Joulu ensimmäinen tuo.

Joulukuulla on nykyään tapana hurahtaa ohi ihan huomaamatta. Ensimmäisenä adventtina sitä vielä suunnittelee ennen joulua käyvänsä ainakin kerran kauneimmissa joululauluissa, kiertelevänsä joulumarkkinoilla ja ehtivänsä glögille yhden jos toisenkin kaverin kanssa. Loppujen lopuksi ehtii lähinnä ostaa ne pakolliset lahjat, siivota kodin edes jokseenkin säädylliseen kuntoon ja tarkistaa netistä, kuinka pitkään joulun jälkeen niitä kauneimpia joululauluja ehtikään laulamaan.

Pienen perheemme joulutraditiot hakevat vielä paikkaansa. Vietimme yhteistä joulua Matemaatikon kanssa nyt vasta neljättä kertaa, ja koossa on lähinnä melko vakiintunut ruokalista sekä joulukoristeet, joiden paikatkin pitää näköjään tarkistaa edellisvuotisista valokuvista. Miten niin fakkiutunut? Pohdimme pitkään, pitäisikö Jiin takia hankkia joulukuusi, mutta pitkän pohdinnan päätteeksi tuli lopulta aattoilta ilman kuusta. Toivottavasti lapsi ei nyt ihan tyystin traumatisoidu. Joulun ohjelma koostui lähinnä joulusaunasta (ilman lasta), hartaasta ruokailusta niin lapsen enon luona kuin kotonakin, lapsen kadehdittavan suuren lahjapinon avaamisesta (ensi vuonna tuskin enää saan sitä tehdä), joulukirkosta sekä aattoillan rauhallisesta iltakävelystä.

Yhtään valokuvaa emme jouluna tulleet ottaneeksi (vaikka Matemaatikko juuri tänä vuonna lahjoikin upouudella salamalaitteella), mutta jos jotenkin voisin, haluaisin säästää Jiille jonkinlaisen visuaalis-emotionaalisen muistikuvan tuosta aattoillan kävelystä: hiljaiset kadut, lumipyry ja lapsi kantoliinassa, miljoonan lämpimän kerroksen suojissa. Äiti laulamassa lapselle kauneimpia joululauluja. Lopulta rinnalle nukahtanut lapsi, kotiin palatessa hymystä tuikkivat silmät ja punaisena hehkuvat posket. Äärettömän onnelliset vanhemmat.