Kas on Mikki merelle lähtenyt.

Pikku-Jiin ensimmäinen risteily on onnistuneesti suoritettu. Tai oikeasti Jii oli mukana laivalla jo toista kertaa, mutta nyt ensimmäistä kertaa mahan päällä kannettavassa muodossa. Niin ysäriä kuin risteilyt ehkä ovatkin, olen itse silti tykännyt silloin tällöin seilata Tukholmaan, joka on ehdottomasti yksi lempikaupunkejani. Vähintään kerran vuodessa tulee hinku lahden toiselle puolen.

Mutta. Täytyy sanoa, että kaikista pallomeristä, muumipeikoista ja minigolfeista huolimatta risteilyalukset ovat ihan yhtä vähän lapsille sopivia paikkoja kuin vaikkapa ihan nämä paikalliset yökerhot. Tai joku alkon eteisen puuhanurkka. Siinä ei yksi päälaelle taputteleva helvetin pelottava muumipeikko paljon lohduta, kun laiva on lastattu kaksin käsin viinaa kiskovilla aikuisilla. Lasten sokerihumala, aikuisten ihan oikea humala ja molempien mahdolliset muut ongelmat suljettuna merellä seilaavaan kaksitoista kerrosta korkeaan purkkiin ei tee kaunista jälkeä. Kun ensimmäisenä iltana hoipuin (väsymyksestä!) puolilta öin laivan infoon hakemaan korvatulppia, seurailin sivusta, kuinka arviolta 8-vuotias poika piirrätytti itsestään karikatyyriä. Keskellä yötä! Seuraavana päivänä jouduin vierestä katselemaan ja kuuntelemaan todella ala-arvoista vanhemmuutta, kun joku onneton isä karjui ja läpsi viisivuotiastaan olemaan hiljaa. Jälkimmäisessä tapauksessa olin valmis jo soittamaan jonkun laivapoliisin paikalle, mutta en valitettavasti nähnyt läpsimistä, vaan ainoastaan kuulin sen. Olisi varmaan pitänyt silti. Itse olimme etukäteen orientoituneet siihen, ettei lapsen kanssa matkustettaessa heittäydytä villiksi ja vapaaksi, ei nautita ilta-auringosta laivan terassilla eikä järkätä hyttibileitä, mutta kovin monelle muulle se ei näköjään ollut mikään ongelma.

No valivali. Meillä oli silti ihan mukavaa. Siitä korvatulppien tarpeesta ja kanssamatkustusurpoista huolimatta. Sisko miehineen viihdytti pikku-Jiitä sillä aikaa, kun minä ja Matemaatikko nautiskelimme buffetillallisesta. Aina yhtä luksusta syödä ihan molemmin käsin. Oma huvinsa oli seurata myös innosta hihkuvaa Jiitä, jonka riemun syyksi riittivät portaikossa edellä tai perässä kulkevat kanssamatkustajat, minkä tahansa tangon tai kaiteen varaan nouseminen, leveillä ikkunalaudoilla konttailu tai sängyillä riehuminen. Ja karkitkin sai toistaiseksi vielä syödä ihan itse! Tukholma oli aina yhtä ihana, vaikkei siitä rataskaverin kanssa ihan yhtä täysin rinnoin ja kipein jaloin ehtinytkään nauttia. Ehdittiin silti fotografiskaan näyttelykierrokselle, galleriaan shoppailemaan ja sympaattisen papan vegaanipizzoille O Mamma Miaan. Ihan sopiva setti, kun ei edes kauheasti väsyttänyt laivalle palatessa.

Jii ei arvostanut laivan nukkumisfasiliteetteja, joten unet jäivät vähäisiksi niin äidiltä kuin lapseltakin, ja niitä täällä nyt raivolla yritetään kompensoida ennen huomista mummolaturneeta. Raivoisasta äitiin kohdistuvista pureskeluyrityksistä puhkeamassa ovat hampaat yhdeksän ja kymmenen, joten arvelenpa jo etukäteen, ettei mummolassakaan ihan kauheasti hirsiä vedellä.

Ai niin. Jos kuuluu samaan outojen sarjaan kuin minä, eikä kykene heittämään lapsensa kuvia roskakoriin, kannattaa tasapainoisen talouden nimissä jättää ne pakolliset sisääntuloaulassa otettavat risteilykuvat ottamatta. Niistä kun on kehitetty oikein kunnon tuoteperhe erikokoisine kuvineen ja erilaisine kokoonpanoineen. Jii näytti jokaisessa niin syötävän söpöltä, että ostamatta jäivät vain ne vanhempien omat väsähtäneet potretit. Kalliiksi tuli.

Midsommar

Hyvää juhannusta!

Unikuulumisia

Huokailen täällä helpotuksesta, sillä kaikesta unikouluttamattomuudesta riippumatta Jii tuntuu kuuluvan siihen jengiin, joka oppii vähitellen nukkumaan ihan itsestäänkin. Vielä viikko sitten aatokset olivat ihan toisenlaiset, silmät seisoivat päässä väsymyksestä, ja näin jo sieluni silmin itseni pyytämässä itku silmässä lääkäriltä lähetettä sairaalan unikouluun.

Huono jakso oli kuitenkin jälleen kerran ihan vain hampaiden syytä. Alaleukaan puhkesivat peräjälkeen kolmas ja neljäs hammas, ja nyt lapsen purukalusto on symmetrinen ala- ja ylänelikkoineen. Vauvakirjaa täytellessäni huomasin myös, että lapsen hampaiden puhkeaminen on tähän asti noudattanut aina samaa kaavaa, ensin vasemmalle, sitten oikealle puolelle. Järjestyskin näyttää ko. vauvakirjan mukaan noudattavan odotettua järjestystä aika täsmällisesti.

(Kuvasta puuttuu se kahdeksas hammas, joka ei ole ihanihan vielä tullut läpi asti, mutta puhjennee ihan näinä päivinä, joten lasketaan jo mukaan. Mukana myös se ensimmäiseksi hampaaksi erehdytty maitohelmi.)

Hammaskivun hellitettyä on lapsi ihan itsekseen muokannut omaa unirytmiään. Toiset päikkärit alkavat vähitellen väistyä ihan jo ajanpuutteen vuoksi (ei ehdi muuten syödä, kun koko ajan pitää nukkua), mutta samalla ne jäljelle jääneet päikkärit ovat muuttuneet kestoltaan pidemmiksi. Aiemmin mentiin visusti 1,5h+0,5h -rytmillä, pienellä treenauksella saatiin aikaan 1,5h+1-1,5h ja nyt lapsi näyttäisi melko kivuttomasti vetelevän yhdet n.2h päikkärit. Herää yleensä kerran, joskus useamminkin, mutta nukahtaa helposti uudelleen, kun käy kääntämässä takaisin vaakatasoon.

Myös yöunet ovat muuttuneet, sekä parempaan että huonompaan. Syöttöjä on nyt muutamana yönä tarvittu enää yksi, ja sekin on imutehosta päätellen aika tarpeeton. Samalla Jii on kuitenkin muuttunut paljon eloisammaksi yöeläjäksi. Nukkuessaan lapsi vie sängystä n. 3/4, ja suurimman osan yöstä molemmat vanhemmat viettävät sängyn eri laidoilla mahdollisimman vähän tilaa vieden. Välillä tyyppi sätkii ja potkii unissaan niin paljon, ettei samassa sängyssä kukaan muu sitten nukukaan. Terävä osuma takaraivoon tai rintakehään pitää kyllä huolen siitä, että äiti herää.

Alkuperäiset kuvat täältä

Nyt viimeisimpänä uutuutena yöelämäämme on saapunut sitä ainoaa imetystä seurannut leikkihetki. Vaikka maidon periaatteessa pitäisi unettaa niin äitiä kuin lastakin, on se jostain syystä toiminut ainakin lapselle lähinnä piristysruiskeena. Maidot naamaan ja baanalle, tuumii pikku-Jii, ja läpsii vanhempiaan vuorotellen kasvoihin kera onnellisen kaakatuksen. Koomaiset vanhemmat kääntelevät vuorotellen jälkikasvuaan takaisin vaakatasoon, ja yrittävät kaikin keinoin välttää ottamasta katsekontaktia hämärässä onnellisena virnistelevään yöeläjään. Noin puolessa tunnissa tyyppi taas sammuu virikkeiden puutteessa, joten kovin suuria toimenpiteitä nämä yölliset kohtaukset eivät vaadi. Pärjäisimme silti mainiosti ilmankin.

Tiesin jo oikeastaan tätä kirjoitusta aloittaessani, että ensi yö ei taida mennä ihan niin hyvin kuin tässä tulee kehuttua. Eikä näytä tosiaan menevänkään. Tähän mennessä lapsi on nukutettu kahteen kertaan, imetetty kerran ja hyssytelty kahdesti. Ja unta on nyt takana vasta 2,5h. Taitaa olla jännä yö edessä. 

Jii niin kuin Japani: ruokahuolto

(Ruokateeman varjolla onkin hyvä julkaista tämä matkakertomuksista julkaisematta jäänyt ruokaosuus)

L niin kuin "Laukussa leipää ja piimää vaan"

Matkalla syöminen huolestutti meitä etukäteen ehkä eniten. Jälkikäteen ajateltuna se oli lopulta huolistamme ehkä pienin. Jii ei ole vielä niin kouliintunut sormiruokailija tai niin sivistynyt ravintolaruokailija, että olisimme uskaltaneet jättää ruokahuollon pelkästään ravintoloiden varaan. Vanhempien kielitaito japanin osalta oli puolestaan sen verran karkeaa, että emme viitsineet myöskään lähteä matkaan sillä asenteella, että "saa niitä vauvanruokia sieltäkin". Niinpä lähdimme matkaan mukanamme puoli matkalaukullista tuttuja ja turvallisia soseita sekä puurohiutaleita. Ainoastaan riisikakkuja arvelin tarvittaessa löytäväni myös paikanpäältä.


T niin kuin Take Away

Melko pian Japaniin saavuttuamme kävi selväksi, että ravintolat eivät ole meidän juttumme. Jii on hyvin eloisa ja äänekäs ruokailija myös kotioloissa, ja muutaman kokeilukerran jälkeen aivan liian eloisa ja äänekäs sikäläiseen suhteellisen hiljaiseen ja hillittyyn ravintolakulttuuriin (kokeilut tosin osuivat kaikki siihen aikaero-ongelmajaksoon, mikä ehkä osaltaan selittää lopputulosta). Oma ruokahuoltomme asettuikin melko pian take away -painotteiseksi, teemalla "syön hotellihuoneessa sitten kun lapsi nukahtaa". Muutaman kerran myös kävelimme lapsen unten maille ja painuimme tuulispäinä lähimpään ravintolaan syödäksemme lapsen nukkuessa. Valitettavasti päikkärit olivat koko matkan ajan lähes poikkeuksetta puolen tunnin tynkäpäikkäreitä, joten kovin kummoista gourmeeta oli siinä ajassa turha toivoa saavansa. Onneksi japanilainen ruokakulttuuri on kuitenkin tietyllä tapaa vertaansa vailla, ja paikallinen pikaruokakin näin ollen keskimääräistä parempi vaihtoehto.

Paikalliseen elämäntyyliin take awayn käsite ei ilmeisesti kuitenkaan oikein istu. Tämän päättelimme siitä, että monet ravintolat mainostivat erikseen, että "take away OK!". Kaikista ravintoloista sitä ei saanut edes pyytämällä. Pienenpienistä, autenttisista japanilaisravintoloista sen sijaan ei kehdannut mitään laukkuruokaa lähteä edes kysymään - sen verran iso asia tuntui ruoka sielläpäin olevan.

R niin kuin paikalliset ruokaosastot

Take away -sushia etsiessäni (nii-in, eikö luulisikin Japanista löytyvän take away -sushia ihan etsimättäkin?!) törmäsin blogiin, joka mainosti paikallisten tavaratalojen ruokaosastoja eräänlaisina kulinaristin taivaina. Eri kokoisia tavarataloja "herkkuineen" tuli koluttua läpi kymmenkunta, ja voi pojat, ei niitä kyllä turhaan kehuttu. Perus sekasyöjä tekisi helposti tuollaisen parin viikon matkan syömällä pelkkiä take away -herkkuja näistä ruokaosastoista, ja kokisi silti varmasti syöneensä paremmin kuin koskaan. Tällaisella nirsolla semivegetaristilla ei ollut ihan yhtä juhlavat oltavat, mutta eipä tullut yhdenkään aterian jälkeen sellaista oloa, että olisi pelkkiä eväitä vedellyt. Yhdet koko matkan parhaista susheista löytyivät muuten nekin nimenomaan tavaratalosta.

C niin kuin "chin"

Alkumatkasta meillä ei ollut mitään käsitystä, mistä löytyisi mikroaaltouuneja purkkiruoan lämmittämiseen. Lapsen iloksi osa "lämpimästä ruoasta" tarjottiinkin tylysti kylmänä (vanhemmuuden tähtihetkiä on takuulla arvioida, kumpaa itse söisit mieluummin kylmänä: parsakaalipastaa vai kasvislasagnea), osaa lämmitettiin vesihauteissa ikuisuuden mittaisia aikoja. Koska google oikeasti kertoo vastauksen melkein mihin tahansa, kyselin siltä myös paikallisista mikroista. Selvisi, että niitä löytyy useimmiten supermarketeista (siis sieltä keskeltä kauppaa!) sekä tavaratalojen lastenosastoilta löytyvistä lastenhoitohuoneista. Opin myös kysymään melkoisella tankerojapanilla lastenruoan lämmitysmahdollisuutta. Tai mies oppi, koska pakotin hänet aina kysymään. Mikroaaltouuni on japaniksi (puhekielellä) melko onomatopoeettisesti "chin", joten purkin osoittaminen yhdessä "chin"-sanan kanssa aiheutti yleensä toivotun lopputuloksen.

Jossain vaiheessa saimme neronleimauksen, ja ryhdyimmekin syöttämään ensimmäiseksi aamulla aamupuuron sijaan purkkiruokaa. Puurojauheet pakattiin kaupungille mukaan, ja kas näin, mikron sijaan tarvitsimmekin enää kupin kuumaa vettä. Vaikka kielimuuri ilmestyikin eteemme siellä sun täällä, oli sentään kuumaa vettä saatavilla melkein joka paikassa myös englanniksi.

R niin kuin ruokamatkaajat

Omasta mielestäni ihanne olisi, jos lapsen kanssa matkatessa myös lapsi saisi kokea erilaiset ruokakulttuurit ihan paikallisia herkkuja maistelemalla. Jiin kaltaisen kaverin kanssa tämä olisi kuitenkin rajoittunut lähinnä paikallisten purkkiruokien maisteluun, ja koska en kotonakaan syöttäisi lapselleni edes purkkiruoista ihan mitä tahansa, en nähnyt kovin mielekkääksi lähteä etsimään paikallisesta valikoimasta omaan sokeriton-suolaton-luomuruoka -muottiimme sopivia. Ravintoloissa - jos olisimme sellaisiin enemmän päässeet - olisin mieluusti antanut lapsen maistella vaikka mitä omilta lautasiltamme, mutta vaikka paikalliseen Rossoon tms. onkin suhteellisen helppo lähteä ilosta kiljuvan, ruokaa paiskovan herhiläisenkin kanssa, on itselläni kyllä ihan erilaiset paineet sulloutua samalla sakilla johonkin neljä henkeä vetävään japanilaiseen sotkemaan. Pelottaa ajatellakin, minkälaisia ajatuksia sen tarjoilijan mitään paljastamattoman hymyn taakse kätkeytyy, kun pieni kiljahteleva tyyppi viskoo nuudeleita huoneen toiselle puolelle ja liiskaa kasviksia kämmenillään pöytään. Siksi ruokamatkailumme koostui tällä kertaa lähinnä hotelli- ja lastenhoitohuoneissa nautituista purkkiaterioista.

Lomakuvia selatessani huomasin muuten yhtäkkiä, ettei minulla ollut yhtään kuvaa matkalla syömistämme aterioista. Ei yhden yhtä! Hetken asiaa pohdittuani tajusin syyksi sen, että niistä suurin osa syötiin joko hämärässä hotellihuoneessa tai sitten kohtuullisella kiireellä lapsen nukkuessa. Eipä tullut silloin mieleenkään pysähtyä kuvaamaan annoksia. Sääli, koska niitä harvoja paikallisia nautintoja muistelen kyllä vesi kielellä vieläkin.

Nuo ylläolevassa kuvassa olevat pöytiin upotetut syöttötuolit olivat muuten kyllä mainioita. Sellaisia soisi löytyvän täkäläisistäkin lastenhoitohuoneista..

Syömään!

Kesällä on niin kiva syödä, että jatketaan vielä vähän aikaa ruoan parissa.

Minä ja Matemaatikko rakastamme molemmat ruokaa. Tai syömistä. Tykkäämme lueskella keittokirjoja, suunnitella matkat ruoan ympärille (täältä tullaan Tukholma ja maailman paras kasvisravintola Hermans!) ja kuolailla ilmaisjakelulehtien reseptivihkosten äärellä. Mitä sä söisit tältä sivulta, jos saisit?

Emme silti ole kovin pontevia tekemään sitä ruokaa. Enemmän suunnittelemme, vähemmän toteutamme. Joskus ajanpuutteen takia, joskus jonkun muun. Kaapista saattaa löytyä ainekset vaikkapa herkulliseen linssilasagneen, mutta uuniin päätyykin pussillinen ranskalaisia joidenkin aneemisten einespullien kaveriksi. Maha tulee täyteen, mutta kumpikaan ei ole tyytyväinen.

Bongasin jo joskus kauan sitten jostain lehdestä maininnan yrityksestä, josta saattoi tilata kotiinsa kassillisen ruokaa reseptien kera. Nopeaa ja helppoa kotiruokaa, luomutuotannolla painotettuna, valmiit reseptit. Innostuin, koska konsepti vaikutti täydelliseltä juuri meidän tarpeisiimme. Joku muu suunnittelee ruoat, hankkii ainekset ja tuo ne vielä kotiovelle! Silloin yritykseltä ei harmikseni saanut kuin ns. lihakasseja sekä pelkkiä vihanneksia sisältäviä lisukekasseja, joten asia jäi osaltani silloin siihen.

Kuluneena keväänä sama yritys, Middag, hankki runsaasti näkyvyyttä erilaisissa äitiblogeissa, ja päädyinpä taas huvikseni tutustumaan heidän valikoimiinsa. Tällä kertaa valikoimista löytyikin ilokseni ihan oikea (lakto-ovo-)vegekassi, ja noin puolen henkäyksen mittaisella houkuttelulla sain Matemaatikonkin innostumaan ajatuksesta. Tilasimme siis ensimmäisen valmisruokakassimme.

Vegekasseja kuskataan pk-seudulla vain parillisina viikkoina, ja toisin kuin viiden päivän lihansyöjäkassit, vegekassit sisältävät vain kolme ateriakokonaisuutta neljälle hengelle. Kaksi nopeatekoista reseptiä aineksineen, yksi valmisruoka. Hintaa 75e. Kotiinkuljetettuna.

Oma kassimme sisälsi tällä testikerralla valmisruokana kasvisjambalayan ja resepteinä avokado-rucolapastan sekä kesäisen kvinoasalaatin. Ekstrana kassista löytyi luomuporkkanoita sekä luomutomaatteja. Ainekset olivat ihan priimaa tavaraa, pakasteet jäässä, avokadot syöntikypsiä ja salaatit hyvinkin vetreitä ja vehreitä yksilöitä. Kylmäketjukin vaikutti kestäneen ihan kotiovelle asti. Ja täytyy sanoa, että oli se lähettipoikakin ihan söpö.

Kokeilimme heti seuraavana päivänä kesäistä kvinoasalaattia, jonka tosiaan valmisti helposti ohjeistetussa 40 minuutissa. Helppo tehdä, näytti hyvältä, mutta maistui pahalta. Reseptin ohjeet eivät olleet näköjään täysin idioottivarmoja, joten salaattiin kuuluvat parsat jäivät minulta meiltä sekä kuorimatta että keittämättä ("voit myös keittää parsat, jos haluat".  En halunnut!). Lopputuloksena kitkerä maku ja puiseva suutuntuma. Eikä ollut seuraavana päivänä yhtään sen parempaa.

No mutta. Jambalaya oli oikein kelpo valmisruokaa. Tulee mieleen festarit, assosioi Matemaatikko. Itse en tulisi tuollaista koskaan oma-alotteisesti valmistaneeksi, mutta oikein mielelläni popsin muiden tekemänä.

Viimeisenä kokkailimme avokado-rucolapastaa. Takana on muutama The Avokadopasta, ja niin paljon kuin sitä kehutaankin, niin omasta mielestäni tämä pesi sen kyllä mennen tullen. Erittäin helppo valmistaa (meaning: keittiö ei muistuta Hiroshimaa jälkikäteen), erittäin maukas syödä. Huomenna uusinnat - maltan tuskin odottaa!

75e kolmen päivän ruokakassista on aika suolainen hinta, mutta koska ko. kassia kulutti toistaiseksi vain 2/3 ruokakuntamme jäsenistä, riitti ruokaa siis kuudeksi päiväksi. Olisi toki riittänyt, vaikka koko ruokakuntakin olisi ollut osingoilla. Kun vielä laskee hinnan sille, että joku pirjo jossain on miettinyt meille valmiiksi ruoat, hankkinut ainekset ja mitoittanut ne oikein (systeemiin kuuluu nollahävikki ainesten suhteen), ja vieläpä palkannut söpön lähettipojan kuskaamaan ne kotiovelle, niin eipä se enää tunnukaan niin mahdottomalta summalta.

Lopputulos: ostaisin toistekin. Middag jäi juhannuskassinsa myötä kesälomalle, joten jatkoa ei tällä erää seuranne ihan heti. Havahduin kuitenkin nyt vasta huomaamaan, että vastaavia ruokapalveluita on muitakin, joten täytyypä vilkaista niiden loma-aikatauluja ja testata muitakin.

Aidan toisella puolen.

Tänään oli niin huono päivä, että nauraisin, jos ei itkettäisi niin paljon. No ei enää itketä, mutta vielä hetki sitten kyllä.

Lyhyestä virsi kaunis. Eilen rokotus. Lapselle korkea kuume. Yö valvottiin. Tänään aamusta iltaan yksin kuumeisen lapsen kanssa. Olotilasta johtuen lapsi koko päivän lähinnä sylissä. Tunnin nukutus yöunille. Puolen tunnin kieriskelyn jälkeen oksentelutauko. Oksennusta lopulta äidissä, lapsessa, makuuhuoneessa, keittiössä, eteisessä ja vessassa. Ja olohuoneessa, jonne koira oli kai empatian puuskassaan oksentanut sekin. Keskelle mattoa, tottakai.

Haaste: viikon menu

Jiin täti, joka myös isosiskona näillä main tunnetaan, haastoi mukaan miettimään vähän omia ruokatottumuksiani.  Tässä haasteen säännöt:

1. Kuvaa viikon ajan kaikki tekemäsi ruoka (jos et muista kuvata, niin mainitse päivän kohdalla mitä teit).
2. Jos ruoka on tosi herkku ja haluat jakaa reseptin, niin hyvä juttu.
3. Seitsemän ruokaa siis ja lisäksi vinkki johonkin helppoon jälkkäriin; "Viikon vinkki".
4. Kerro keneltä haasteen sait ja jaa haaste vapaasti ainakin viidelle blogiystävällesi.
5. Laita postauksen otsikoksi: Haaste: viikon menu.

Ihan ensiksikin vähän taustaa: omat ajatukseni pyörivät näinä päivinä useastakin syystä hyvin usein ruoan ympärillä. Mitä tänään syötäisiin? Pitääkö taas käydä kaupassa? Odota, kun äiti pakkaa nää ostokset! Hakisitko rakas sushia? Onko meillä pakastimessa mitään syötävää? Mitä nyt milloinkin. Ruokataloutemme koostuu kahdesta lihaa rakastavasta kasvissyöjästä (tai semivegetaristista, koska kala kuuluu yhä ruokavalioomme), joista toinen on vähän ronkeli ja toisella on tosi omituinen makuaisti (arvatkaa, kumpi mä olen?). Lopputuloksena meillä syödään tosi huonosti. Niin huonosti, että hävettää, ja niin huonosti, että jatkuva muutoksen tarve leijuu ilmassa yhtä käsinkosketeltavana kuin sadepilvi kesätaivaalla. Mutta askelia oikeaan suuntaan on jo otettu, siitä lisää seuraavassa jaksossa.

Nyt siihen haasteeseen.

Päivä yks. Lounaaksi (jo edellisenä päivänä) omin pikku kätösin valmistettua lohiriisilaatikkoa. Resepti löytyy siitä melkein oksettavan suositusta Safkaa-kirjasta. Tekis mieli sanoa, että ostin sen jo ennen kuin siitä tuli niin must have, mutta se ei ole totta. Hiplailin sitä kyllä kaupassa jo paljon ennen sitä, mutta puolison sain vakuutettua vasta paljon myöhemmin. Ja nykyään hän ei taida paljon muualta ruokaohjeita etsiäkään. 

Vaikkei tässä nyt mitään pidä arvostellakaan, niin täytyy sanoa, että hyvää ei ollut. Omaan makuuni tuo oli ihan liian munaista ja tunkkaista, johtuen ehkä karkeapintaisesta täysjyväriisistä. Tuskin tehdään toiste.

Päivä kaks. Koska kaikki ruoka ei vaan voi näyttää hyvältä. Tällä kertaa siis lounaana överisti purjoista peruna-purjososekeittoa puolukkahillotwistillä. Näyttää ihan hernekeitolta ja maistui ihan mitäänsanomattomalta. Olen kuitenkin ikuisesti kiitollinen sille kaverille, joka opetti höystämään sosekeitot puolukkahillolla. Toimii!

Päivä kolme. Aina ei jaksa tehdä ruokaa, mutta kai valmistamiseksi lasketaan sekin, että latoo lautaselle asioita sopivissa suhteissa. Tämä mansikka-mustikka-banaanirahkalounas menee ehkä trendikkäästi raakaruoasta. Jos ei siitä, niin kylmästä ruoasta ainakin. Yleensä ko. yhdistelmä on toimittanut täyttävän aamiaisen virkaa, mutta usein sillä tulee korvattua myös mikä tahansa muu päivän aterioista.

Matemaatikolla on tapana tuunata oma settinsä pilaamalla sulattamalla marjoja mikrossa ja lisäämällä joukkoon vielä kermavaahtoa. En suosittele.

Päivä neljä. Pitsapäivä! Yleensä ite tehdyt pohjat, tällä kertaa laiskasti kaupasta. Tekemisen vaiva oli siis katsoa vierestä, kuinka Matemaatikko ruskistaa kasvikset ja täyttää pitsat. Taisin mä kyllä juuston raastaa. Tällä kertaa täytteenä epämääräinen kasvissekoitus, jossa ainakin kesäkurpitsaa, paprikaa, chiliä ja pepperonia. Niitä kasviksia siis, ei makkaraa. Lisäksi tietysti ananasta ja pariakin erilaista juustoa. Namnam.

Päivät viis ja kuus. Ehkä maailman parasta salaattia! Kyseessä on siis Chocochilin Lämmin punajuuri-savutofusalaatti. Sopii niin joulu- kuin juhannuspöytäänkin. Omaan versioomme lisäämme vielä perunaa ja jätämme saksanpähkinät pois allergioideni takia. Peruna tekee salaatista todella ruokaisan, joten kelpaa hyvinkin pääruoaksi. Saman reseptin persiljapesto on pestojen kiistaton kuningas. Suosittelen kokeilemaan!

Kuva ei todellakaan tee oikeutta tälle herkulle. Varsinkaan, kun se kuva on vasta siitä seuraavan päivän riipeannoksesta. Mutta minkäs teet, jos ei nälkäisenä malta ryhtyä kuvailemaan tuoretta sapuskaa.

Päivä seitsemän. Työpäivän kunniaksi jotain nopeaa ja helppoa. Tällä kertaa paistettua siikaa salaatilla ja pakasteranskalaisilla.  Salaatti oli sitä tavallisinta "mitä jääkaapista löytyy" -mallia. Parasta siis.

Jos nyt totta puhutaan, niin näiden ruokien seassa oli pari sellaista päivää, jolloin kameraa ei juuri kannattanut kaivaa esiin. Toisena syötiin jotain noutosushia nälkäisinä ja väsyneinä, toisena vedeltiin koko päivä pelkän ruisleivän voimin. Ruispala margariinilla on toki tietyllä tapaa ihan esteettinen näky sekin, mutta jäipä nyt kuvaamatta kuitenkin. Vaikka taitaa sellainen tuolla lohiriisilaatikon kyljessä komeillakin, jos jotain nyt jäi vaivaamaan.

Mutta entäs se jälkkäriresepti. Mun jälkkärit koostuu nykyään huolestuttavan usein parista palasta tummaa suklaata, mutta jos nyt jotain tekisin, niin se olisi varmaankin raparperipiirakka vaniljavaahdolla. Sitä piti eilen tehdäkin, mutta kaupan tarjonta näytti raparperien osalta vähän nuupahtaneelta, joten ostamatta jäivät. Pitäisi tehdä rosmousretki isoveljen takapihalle, jos sieltä löytyisi..

Noni. Stalkkeriluonteestani (lukee vaan ei kommentoi) johtuen blogiystäväpiirini on vähän säälittävää kokoluokkaa, mutta haastan silti mukaan ehkä tutuimmiksi tulleet zona viragon, mirannelin, lydaksen sekä marikan. Inspiroikaa mua tekemään parempaa ruokaa! :)

Kesäesat

Virallisestihan tässä ollaan kai jonkinlaisella vanhempainvapaalla, mutta nyt jos koskaan olis käyttöä sille äitiysloma-sanalle. Kesä, auringonpaiste ja parvekkeelle perustettu maauimala! <3

Kyllä. Lapsella on todella lelunaan viilipurkki. Ensin sen on äiti tyhjentänyt, sen jälkeen koira nuollut "puhtaaksi", ja lopulta lapsiparka perinyt vesilelukseen. Lastensuojelulle tiedoksi, että tarjolla olisivat myös uutuuttaan hohtavat pallo ja uimarengaskin, mutta minkäs sille voi, jos lapsen mielestä viilipurkki on vaan ihan paras!

Onnen nelikenttä

Oon niin onnellinen, ettei näin onnellinen voi ollakaan. Ei varmaan saa olla. Joltain tää on ehkä pois.

Ollaan nukuttu ihan törkeän huonosti. Joku hammas ehkä valvottaa. Tai flunssa. Tai mahdollinen lievä korvatulehdus. Tai kuumuus. Tai kaikki yhteensä. Voin vilpittömästi sanoa, etten ole koskaan ollut näin väsynyt.

Ja silti jaksetaan hyvin. Jii on vain niin järisyttävän ihana tyyppi, että siltä saa enemmän energiaa kuin se ottaa. Päivät ei oo pitkiä eikä tylsiä, vaan täynnä aurinkoa. Jiin vaari sanoo aina, että Jii "hymyilee kilpaa auringon kanssa, ja aurinko auttamatta häviää" - eikä liioittele yhtään. Hymyäkin parempaa on se vähän ilkikurinen virnistys. Sillä on jo omat jutut, oma huumorintaju. Hyvä sellainen. Tyyppi hymyilee ja vilkuttelee itsensä taloyhtiön mummujen ja pappojen lemmikiksi, ja aiheuttaa ihastuneita huudahduksia ohikulkijoissa. Kantorepusta se aina kurkottelee muiden perään, ja naureskelee niille. Laittaa päätä vähän kallelleen ja hymyilee kaikki kuusi hammasta loistaen. Vaikea sitä on vastustaa.

Ja tänään se sanoi ensimmäistä kertaa selvästi "äiti". Kiipeili työpäivästä väsyneen äidin päällä, pureskeli vähän nenää ja poskea ja hoki, että "äi-ti, äi-tä, äi-ti, äi-tä". Tökkäisi vielä sormella naamaan, ja sanoi samalla painokkaasti "äi-tä" - ihan kuin vakuuttaakseen, että merkki ja sen merkitys ovat todistettavasti kohdanneet.

Vaikka tiskipöytä täyttyy likaisista astioista, lautaselta voi löytää elefantin ja nurkista villakoiria parinkin kennelin tarpeisiin, on kaikkein tärkein silti tallella: onnellinen perhe. Väsynyt, mutta onnellinen. Eivätkä äidin onnellisuutta ainakaan vähennä takaisin kotimaisille markkinoille saapuneet lempikarkit. Onneksi äiditkin saa syödä karkkia.  Life is good!