maanantai 3. maaliskuuta 2014

Puoltoist.

Tai oikeastaan jo vuosi ja seitsemän kuukautta, mutta tarkkuus riittää.

Puolitoistavuotias Jii. Viimeiset kaksi kuukautta ovat olleet melkoista harppomista lapsen kehityksessä. Yhtään liioittelematta tuntuu joskus päivän poissaolon jälkeen, että kotona odottaa ihan eri lapsi kuin sinne aamulla jäi. Vauvakirjasta olisivat loppuneet sivut jo aikoja sitten, jos jollain olisi aikaa raportoida sinne kaikki uudet asiat, joita lapsi päivien aikana on oppinut.

Jii oppi kävelemään verrattain "myöhään", vasta vuoden ja kolmen kuukauden iässä, mutta horjuva harjoittelu muovautui taitavaksi askellukseksi ja sittemmin jo ihan juoksuksi asti aika haipakkaa tahtia. Pieni kaksiomme tavararöykkiöineen onkin kyllä melkoinen parkour-rata, jossa koordinaatiokykyään kehittää. Nyt lapsi viilettää pitkin pientä asuntoamme "kaa-kuun" milloin mitäkin, koiraa, vaippaa, ulkovaatteita tai ihan muuten vaan.  

Ensimmäisiä oikeita sanojakin odoteltiin aika pitkään. Jossain vaiheessa epäilin jo jotain pienimuotoista kehityspoikkeamaa, kun lapsen suusta kuului vain hieno valikoima erilaisia eläinten ääniä, mutta ei mitään muuta. Ei äitiä, ei isää. Kraa-kraa, kurr-kurr, tsk-tsk, vuh-vuh, grrr-grr ja niin edelleen. Sitten tapasin puistossa toisen vastaavan ja lakkasin huolehtimasta. Ja aika pian sen jälkeen lapsi selvästi alkoikin oikein imeä sanoja itseensä. Se kuunteli ihan eri tavalla kuin aikaisemmin, yritti kovasti tavoitella suullaan jotain saman suuntaista ja lopulta niitä alkoikin putkahdella; kukka, kakka, pupu, kukko, takki, lakki, hattu, kengät, kissa, tyyny, isi, äiti, tipu, rummut, tähti, kuu ja niin edelleen. Luonnollisesti näistäkin osa on vielä melko gibberishiä tyyliin "kingat" (kengät), "ummut" (rummut), "tää-ti" (äiti), "tytty" (tyttö), kaa-kaa (sorsa), ku-ku (juna), tuu-tuu (liitu) jne., mutta enenevissä määrin puhe alkaa jo muistuttaa ihan oikeaa kieltä. 

Vähitellen sanoja on alettu myös yhdistellä toisiinsa mallilla "ej-ja pi-pi" (täti-ihminen oli sairaana), "tik-ka ak-ka" (tikka hakkaa) ja "et-ta auk-kuu" (perheen koira puhuu aina välillä sekin..).  Lapsi osaa myös käyttää kieltä melko luontevasti ja luovasti muun muassa vastaamalla "kiitti" aina kun saa jotain (erityisesti kuullessaan "ole hyvä") ja pyytämällä "kak-ki" (kaksi), kun kädessä on vasta yksi asia, ja lattialta pitäisi saada poimittua vielä toinen. Tällaista kielen kehitystä on ihan mielettömän hauska seurata! Ja voi, miten paljon me joskus isäihmisen kanssa käytimmekään aikaa pohtiessamme sopivia nimityksiä molemmanpuolisille isovanhemmille. Isoäiti? Mummu? Mummi? Tummu? Joku muu, mikä? Puhumaan opittuaan lapsi teki oman valintansa, ja nykyään lasta hoitaa vanhempien työpäivien aikana mummi eli "pum-mu". Pummu it is.

Jiin maailmassa hauskimpia asioita tällä hetkellä taitavat olla sorsat (kaa-kaa! KAA-KAA!), joita pitäisi käydä katselemassa ja ruokkimassa vaikka joka päivä. Toinen vähemmän salainen rakkauden kohde ovat kengät, joita lapsi sovittelisi jalkaansa varmaan yöt ja päivät läpeensä. Usein kotona "et-taa kaa-kuun" viilettääkin pieni kikkarapää pelkkä vaippa päällään, kumisaappaat jalassa. Tyyppi tykkää myös vilkuttaa, ja onkin nykyään lähes poikkeuksetta ikkunassa heilumassa jonkun tullessa tai lähtiessä. 

Ruokailun suhteen meillä asuu nykyään melko kaikkiruokainen kaveri. Vielä pitkälle syksyyn lapsi söi lähinnä purkkiruokia eikä muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta suostunut edes maistamaan äidin ja isän vaivalla keittelemiä kotipöperöitä, mutta kun purkkiruokailulle laitettiin vanhempien toimesta parasta ennen päiväys vuoden loppuun, alkoivat kotiruoatkin vähitellen kuin ihmeen kaupalla tehdä kauppansa. Nykyään tyyppi popsii hyvällä halulla melkein mitä tahansa, mitä eteen laitetaan. Maustamatonta tofua, margariinia suoraan rasiasta, makirullia ja muutamaa muuta vähän erikoisempaa ruokalajia niiden peruspiirakoiden ohella. Ja täytyy tunnustaa, että on tuo puolitoistavuotias syönyt jo niin lettuja, pullaa kuin jäätelöäkin. Herkuton lapsuus olisikin tällaisilta sokerihiiri-vanhemmilta ollut jokseenkin kaksinaamainen ratkaisu. 

Lapsen ruokavalioon kuuluu edelleen myös äidinmaito. Tämä ei ollut missään vaiheessa suunniteltua, vaan arvelin lapsen vieroittuvan maidosta ihan itsestään opiskeluarjen alkaessa. Aikataulujen sallimat päiväimetykset roikkuivat mukana melko pitkään, ja lopulta ne piti ihan tietoisesti lopettaa, mikä tapahtuikin aika kivuttomasti. Ainoastaan aamuöinen "kello viiden tee" jäi elämään omaa elämäänsä, ja elelee sitä edelleen. Kerran siitä jo huonolla menestyksellä hetkeksi luovuttiin, mutta melko pian palautettiin osaksi yöllistä aikataulua sujuvamman arjen nimissä. Sen avulla unia riittääkin vaihtelevasti puoli kahdeksasta aina kymmeneen asti. 

Ja jos ei tästä jo saa tarpeeksi höyrähtänyttä hippiäiti-kuvaa, niin kyllä - meillä nukutaan edelleen perhepedissä. Eikä lapsi ole ollut vielä kertaakaan yötä hoidossa. Ei edes isän kanssa, ilman äitiä. Vasta ihan viime päivinä Jiitä on alettu vähitellen muistutella myös oman sängyn konseptista, ja sielläpä tuo tälläkin hetkellä tuhisee. Ja aamuyöllä sitten taas äidin ja isän välissä, äidin naaman päällä, isän tyynyllä. Missä milloinkin. 

Ai niin. 81.3 cm, 11.5 kg. Tasaisen varmaa etenemistä kasvukäyrilläkin. 

 

 ("Kuk-kuu!" huutaa lapsi - piiloon mennessään)

 

1 kommentti:

  1. Onpas suloinen kaveri! Tuon tavuilla puhumisen vaiheen muistan kovin mielenkiintoisena aikana molempien osalta, vaikka esikoinen pärjäsi yllättävän pitkään pelkillä kah- ja puh-yhdistelmillä.

    Jonkinsortin höyrähtäneenä hippiäitinä itsekin peukutan perhepedin ja pitkän imetyksen puolesta (vaikka eivät meillä - enää onneksi- ole ajankohtaisia aiheita).

    VastaaPoista

Tietoja minusta