauemmas omastamme sekä kirjoittamalla isoäidille tärkeitä tietoja Jiin päivärytmistä ja muusta huomioon otettavasta. Kuten esimerkiksi sen, että päiväunet eivät saa venyä yli kahden tunnin, herätä pitää viimeistään kolmelta, eikä meillä lapsen pontevista pyynnöistä huolimatta juoda arkisin mehua. Herkut ja pitkät päikkärit, nuo isoäidin heikkoudet.

Lapsi on ennalta suhtautunut arjen alkamiseen vähintään yhtä nihkeästi kuin äitinsä. Puheet isoäidin tulemisesta ja äidin kouluun palaamisesta on kuitattu tyynellä "ei":llä. Eilinen kahvittelu isovanhempien kanssa todisti kuitenkin, että mummin syli on ihan yhtä mieluinen kuin aiemminkin. Kaikesta huolimatta.

Kaksivuotispäivä toi muuten mukanaan melkoisen puhetulvan. On Jii siihen astikin puhunut paljon, mutta nyt on alkanut tuntua siltä, että heräämisen ja nukahtamisen välissä ainoat hiljaiset hetket ovat silloin kun suu on täynnä ruokaa. "Äitii! Kuule!", ja jos et kuule, tarttuvat pienet kädet tiukasti pään sivuille ja kääntävät kasvot tiukasti katsomaan puhujaa. Osansa saavat myös naapurit, kaupan kassat sekä satunnaiset ohikulkijat. Naapurustossa ei liene enää montaakaan,  joka ei tietäisi, mitä Jiin äiti tekee työkseen,  ja että "äitin työpaakalla on ikioma paloauto!".

Myös tunne-elämän tulkinta on ottanut ison harppauksen puhetulvan myötä. Aiemmin Jii sanallisti surujaan lähinnä kertomalla jälkikäteen,  että "Jii ikki kovaa,  äiti (ei) tullut!". Nykyään lapsi osaa kertoa jo vähän tarkemmin, että "Jiitä tuututti" tai "haamitti", kun isi oli niin tyhmä, että pisti esimerkiksi veitset jonnekin pienten käsien ulottumattomiin. Ja jos äiti tyhmyyttään joskus vähän ärähtää lapselle, toteaa Jii sydäntä särkevästi, että "menen pois. Olen pahoillani."
Äidin pieni marttyyri. <3