(väsyttää)

Ensilumen tuomasta valoisuudesta huolimatta ruudun tällä puolella on kohtuullisen harmaat fiilikset. Ei jaksa, ei pysty, ei huvita. Ainoa päivänpaiste on hoitopöydällä hekotteleva pikku-Jii, jonka hurmaava hymy saa aina hetkeksi unohtamaan sen, että äiti ei tällä hetkellä ole ainoastaan vähän väsynyt vaan totta puhuen aika sairaan väsynyt. Väsymys on vähitellen edennyt luokkaan "kokovartalopuudutus", jossa lapsen lelukaaressa roikkuvan ampiaisen heiluttaminenkin on tuntunut ajoittain haastavalta.

Ai, miksi väsyttää? No ihan kuin sitä kukaan edes miettisi. Yhden yön valvoin ihan vain omaa unettomuuttani, muut yöt ovat menneet lapsen ähinöitä ja rohinoita kuunnellessa. Nyt jo reilun viikon verran. Jii on siirtynyt kokoaikaisesta perhepedistä osa-aikaisesti omaan sänkyynsä vanhempien sängyn viereen aukeavaan pinnasänkyyn. Lapsi on siis omassa sängyssään käytännössä ihan yhtä lähellä kuin perhepedissäkin, mutta muutos tuntuu järkyttävän isolta. Toisaalta saan paremmin nukuttua kun lapsi ei potki ja viuhdo kyljessä jatkuvalla syötöllä, toisaalta nukun järkyttävän paljon huonommin, kun joudun imetystä varten kampeamaan itseni istuma-asentoon, nostamaan vauvan sängystään syliini ja syöttämään istualtani. Ja koska Jii tosiaan syö edelleen lähes minuutin tarkkuudella kahden tunnin välein, tulee lyhyeenkin yöhön aika monta herätystä. Toissayönä makuuhuoneessamme vieraili kai jonkinlainen ironiakeiju, kun lapsi nukkui omassa sängyssään, muttta äiti heräili kahden tunnin unien jälkeen noin vartin välein tarkastamaan, onko lapsen liikuskelu jo sitä luokkaa, että syömään pitäisi päästä. Harvinaista kyllä, siihen pisteeseen päädyttiin vasta neljän ja puolen tunnin unien jälkeen. Kaksi ja puoli tuntia koomailin siis turhaan saadakseni lapsen rinnalle ilman odottelusta aiheutuvaa raivaria. Time well spent.

Noh, kompensaatioksi viime yönä syötiinkin sitten tunnin välein.

Koomaa lähestyvästä olotilasta huolimatta vauva-arki alkaa saada vähitellen myös sosiaalisempia ulottuvuuksia. Vauvauinti alkaa kahden viikon päästä viiden kilon ja kolmen kuukauden rajojen ylityttyä (painoraja on toki ylitetty jo aikaa sitten), muskariinkin päästään toivottavasti piakkoin, ja arkipäivien iloksi löytyi lisäksi neuvolan vauvakerho (tai vauvalan neuvokerho, kuten väsyneenä saattaa epähuomiossa kirjoittaa), jossa voi neljän seinän sisällä, ketään ärsyttämättä, keskustella niistä päivänpolttavista vauvamietteistä, jotka eivät ketään muuta kiinnosta. Vaikkei toisten lasten ulostamistiheys tai puklumäärä kiinnostaisikaan, on lohduttavaa kuulla esimerkiksi, että kolmella viidestä osallistujasta on ongelmia joko tutin, tuttipullon tai molempien syömisen suhteen. Ja että se tuttipullo voi lakata kelpaamasta ihan tuosta noin vain, vaikka olisi asian suhteen toiminutkin vähän viisaammin kuin allekirjoittanut. Vertaistukea ja silleen.