Kas on Mikki merelle lähtenyt.

Pikku-Jiin ensimmäinen risteily on onnistuneesti suoritettu. Tai oikeasti Jii oli mukana laivalla jo toista kertaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa mahan päällä kannettavassa muodossa. Niin ysäriä kuin risteilyt ehkä ovatkin, olen itse silti tykännyt silloin tällöin seilata Tukholmaan, joka on ehdottomasti yksi lempikaupunkejani. Vähintään kerran vuodessa tulee hinku lahden toiselle puolen.

Mutta. Täytyy sanoa, että kaikista pallomeristä, muumipeikoista ja minigolfeista huolimatta risteilyalukset ovat ihan yhtä vähän lapsille sopivia paikkoja kuin vaikkapa ihan nämä paikalliset yökerhot. Tai joku alkon eteisen puuhanurkka. Siinä ei yksi päälaelle taputteleva helvetin pelottava muumipeikko paljon lohduta, kun laiva on lastattu kaksin käsin viinaa kiskovilla aikuisilla. Lasten sokerihumala, aikuisten ihan oikea humala ja molempien mahdolliset muut ongelmat suljettuna merellä seilaavaan kaksitoista kerrosta korkeaan purkkiin ei tee kaunista jälkeä. Kun ensimmäisenä iltana hoipuin (väsymyksestä!) puolilta öin laivan infoon hakemaan korvatulppia, seurailin sivusta, kuinka arviolta 8-vuotias poika piirrätytti itsestään karikatyyriä. Keskellä yötä! Seuraavana päivänä jouduin vierestä katselemaan ja kuuntelemaan todella ala-arvoista vanhemmuutta, kun joku onneton isä karjui ja läpsi viisivuotiastaan olemaan hiljaa. Jälkimmäisessä tapauksessa olin valmis jo soittamaan jonkun laivapoliisin paikalle, mutta en valitettavasti nähnyt läpsimistä, vaan ainoastaan kuulin sen. Olisi varmaan pitänyt silti. Itse olimme etukäteen orientoituneet siihen, ettei lapsen kanssa matkustettaessa heittäydytä villiksi ja vapaaksi, ei nautita ilta-auringosta laivan terassilla eikä järkätä hyttibileitä, mutta kovin monelle muulle se ei näköjään ollut mikään ongelma.

No valivali. Meillä oli silti ihan mukavaa. Siitä korvatulppien tarpeesta ja kanssamatkustusurpoista huolimatta. Sisko miehineen viihdytti pikku-Jiitä sillä aikaa, kun minä ja Matemaatikko nautiskelimme buffetillallisesta. Aina yhtä luksusta syödä ihan molemmin käsin. Oma huvinsa oli seurata myös innosta hihkuvaa Jiitä, jonka riemun syyksi riittivät portaikossa edellä tai perässä kulkevat kanssamatkustajat, minkä tahansa tangon tai kaiteen varaan nouseminen, leveillä ikkunalaudoilla konttailu tai sängyillä riehuminen. Ja karkitkin sai toistaiseksi vielä syödä ihan itse! Tukholma oli aina yhtä ihana, vaikkei siitä rataskaverin kanssa ihan yhtä täysin rinnoin ja kipein jaloin ehtinytkään nauttia. Ehdittiin silti fotografiskaan näyttelykierrokselle, galleriaan shoppailemaan ja sympaattisen papan vegaanipizzoille O Mamma Miaan. Ihan sopiva setti, kun ei edes kauheasti väsyttänyt laivalle palatessa.

Jii ei arvostanut laivan nukkumisfasiliteetteja, joten unet jäivät vähäisiksi niin äidiltä kuin lapseltakin, ja niitä täällä nyt raivolla yritetään kompensoida ennen huomista mummolaturneeta. Raivoisasta äitiin kohdistuvista pureskeluyrityksistä puhkeamassa ovat hampaat yhdeksän ja kymmenen, joten arvelenpa jo etukäteen, ettei mummolassakaan ihan kauheasti hirsiä vedellä.

Ai niin. Jos kuuluu samaan outojen sarjaan kuin minä, eikä kykene heittämään lapsensa kuvia roskakoriin, kannattaa tasapainoisen talouden nimissä jättää ne pakolliset sisääntuloaulassa otettavat risteilykuvat ottamatta. Niistä kun on kehitetty oikein kunnon tuoteperhe erikokoisine kuvineen ja erilaisine kokoonpanoineen. Jii näytti jokaisessa niin syötävän söpöltä, että ostamatta jäivät vain ne vanhempien omat väsähtäneet potretit. Kalliiksi tuli.