Aina sanotaan, että lapsi kasvaa ihan silmänräpäyksessä. Väittäisin, että se on kyllä karkeaa vähättelyä. Ei niitä silmiä ehdi paljon räpyttelemään, kun ensin konttaamista vasta harjoitteleva lähtee liikkeelle, sen jälkeen nousee polvilleen ja heti kohta jo seisomaan. Ei varmaan mene enää kovin montaa kuukautta ennen kuin kontiainen muuttuu pesunkestäväksi taaperoksi ja lähtee kävelemään.
Muuten helmikuun, ja nyt näköjään myös maaliskuun, teemana on ollut sairastaminen. Sitä helpohkoa flunssaa podetaan nyt neljättä viikkoa. Välillä herää aina toiveita paranemisesta, mutta yleensä heti seuraavana yönä valvotaan taas joko tukkoista nenää tai vuotavaa nenää. Lämpö pysyy tasaisesti ylhäällä ja räkä roiskuu. Lapsi on silti - aina vain - virkeä ja hyväntuulinen, joten lääkäriin ei ole vieläkään lähdetty. Jokin pieni tulehdus saattaa jossain lapsen onkaloissa pesiä, mutta voinnin perusteella vielä ei ole antibioottien aika, joten kotisairaalametodilla jatketaan edelleen.
Sivujuonteena tässä sairastelutarinassa on unettomuus. Vanhempien unettomuus. Yöt ovat nykyään melkoista karnevaalia, jossa lasta nostellaan rinnalta toiselle, hyssytellään, kanniskellaan, hytkytellään, saalistetaan ympäri sänkyä, etsitään kännykän valossa tuttia, joka ei jostain syystä yleensä öisin kelpaa, vaihdetaan vaippoja, piereskellään, raavitaan äidin kasvoja, kaivaudutaan kainaloon, tuhistaan ja rohistaan. Lopputuloksena on jälleen kerran väsynyt äiti, joka toivoo hartaasti, että kaikki tämä on taas vain jonkinlainen vaihe. Johtuu vaikka tästä flunssasta. Tai hampaista. Tai lisääntyneestä liikkumisesta. Mutta mikä tärkeintä - menee kyllä itsestään ohi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti